Olemisen hämmentävä keveys

Annoin maanantaina käsikirjoituksen uusimman version kustannustoimittajalle luettavaksi.


Ja nyt painan arviolta 450 grammaa vähemmän. Kirjailijan kiloissa tämä tarkoittaa noin 25 elimistöstä (lue: sydämestä) tilapäisesti kadonnutta kilogrammaa.
Olo on suunnilleen tällainen:
Käsikirjoituksen tuoreen version näyttäminen on aina jollakin tavalla juhlallinen hetki. Siihen täytyy valmistautua huolella. On luettava käsikirjoitus vielä sen seitsemännen kerran läpi kynän kanssa, juotava kuppikaupalla teetä, tehtävä korjaukset koneelle, tulostettava kaikki 144 liuskaa ja luettava koko kasa uudestaan kuin ei olisi koskaan ennen sitä nähnyt. Sitten on tehtävä ”viimeiset” korjaukset, tulostettava pinkka jälleen kerran, tehtävä uusia viilauksia ja luettava käsikirjoitus vielä suurennuslasin kanssa läpi.
Jos siis järki on tallella.
Mutta ei se tähän lopu. On vielä tulostettava puhdas käsikirjoitus menestyksekkäästi. Menestyksekäs tulostaminen tarkoittaa sitä, että yksi kiukkuinen paperi ei mykistä tulostinta täysin tai että muste ei kulu loppuun juuri silloin, kun on enää 30 sivua printtaamatta. Tämä on yksi haastavimmista vaiheista.
Ennen tapaamista on tarkistettava myös, ettei paperipinosta puutu yhtään sivua. Ja että sisällysluettelossa ei ole mitään kummallista. Ja että novellien loppuun ei ole jäänyt tällaisia merkintöjä:
HYVÄ TAINA!!! JATKA KIRJOITTAMISTA TÄSTÄ!!!!!


On myös löydettävä paperipinolle oikeanlainen muovitasku tai muu suojus. Lisäksi on otettava huomioon, että käsikirjoitusta ei voi kantaa missä tahansa muovipussissa. Minä kuljetin papereita sympaattisessa kangaskassissa, jota koristaa kiltin näköinen karhu ja jonka sain syyskuussa Grantan julkistamistilaisuudesta.
Kun käsikirjoitus on saatu ojennettua kustannustoimittajalle uutta korjauskierrosta varten, olo on kevyt mutta hämmentynyt. Syön Bar9:ssä tomaattikeittoa ja mietin, pitäisikö sentään avata tietokone ja naputtaa jotakin.
Mutta mitä?
Reppu tuntuu oudon kevyeltä. Niskakipu hellittää hetkeksi. Tekee mieli tehdä kaikkea hurjaa kuten hankkia kustantamon pikkujouluihin kullanhohtoinen paljettipaita, ostaa Lidlistä pussillinen lehmätoffeekarkkeja, katsoa putkeen viisi jaksoa Mad Men -sarjaa ja juosta pitkin merenrantoja kolmelta iltapäivällä.


Ja kuitenkin sisintä kalvaa sinnikäs syyllisyys: täytyyhän tässä jotakin järkevää tehdä sinä aikana, kun käsikirjoitusta luetaan ja minä odotan palautetta. Voisi esimerkiksi ryhtyä kirjoittamaan uutta kirjaa! Tai naputella näytelmän? Ideoida lehtijuttuja? Vähintään pitäisi keksiä kolumnin aihe.
Tai käydä lenkillä ja kuvata kaikkea kaunista. 
Yksi mahdollisuus – jota liian harvoin tulen käyttäneeksi – on vain olla. Tätä en valitettavasti osaa kovin hyvin. Oleminen ei ole sama asia kuin Facebookin veivaaminen tai sähköpostien tsekkaaminen. Eilen yritin hieman olla, ja seuraavassa hetkessä löysin itseni soittamasta Eläketurvakeskukseen.
Lisäksi luin Helsingin Sanomien jutusta, että aikuinen ihminen nauraa 15 kertaa päivässä. Huolestuneena laskin omia naurukertojani ja huomasin hörähtäneeni iltapäivään mennessä vain viidesti.
Onneksi tämä lukumäärä vähintään triplaantui, kun tapasin isosiskoni, jonka kanssa menimme illalla First Aid Kitin keikalle Savoy-teatteriin.
First Aid Kit esiintyy tänäkin iltana Savoy-teatterissa. Kuva: Fullsteam
Kyseessä on ruotsalainen folkduo, jonka muodostavat heleä-ääniset sisarukset Johanna ja Klara Söderberg. Kesällä juoksin ympäri Töölönlahtea ja kuuntelin heidän laulujaan, etenkin kappaleita Emmylou, Wolf ja My Silver Lining. Viimeksi mainitun sanat kuvastavat hyvin tämänhetkistä tunnelmaani.
” (- -) I’m tired of looking for answers
take me some place where there’s music and there’s laughter.”
Kuinka monta kertaa olenkaan juossut läpi kuuman kesän ja sateisen syksyn, meren rannalla armeliaan auringon alla, kiitollisena siitä, että on musiikkia ja sanoja jotka antavat voimaa:

”There’s hope. There’s a silver lining.” 

Eiköhän se kirjakin vielä valmistu ajallaan.

(Sitaatit My Silver Lining -laulusta: Klara Söderberg ja Johanna Söderberg)

Karvainen mikrofoni ja muita messuyllätyksiä

Minun täytyy tunnustaa, että menin eilen taksilla kirjamessuille. Ja torstaina. En tiedä, mitä esim. Knut Hamsun tai Aleksis Kivi olisi tästä sanonut. Heidän mielestään en varmaankaan täyttäisi kärsivän taiteilijan tunnusmerkkejä. Vaikka minähän kärsin! Omalla tavallani.
Taksit ovat minun paheeni. Mutta ennen kaikkea ne ovat pelastukseni. Mikäli takseja ei olisi, olisin varmaan joskus myöhästynyt jopa televisiosta.

Torstaina minun piti ehtiä kello yhdentoista Granta-keskusteluun. Ja taas minulle tuli kiire, vaikka olin laittanut herätyskellon yhdeksältä soimaan. Ja asetellut vaatteet valmiiksi tuolille. Ja päättänyt etukäteen, mitkä korut poimisin lippaasta.

Helsingin kirjamessuilla vieraili tänä vuonna yli 78 400 kävijää.

Taksikuski vaikutti lupsakalta mieheltä. Hän kysyi, mitä aioin kirjamessuilla tehdä. Vastasin kysymykseen, ja keskustelimme hetken kirjoittamisesta.
Kun hän kaartoi messukeskuksen pihaan, hän huudahti:
”Pois alta, artisti saapuu!”
Onneksi auton ikkuna ei ollut auki.
Kun pääsin Kullervo-saliin noin viittä minuuttia vaille yksitoista, kaikki muut keskustelijat olivat jo paikalla. Ennen tilaisuuden alkua ehdin vaihtaa muutaman sanan Juhani Karilan, Tuomas Kyrön ja Aleksi Pöyryn kanssa.

Istuin paneelissa Tuomas Kyrön vieressä. Se oli riskialtis plaseeraus, sillä minua naurattaa aina Kyrön läheisyydessä. Kaikki, mitä hän sanoo, naurattaa minua, ja kaikki mikä häntä huvittaa, huvittaa minuakin.

Keskustelun alussa puhuimme Grantaan kirjoittamistamme teksteistä. Minulta on julkaistu teoksessa novelli nimeltä Kilpikonnan äiti.


”Miksi juuri kilpikonna”, keskustelun vetäjä Aleksi Pöyry kysyi minulta aivan oikeutetusti. Tuo viaton kysymys avasi kokonaisen portin lapsuuteeni kissa- ja koira-allergikkona. Mutta kaikki mikä oli joskus surettanut minua, nauratti minua nyt, koska Tuomas Kyrö istui vierelläni.

Kilpikonnien lisäksi puhuimme myös muun muassa kotimaisen kirjallisuuden realistisesta perinteestä, Seitsemästä veljeksestä, nykykirjallisuuden tilasta, huumorista, kerrontaratkaisuista, todesta ja todellisuudesta.

Torstain ostos: romaani ”ihmisestä, joka yrittää ymmärtää”.

Granta-keskustelun jälkeen harhailin hetken messualueella. Yhtäkkiä näin nenäni edessä karvaisen mikrofonin.

”Mikä on tuonut sinut kirjamessuille tänään”, toimittaja kysyi iloisella äänellä.

Aloimme keskustella messutunnelmistani ja kirjoistani, ja lopulta toimittaja pyysi minua osallistumaan kirjailijoiden jatkokertomukseen, joka kuultaisiin radiossa (Yle Helsinki). Minä sain kunnian lopettaa tarinan.

Olo oli hieman sama kuin silloin, kun on kirjoitettava vieraskirjaan joissakin rippijuhlissa. Ammattini vuoksi oletus lienee, että paperille ilmaantuu jotakin erityistä, kekseliästä ja omaperäistä. Mitä tahansa ei kirjailija voi raapustaa.

Onneksi sain hetken miettiä. Vihdoin lauseet leimahtivat esiin – eivät ehkä täydellisinä mutta kuitenkin olemassa olevina. Koska aikaa oli niin vähän, päätin kirjoittaa avoimen lopun. Siitä tulikin erittäin avoin.

Lopuksi sain lukea lauseeni radioon. Tarina on luettavissa täältä.

Jatkokertomus oli minusta hauska ja toimiva idea – ja antoi minullekin mukavan messuelämyksen.

Lauantain messuostos: vinkkejä itsensä työllistäjille.

Jatkoin haahuilemista. Toivoin, että tapaisin tuttuja ja voisin liittyä johonkin hauskaan laumaan. Jossain vaiheessa joku nuorukainen katsoi minua hymyillen, kuin olisi tunnistanut minut. Sekunnin murto-osan tunsin valtavaa helpotusta siitä, että olin ehkä tavannut jonkun tutun. Moikkasin häntä hieman hämilläni, hän asteli luokseni.

”Mikäs liittymä sulla on käytössä”, hän kysyi ja alkoi mainostaa minulle edullista puhepakettia.

Torstaina kävin kuuntelemassa Harri Haanpään haastattelemaa Rosa Liksomia, joka kertoi yleisölle lyhytproosateoksestaan Väliaikainen. Haastattelun keskellä Liksom pisti yhtäkkiä lauluksi, ja keskustelun päätteeksi hän kutsui kuulijansa myös yhteislauluun. Lauloimme pätkän legendaarisesta Väliaikainen-kappaleesta:

                                         ”Tämä elomme riemu ja rikkaus
                                           sekä rinnassa riehuva rakkaus
                                           ja pettymys tuo, totta tosiaan,
                                           väliaikaista kaikki on vaan.”

Olin tästä laulutuokiosta hyvin innoissani, sillä välillä kuuntelen kyseistä kappaletta Spotifysta. 

HS-esikoiskirjapaneeli. Screenillä Tommi Kinnunen ja Putouksestakin tuttu Antti Holma.

Sunnuntaina näin messuilla muutamia kavereita ja kävin kuuntelemassa muun muassa HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaita Aleksis Kivi -lavalla. Sitä seuratessa muistui taas mieleen syksy 2007, ja oma esiintyminen samaisessa paneelissa. En koskaan unohda kysymystä, joka meille kirjailijan aluille esitettiin juhlallisella äänellä:

”Miten aika rakentuu teoksessasi?”


Siinä olikin pienelle esikoiskirjailijalle miettimistä. Mutta jotakin kuitenkin sain mikrofoniin sanottua – ja samalla linjalla jatketaan yhä.

Kilpikonnan äiti Kullervo-lavalla

Jos haluatte tietää jotakin Kilpikonnan äidistä, tulkaa Helsingin kirjamessujen Kullervo-lavalle torstaina 23.10. klo 11.

Kyseinen novellini on julkaistu Grantan uusimmassa numerossa Parhaat nuoret suomalaiset kertojat, ja siinä kuvataan naista, joka kokee voimakasta tarvetta kilpikonnan hankintaan. Granta-keskustelussa ovat minun lisäkseni mukana samaiseen numeroon kirjoittaneet kirjailijat Juhani Karila ja Tuomas Kyrö sekä keskustelun vetäjä, Suomen Grantan päätoimittaja Aleksi Pöyry.

Tänäkin syksynä tie vie Helsingin kirjamessuille.

Tarkoituksena on puhua muun muassa suomalaisen kirjallisuuden realistisesta perinteestä ja toisaalta outouden ja absurdin virtauksista, jotka myös näkyvät tuoreessa Grantassa. Lisäksi keskustelemme siitä, miten huumori syntyy, kuinka kertojanääni luodaan ja miten romaani ja novelli suhteutuvat lajeina toisiinsa.

Keskustelemme myös Grantassa julkaistuista teksteistämme. Juhani Karilalta on Grantassa mukana lennokas lyhytproosateksti nimeltä Persnetto, voittamaton. Tuomas Kyrön kirjoitus Ne on ne on puolestaan ote kirjailijan tulevasta romaanista ja kertoo poikajoukon metsästysleikeistä.

Keskustelu kestää tunnin verran. Siinä ajassa saamme varmasti vaihdettua ajatuksia monesta kiinnostavasta aiheesta.

Grantan uusin numero ilmestyi syyskuussa.

Tätä postausta kirjoittaessani tajusin, että torstai on jo pian! Sitä ennen minun täytyy muun muassa selvittää messukartasta Kullervo-lavan sijainti. Ja ostaa kenkäkaupasta siistit mustat nilkkurit. En voi kulkea kaikkialle elämän ryvettämissä tennareissa, senkään nojalla että olisin ikään kuin jotenkin boheemi. Lisäksi voisin äkkiä kerrata Kai Laitisen teoksen Suomen kirjallisuuden historia. Siinä on kirjallisuus- ja sisällysluetteloineen vain 679 sivua. (Opiskeluaikojeni muistoksi kävin tänään jopa hakemassa opuksen Kaisa-kirjastosta ja kannoin sen kotiin, mikä tarkoittaa sitä, että minun ei enää tänään tarvitse mennä punttisalille.)

Odotan torstaita innolla. Toivottavasti pääsette paikan päälle kuulemaan keskusteluamme – muuten joku meistä saattaisi niin mielensä pahoittaa.

Nähdään messuilla!