Luistellen uuteen vuoteen

Vuosi 2017, tammikuu, Lapua.

Lomailen kotikonnuilla. Soitan pianoa, syön vihreitä kuulia. Etsin Halpa-Hallista uusia luistimia, myyjä kantaa minulle tuolin jolle istahtaa. Luistelen kahtena päivänä peräkkäin tutulla kentällä. Kaadun kerran, nousen uudestaan ylös. Teen ”piruetin”.

luistelua

Uudet luistimet.

Käyn siskoni kanssa kävelylenkillä 20 asteen pakkasessa ja näytän siltä kuin olisin lähdössä naparetkelle. Ylläni on yhtä aikaa sukkahousut, thermoleggingssit, juoksutrikoot ja XL-koon toppahousut.

Ja hiippalakki, jota käytin yläasteella.

Välillä törmään tuttuihin. En tiedä, mitä he ajattelevat asustani. Yllätyksekseni he tunnistavat minut kaikesta huolimatta.

Valokuvaan kierrätysmateriaaleista tehdyn lasikuusen, virolaisen taiteilijan Teet Suurin tilataideteoksen, joka on tuotu Lapualle Rakveresta asti. Vanhoista ikkunoista koottu teos on mainittu jopa The Guardianin 12 joulupuun listassa, josta löytyy myös Obaman perhekuusi.

joulupuu

Teet Suurin joulupuu loistaa nyt Lapualla.

Kadotan kävelylenkillä pankkikorttini. Todennäköisesti pudotin sen ottaessani valokuvia Instagramiin. Otan nykyään kaikesta kuvia Instagramiin. Joudumme kävelemään siskoni kanssa saman reitin takaisin, käymään uudestaan kirjastossa, kulkemaan lasikuusen ohi kohti taidemuseota. Pankkikortista ei näy jälkeäkään. Mietin, onko joku jo ostanut minun rahoillani lennot Meksikoon. Hetken puoli Lapuaa on hälytystilassa. Kaksi ihmistä kirjoittaa muistiin puhelinnumeroni.

Lopulta siskoni löytää pankkikortin lumihangesta lasikuusen lähettyviltä. Juoksen taidemuseoon kertomaan, että kortti on löytynyt.

”Mä kuulinkin riemunhuudot tänne asti”, tiskin takana istuva nainen hymyilee.

taina-latvala

Kuten blogini oikeasta sivupalkista huomaa, minut löytää nykyään myös Instagramista. (Nimellä tainalatvala).

Käymme Patruunagalleriassa katsomassa vimpeliläisen Sirpa Katajan taidenäyttelyn ”Mitä silmäni näkevät…” Katson laiturilla istuvaa poikaa, tyttöä joka poimii kukkia niityllä, vihreää koivumetsää. Yhdessä taulussa vaalea nainen katsoo olkansa yli kaukaisuuteen. Taulun nimi on ”Älä katso taaksesi”, mutta siitä huolimatta en malta olla vilkaisematta vielä hetken taakseni, viime vuoteen.

Huomaan, kuinka paljon hyvää olen saanut, kuinka monia iloisia lounaita syönyt ystävien kanssa, kuinka monta naurua kikattanut perheen seurassa, kuinka monta auringonsädettä olen saanut nähdä, kuinka monta kaunista lumihiutaletta.

Muistelen ilolla sitä, kuinka sain viime vuonna kirjoitettua valmiiksi Saman katon alla -näytelmän, jonka ensi-ilta oli Vaasan kaupunginteatterissa 23. syyskuuta. Erik Kiviniemen ohjaama näytelmä on kerännyt hyvin katsojia, ja se on ollut yksi teatterin yleisömagneeteista, kuten Pohjalaisen jutussa kerrotaan. Saman katon alla pyörii teatterissa myös nyt kevätkaudella, mistä olen todella iloinen.

saman-katon-alla

Saman katon alla. Hane (Jorma Tommila) esittelee moottoripyöräkokoelmaansa veljelleen Matiakselle (Lauri Kukkonen) ja tämän kihlatulle Sarishalle (Jenni Banerjee): KUVA: Linus Lindholm. Vaasan kaupunginteatteri.

Olen hyvilläni myös siitä, että sain viime vuonna mentyä laulutunneille pitkän harkinnan jälkeen. Tunneilla olen oppinut muun muassa, että voin laulaa sekä niin sanotulla ’huokoisella’ että ’kiinteällä äänellä’, riippuen laulusta ja sen sävyistä.

Välillä teen ääniharjoituksia suihkussa. Toki pidän siellä myös kokonaisia konsertteja. Nämä konsertit ovat hyvin monipuolisia; saatan vaihtaa Whitney Houstonin lennosta Abbaan, tai Sannin yhtäkkiä Ed Sheeraniin. Yhtenä iltana uusi naapurini kysyi, olenko minä kenties se, joka laulaa suihkussa.

En, halusin sanoa. Myönsin kuitenkin, posket punaisina. Naapuri sanoi iloisesti, että lauluni kuulosti hyvältä.

Musisointini jatkuu myös tänä keväänä, koko kerrostalon iloksi.

piano-toivelaulukirja

Rakas pianoni ja nuottikirjani.

Viime vuonna koin myös toisenlaisia uusia elämyksiä kuten Dublinin kaupungin ja SUP-lautailun. Rakastuin molempiin heti. SUP-lautailu vastasi minun persoonallani ehkä yhtä laskuvarjohyppyä neljän kilometrin korkeudesta. Kokeilin suppailua ensin Lapuanjoella, sitten Helsingissä meren kuohuissa.

Huomasin, että tarvitsen ennen kaikkea suuremmat hauislihakset.

***

Viime vuoteen kuului myös joitakin raskaita hetkiä. Olen ollut lohduttajana ja joskus kaivannut lohtua itsekin. Miettinyt, mikä on kaiken tarkoitus.

Nuo hetket ovat jälleen näyttäneet, että me tarvitsemme toisia ihmisiä.

Me olemme täällä, käsi kädessä.

Me olemme nuoria ja vanhoja. Me tarvomme lumessa.

Katsomme Netflixistä Gilmoren tyttöjä. Luemme kirjoja, kuten Thomas Bernhardin romaania Hakkuu. Muuan mielenkuohu. Siinä ei ole lainkaan lukuja eikä kappaleenjakoja, mutta ei se mitään.

Me jatkamme lukemista.

thomas-bernhardin-romaani-hakkuu

Thomas Bernhard: Hakkuu. Muuan mielenkuohu.

Me kirjoitamme päiväkirjaan huolia ja haaveita. Me leivomme kakun, johon tarvitaan kuusi kananmunaa. Me matkustamme junalla halki pysähtyneiden maisemien. Pelaamme Aliasta. Yritämme selittää, mikä on kobra. Riitelemme siitä, mitä ’sanan vartalo’ tarkoittaa. Luistelemme. Juomme lämmintä kaakaota ja syömme berliinimunkin Lapuan Aarlassa.

Katsomme, kuinka pakkaslukemat kohoavat. Ja laskevat taas.

Kävelemme kohti kevättä.

kavelya-1

 

Kirjailija ja yleisö eläytyivät näytelmään saman katon alla

The theatre is a place where one has time for the problems of people to whom one would show the door if they came to one’s office for a job.

-Tennessee Williams

Saman katon alla -näytelmän kantaesityksestä on kulunut jo vähän yli viikko. Elämys oli niin voimakas, etten oikeastaan tiedä mistä aloittaisin.

kukkia-1

Ensi-iltakukkasia.

Aloittaisinko siitä, kun menin ensi-iltapäivänä ostamaan Lapualta kiiltävää pinniä hiuksiini, jotta juhla-asuni olisi täydellinen?

Vai siitä, kun nuo timanttipinnit unohtuivat kotiin sulloessani sukkahousuja matkalaukkuun.

Aloittaisinko siitä, että otin sittenkin mukaan väärät sukkahousut?

Vai siitä, kun saavuin alkuillasta hotellin ravintolaan ja näin läheisteni odottavan minua pitkän pöydän ääressä, hymy huulillaan?

Tai ehkä siitä, kun siskoni kohotti minulle maljan ja minua itketti kaikki yhtä aikaa; hänen kauniit sanansa ja se, että nuo ihanat ihmiset olivat tulleet Vaasaan asti minun ja näytelmän takia.

***

saman-katon-alla-tanssi

Saman katon alla -näytelmän tanssikohtaus Vaasan kaupunginteatterissa. Kuvassa Jenni Banerjee, Kirsi Asikainen ja Emmi Kangas. KUVA: Linus Lindholm

Yhtä hyvin voisin aloittaa itse näytelmästä. Siitä, kun eteläpohjalaiselle karjatilalle saapuu jouluksi intialaistaustainen vegaaniminiä.

Tai siitä sanoinkuvaamattomasta hellyydestä ja kiintymyksestä, jota tunsin kirjoittamiani hahmoja kohtaan. Tuo tunne saavutti huippunsa, kun sain katsella heitä näyttämöllä, lihaa ja verta olevina ihmisinä.

Maatilan vähäpuheinen vanha isäntä Jorma (Jari Hietanen) ja hänen sanavalmis vaimonsa Lissu (Kirsi Asikainen) miettivät sukutilalle jatkajaa. Tarina käynnistyy, kun perheen nuorempi poika Matias (Lauri Kukkonen) tuo ensimmäistä kertaa näytille tuoreen kihlattunsa Sarishan (Jenni Banerjee). Tämän hienostuneen helsinkiläisparin saapuminen sysää niin perheenjäsenet kuin sukutilankin muutokseen.

Konfliktiherkässä perhejoulussa riittää sulateltavaa isoveli Hanella (Jorma Tommila), rehvastelevalla mutta sydämeltään herkällä pohjalaisäijällä, jonka kaljankatkuiset tokaisut saavat itse näytelmäkirjailijankin punastumaan.

Vastusta Hanelle tarjoaa reipasotteinen vaimo Tiina (Emmi Kangas), jossa on selvää emäntäainesta. Kovia kokenut pariskunta elää asumuserossa, mutta kummankaan tunteet eivät ole kuolleet.

saman-katon-alla-hane-ja-tiina

Eron partaalla räpiköivä pariskunta Hannu eli ”Hane” (Jorma Tommila) ja Tiina (Emmi Kangas) käyvät näytelmässä tahtojen taistelua. KUVA: Linus Lindholm

Matkan varrella olen keskustellut näytelmän henkilöistä useaan otteeseen ohjaaja Erik Kiviniemen ja dramaturgi Outi Rossin kanssa. Olen oppinut paljon näistä keskusteluista, miettinyt henkilöhahmojen historiaa, motiiveja, haaveita ja tahdonsuuntia – ja pannut peliin kaiken tietämykseni ihmisenä olemisesta.

Olen viettänyt kirjoittamieni hahmojen kanssa paljon aikaa, suunnilleen vuoden verran. Olen nauranut ja itkenyt heidän kanssaan, tuntenut heidän stressinsä ja epätoivonsa, heidän halunsa ja mustasukkaisuutensa, olen ymmärtänyt heidän ongelmiaan ja paheksunut heidän sanojaan, olen surrut kun heillä menee huonosti ja iloinnut kun he onnistuvat, olen nähnyt kuinka he kohtaavat ja kaipaavat ja kurottelevat toisiaan kohti.

Maria Antmanin hieno lavastus tuo esiin kuilun, joka toisinaan ajaa perheenjäsenet erilleen. Näyttämön halki virtaava joki on konkreettinen ja symbolinen raja, jonka äärellä riidellään, rakastetaan, saunotaan ja pestään kädet.

saman-katon-alla-sauna

Veljekset Matias (Lauri Kukkonen) ja Hane (Jorma Tommila) ovat eri mieltä sukutilan tulevaisuudesta. KUVA: Linus Lindholm

***

Ensi-illassa jännittävintä oli aistia niin läheisten kuin muunkin yleisön reaktiot. Mikä naurattaa, mikä hämmentää, mikä saa melkein huudahtamaan ääneen?

Minkä kohtauksen aikana joku kaivaa nenäliinaa käsilaukustaan?

Oli hienoa seurata, kuinka yleisö lämpeni tarinalle ja eläytyi tapahtumiin. Välillä tuntui, että me kaikki katsojat olimme mukana viettämässä tuota arvaamatonta joulua. Me saimme nähdä omin silmin, kun tupaan asteli Hanen näköinen joulupukki hämmentävässä naamarissaan. Me katsoimme vierestä, kun veljekset riitelivät saunan lauteilla ja kun intialaisten suitsukkeiden tuoksu täytti tuvan. Me seurasimme silmä tarkkana, kun lavalla tanssittiin bollywoodia ja laulettiin seuraavassa hetkessä haikeaa jouluvirttä.

”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan.”

saman-katon-alla-2

Jorma Tommilan esittämästä Hanesta paljastuu näytelmän kuluessa myös herkkä puoli. Kuvassa lisäksi Jenni Banerjee, Kirsi Asikainen sekä Lauri Kukkonen. KUVA: Linus Lindholm

***

Kun esitys päättyi, minutkin kutsuttiin näyttämölle yleisön eteen. Työryhmän tavoin sain kukkia ja iloisia aplodeja. Yritin kumartaa mahdollisimman luontevasti. Se ei varmastikaan näyttänyt siltä. Olen oppinut lapsena vain niiaamisen taidon.

Ennen karonkkaa oli kiitosten aika. Olin kirjoittanut etukäteen päiväkirjaani noin nelisen sivua kiitoksia, joita olin mumissut puoliääneen pitkillä pyörälenkeillä Lapualla. Olen onnellinen, että muistin puheessani sanoa melkein kaiken.

Kun karonkka ja muut juhlallisuudet olivat ohitse, menin yksin hotellihuoneeseen. En tiedä, mitä olisin tehnyt, mihin tarttunut. Niinpä söin hopetoffeekarkkeja, jotka olin saanut ystävältäni lahjaksi. Katselin pöydällä tuoksuvia ruusuja, neilikoita, gerberoita ja krysanteemeja. Selasin kännykästäni illan aikana otettuja valokuvia. Koska yksikään potrettini ei ollut onnistunut, otin itsestäni kompensaatioksi noin 23 selfietä. Näistä kaikista otoksista kelpuutan vain yhden, tai kaksi. Tässä toinen niistä:

ensi-ilta

Kello oli tuolloin suunnilleen yksi yöllä. Ripsivärini oli levinnyt, hiukset kaipasivat kampaa. Tunnin päästä täyttäisin vuosia.

En olisi voinut kuvitella parempaa starttia syntymäpäivälle.