Kirjailija ja yleisö eläytyivät näytelmään saman katon alla

The theatre is a place where one has time for the problems of people to whom one would show the door if they came to one’s office for a job.

-Tennessee Williams

Saman katon alla -näytelmän kantaesityksestä on kulunut jo vähän yli viikko. Elämys oli niin voimakas, etten oikeastaan tiedä mistä aloittaisin.

kukkia-1

Ensi-iltakukkasia.

Aloittaisinko siitä, kun menin ensi-iltapäivänä ostamaan Lapualta kiiltävää pinniä hiuksiini, jotta juhla-asuni olisi täydellinen?

Vai siitä, kun nuo timanttipinnit unohtuivat kotiin sulloessani sukkahousuja matkalaukkuun.

Aloittaisinko siitä, että otin sittenkin mukaan väärät sukkahousut?

Vai siitä, kun saavuin alkuillasta hotellin ravintolaan ja näin läheisteni odottavan minua pitkän pöydän ääressä, hymy huulillaan?

Tai ehkä siitä, kun siskoni kohotti minulle maljan ja minua itketti kaikki yhtä aikaa; hänen kauniit sanansa ja se, että nuo ihanat ihmiset olivat tulleet Vaasaan asti minun ja näytelmän takia.

***

saman-katon-alla-tanssi

Saman katon alla -näytelmän tanssikohtaus Vaasan kaupunginteatterissa. Kuvassa Jenni Banerjee, Kirsi Asikainen ja Emmi Kangas. KUVA: Linus Lindholm

Yhtä hyvin voisin aloittaa itse näytelmästä. Siitä, kun eteläpohjalaiselle karjatilalle saapuu jouluksi intialaistaustainen vegaaniminiä.

Tai siitä sanoinkuvaamattomasta hellyydestä ja kiintymyksestä, jota tunsin kirjoittamiani hahmoja kohtaan. Tuo tunne saavutti huippunsa, kun sain katsella heitä näyttämöllä, lihaa ja verta olevina ihmisinä.

Maatilan vähäpuheinen vanha isäntä Jorma (Jari Hietanen) ja hänen sanavalmis vaimonsa Lissu (Kirsi Asikainen) miettivät sukutilalle jatkajaa. Tarina käynnistyy, kun perheen nuorempi poika Matias (Lauri Kukkonen) tuo ensimmäistä kertaa näytille tuoreen kihlattunsa Sarishan (Jenni Banerjee). Tämän hienostuneen helsinkiläisparin saapuminen sysää niin perheenjäsenet kuin sukutilankin muutokseen.

Konfliktiherkässä perhejoulussa riittää sulateltavaa isoveli Hanella (Jorma Tommila), rehvastelevalla mutta sydämeltään herkällä pohjalaisäijällä, jonka kaljankatkuiset tokaisut saavat itse näytelmäkirjailijankin punastumaan.

Vastusta Hanelle tarjoaa reipasotteinen vaimo Tiina (Emmi Kangas), jossa on selvää emäntäainesta. Kovia kokenut pariskunta elää asumuserossa, mutta kummankaan tunteet eivät ole kuolleet.

saman-katon-alla-hane-ja-tiina

Eron partaalla räpiköivä pariskunta Hannu eli ”Hane” (Jorma Tommila) ja Tiina (Emmi Kangas) käyvät näytelmässä tahtojen taistelua. KUVA: Linus Lindholm

Matkan varrella olen keskustellut näytelmän henkilöistä useaan otteeseen ohjaaja Erik Kiviniemen ja dramaturgi Outi Rossin kanssa. Olen oppinut paljon näistä keskusteluista, miettinyt henkilöhahmojen historiaa, motiiveja, haaveita ja tahdonsuuntia – ja pannut peliin kaiken tietämykseni ihmisenä olemisesta.

Olen viettänyt kirjoittamieni hahmojen kanssa paljon aikaa, suunnilleen vuoden verran. Olen nauranut ja itkenyt heidän kanssaan, tuntenut heidän stressinsä ja epätoivonsa, heidän halunsa ja mustasukkaisuutensa, olen ymmärtänyt heidän ongelmiaan ja paheksunut heidän sanojaan, olen surrut kun heillä menee huonosti ja iloinnut kun he onnistuvat, olen nähnyt kuinka he kohtaavat ja kaipaavat ja kurottelevat toisiaan kohti.

Maria Antmanin hieno lavastus tuo esiin kuilun, joka toisinaan ajaa perheenjäsenet erilleen. Näyttämön halki virtaava joki on konkreettinen ja symbolinen raja, jonka äärellä riidellään, rakastetaan, saunotaan ja pestään kädet.

saman-katon-alla-sauna

Veljekset Matias (Lauri Kukkonen) ja Hane (Jorma Tommila) ovat eri mieltä sukutilan tulevaisuudesta. KUVA: Linus Lindholm

***

Ensi-illassa jännittävintä oli aistia niin läheisten kuin muunkin yleisön reaktiot. Mikä naurattaa, mikä hämmentää, mikä saa melkein huudahtamaan ääneen?

Minkä kohtauksen aikana joku kaivaa nenäliinaa käsilaukustaan?

Oli hienoa seurata, kuinka yleisö lämpeni tarinalle ja eläytyi tapahtumiin. Välillä tuntui, että me kaikki katsojat olimme mukana viettämässä tuota arvaamatonta joulua. Me saimme nähdä omin silmin, kun tupaan asteli Hanen näköinen joulupukki hämmentävässä naamarissaan. Me katsoimme vierestä, kun veljekset riitelivät saunan lauteilla ja kun intialaisten suitsukkeiden tuoksu täytti tuvan. Me seurasimme silmä tarkkana, kun lavalla tanssittiin bollywoodia ja laulettiin seuraavassa hetkessä haikeaa jouluvirttä.

”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan.”

saman-katon-alla-2

Jorma Tommilan esittämästä Hanesta paljastuu näytelmän kuluessa myös herkkä puoli. Kuvassa lisäksi Jenni Banerjee, Kirsi Asikainen sekä Lauri Kukkonen. KUVA: Linus Lindholm

***

Kun esitys päättyi, minutkin kutsuttiin näyttämölle yleisön eteen. Työryhmän tavoin sain kukkia ja iloisia aplodeja. Yritin kumartaa mahdollisimman luontevasti. Se ei varmastikaan näyttänyt siltä. Olen oppinut lapsena vain niiaamisen taidon.

Ennen karonkkaa oli kiitosten aika. Olin kirjoittanut etukäteen päiväkirjaani noin nelisen sivua kiitoksia, joita olin mumissut puoliääneen pitkillä pyörälenkeillä Lapualla. Olen onnellinen, että muistin puheessani sanoa melkein kaiken.

Kun karonkka ja muut juhlallisuudet olivat ohitse, menin yksin hotellihuoneeseen. En tiedä, mitä olisin tehnyt, mihin tarttunut. Niinpä söin hopetoffeekarkkeja, jotka olin saanut ystävältäni lahjaksi. Katselin pöydällä tuoksuvia ruusuja, neilikoita, gerberoita ja krysanteemeja. Selasin kännykästäni illan aikana otettuja valokuvia. Koska yksikään potrettini ei ollut onnistunut, otin itsestäni kompensaatioksi noin 23 selfietä. Näistä kaikista otoksista kelpuutan vain yhden, tai kaksi. Tässä toinen niistä:

ensi-ilta

Kello oli tuolloin suunnilleen yksi yöllä. Ripsivärini oli levinnyt, hiukset kaipasivat kampaa. Tunnin päästä täyttäisin vuosia.

En olisi voinut kuvitella parempaa starttia syntymäpäivälle.

Mitä tapahtuu katharsiksen kynnyksellä

Catharsis (from Greek κάθαρσις katharsis meaning ”purification” or ”cleansing”) is the purification and purgation of emotions—especially pity and fear—through art or any extreme change in emotion that results in renewal and restoration.

Lähde: Wikipedia

Kirjoittamani näytelmän kantaesitys on jo huomenna perjantaina Vaasan kaupunginteatterissa. Ensi-ilta saapui lopulta yllättävän äkkiä, aivan kuin syksy itsekin.

Reagoin lähestyvään juhlahetkeen monin tavoin.

rappusilla-1

Pari viikkoa sitten huvimajan portailla Lapualla.

Tunnen oloni jossain määrin rauhattomaksi. Saan kirjoitettua lähinnä Saman katon alla -aiheisia Facebook-päivityksiä. Täytän koko seinäni näytelmään liittyvällä materiaalilla. Olen iloinen, että tuleva esitys on päässyt jo ennakkoon hienosti esiin pohjalaisissa lehdissä, samoin kuin muun muassa Maaseudun Tulevaisuudessa, jossa oli oivallinen otsikko: Vegaaniminiä järisyttää lihakarjatilallista perhettä Vaasan kaupunginteatterissa. Printtiversiossa otsikkona oli yhtä lailla osuva ”Luvassa tunteiden vuoristorata”.

Tiedossa on todellakin tunteita laidasta laitaan: iloa, surua, riemua, pelkoa – ja mielestäni myös katharttinen puhdistuminen.

Viime viikolla teatterilla järjestettiin Saman katon alla -lehdistötilaisuus, jossa esitettiin näytelmästä pitkähkö dramaattinen otos. Se antoi hyvin esimakua tulevasta väläyttäen näytelmän maailmaa ja perhesuhteita.

lehtijuttua-1

Pätkä Laura Krohnin kirjoittamasta Pohjalaisen jutusta.

Välillä toki julkaisen Facebookissa muutakin sisältöä, jotta seinälläni näkyisi vähän vaihtelua. Juuri eilen tein esimerkiksi testin, jossa selvitin, mikä Muumi-hahmo olen.

Olen Niiskuneiti. Minä sanon sen kaikille.

Näen levottomia unia. Herään kolmelta yöllä siihen, että minulla on hirveä jano. Nukahdan uudelleen. Olen yhtäkkiä bileissä, joissa tapaan hyvin nuoria, minulle vieraita Teatterikorkeakoulun opiskelijoita. Yksi heistä huomauttaa, että minulla on jännä pukeutumistyyli: ”Sul voi olla esimerkiksi todella tyylikäs laukku, ja sitten yhtäkkii jotkut tosi oudot leggingssit ja sadetakki.”

Seuraavassa hetkessä tapahtuu vesivahinko. Katosta ropisee vettä, ihmiset kirkuvat. He lähtevät taksilla johonkin.

He eivät odota minua.

junassa-1

Taannoin junassa.

Hereillä ollessani joudun konfliktitilanteeseen kahtena peräkkäisenä päivänä Helsingissä. Tällaista ei tapahdu usein, sillä minä nimenomaan vältän konflikteja – kaikkialla muualla paitsi tarinoissa.

Nyt päätin kävellä niitä kohti.

Isosiskoni on monesti lohduttanut, että sitten kun täyttää 40, ei enää yksinkertaisesti pysty pitämään suutaan kiinni. Elämä helpottuu valtavasti, kun saa sanottua asiansa. Olen ajatellut melkein epätoivoisena, että minun kohdallani siihen tuntuu olevan miltei liian kauan aikaa.

Nyt kuitenkin tuntuu, että ehkä jonkinlaista muutosta on jo havaittavissa.

”It has begun”, siskoni vahvisti eilen puhelimessa.

Iltaisin harhailen Helsingin vaatekaupoissa. Kokeilen paria juhlamekkoa, kumartelen sovituskopeissa. Minulle kelpaa vain kaikki mikä kimaltaa. Löydän Monkista T-paidan, jossa lukee ”A never ending story”. Se ei kimalla, mutta ostan sen silti.

t-paita-1

Juoksen viikon sisällä kolme kertaa väärään junaan. Pulssini on koholla, sadetakki hiostaa. Herätän huomiota Batman-housuissani. Epäilen, että deodoranttini on pettänyt.

Haluan seurata ainoastaan kolmea tv-sarjaa: Vain elämää, Ensitreffit alttarilla ja Exiä rannalla. Viimeksi mainittua katsoin hiljattain jopa uusintana (kaksi kertaa). Minua kiinnostaa, miten Luca reagoi, jos Ninnu ihastuukin Mattiin.

Yhtäkkiä sillä on väliä. Kaikella on väliä.

Soitan hotelliin, joka sijaitsee lähellä Vaasan kaupunginteatteria. Pyydän mahdollisimman hiljaista huonetta. Yllättäen se järjestyy helposti. Kaikki järjestyy!

Pakkaan matkalaukun Pohjanmaan reissua varten. Otan mukaani vähintään kolme eri juhlavaatekertaa, lenkkarit ja juoksuhousut, pari romaania sekä päiväkirjan. Nenäsumutteen. Särkylääkkeitä. Ja tietysti myös pienen savukvartsikiven, joka auttaa saavuttamaan sisäisen tasapainon.

Näin olen lukenut.

joki-sillalta

Näkymä Karhunsillalta Lapualta.

Kirjoitan tämän blogipostauksen, liian pitkän tauon jälkeen. Totean, että minun pitäisi päivittää blogia useammin. Minun täytyy kirjoittaa enemmän kaikkea. Minun täytyy lukea enemmän. Täytyy kirjoittaa ja lukea, kirjoittaa ja lukea.

Käyn juoksulenkillä, joka kestää kymmenen minuuttia. Tiskaan puolitoista tuntia, kuuntelen Iisan ihanaa biisiä Tuu tänne. Siivoan kylpyhuoneen. Hankaan kaakeleita sinisellä harjalla, valutan viemäriin kaiken lian. Pyyhin peilin puhtaaksi, puhdistan vessanpöntön kumihanskat kädessä.

Huokaisen syvään. Käyn suihkussa, pesen hiukset perusteellisesti. Puen ylleni vaatteet, joissa on helppo olla. Viikkaan laukkuun sen ainoan paljettimekon, johon luotan.

Tuntuu siltä kuin jonkinlainen katharsis olisi jo nyt huuhtonut minut kauttaaltaan.

Olen valmis lähtemään juna-asemalle.

Modernin matka

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Minna Canth oli monipuolinen kirjailija, realismin edustaja ja naisten aseman edistäjä, joka kirjoitti tunnetusti myös näytelmiä. Yliopiston kursseilla tuli aikoinaan luettua Canthin teoksia; muistaisin, että ainakin näytelmät Anna Liisa ja Työmiehen vaimo sekä pienoisromaani Hanna tulivat tutuiksi.


Canthin päivänä sallittaneen, että kirjoitan vielä muutaman sanan Välimatka-näytelmästäni, jonka ensi-ilta oli viime perjantaina Vaasan kaupunginteatterissa.

Välimatkan käsiohjelma. Tervetuloa lennolle!

Ensi-iltapäivä sujui jännittyneissä tunnelmissa. Koska en voinut lainkaan pysyä paikoillani, minun oli pakko lähteä ulos happihyppelylle. Juoksin ympäri Lapuaa oudoissa urheiluvaatteissa, mietiskelin juhlajakustani puuttuvaa ankkurinappia.

Vaasaan pääsin autokyydillä. Matkan varrella auto kurvasi kukkakupan eteen, minua pyydettiin odottamaan hetken. Hymyilin tyytyväisenä; arvelin, että saisin illalla ruusuja.

Vaasassa hotellin parkkihallin löytäminen oli hankalaa, navigaattori lakkasi juuri sillä hetkellä toimimasta. Onneksi laite virkosi heti, kun korotin sille ääntä. 

Olin nähnyt etukäteen painajaista, jossa olin vähällä myöhästyä ensi-illasta. Uni ei onneksi täysin käynyt toteen; minä ja lähipiirini saavuimme teatterisaliin jopa muutamaa minuuttia ennen H-hetkeä.


Istuin katsomossa neljännellä rivillä, sydämeni hakkasi tiheästi kuin linnulla. Odottelin näytelmän alkua, hypistelin käsiohjelmaa. Se oli ilokseni painettu lentolipun muotoon.

Departure: 19.15.

Tytär (Aija Pahkala) ja äiti (Kaisa Sarkkinen) hotellivirkailija Antonion (Ville Härkönen) hoivissa. Kuva: Mari Kettula/ Vaasan kaupunginteatteri

Näytelmän alkupuolella elellään fiktiivisessä Synkkylän kylässä Etelä-Pohjanmaalla. Sieltä siirrytään Teneriffalle, jonne äiti (Kaisa Sarkkinen) ja nuorempi tytär (Aija Pahkala) erinäisten vaikeuksien jälkeen lähtevät, äidin 60-vuotissyntymäpäivää viettämään.

Äidin käsilaukussa muhii salaisuus, joka liittyy kadonneen isän (Jorma Tommila) arvoitukseen. Äidin ja tyttären symbioosia häiritsee myös espanjalainen aulavirkailija Antonio (Ville Härkönen), joka koettelee äidin hermoja jo pelkällä olemassaolollaan. 

Vaikka osasin kirjoittamani repliikit lähestulkoon ulkoa, seurasin silti uteliaana, mitä seuraavaksi tapahtuu – tai pikemminkin, miten asiat tapahtuvat.

Tanssikengissä. Etualalla Aija Pahkala, taustalla Ville Härkönen. Kuva: Mari Kettula/ Vaasan kaupunginteatteri

Näytelmässä liikutaan kahdella eri aikatasolla, nykyajassa ja muistoissa. Aija Pahkala näyttelee sekä tytärtä että nuorta äitiä, Elina Keinonen puolestaan isosisko Elliä ja äidin sisarta Tuulikkia.

Oman näytelmän katsomiskokemusta on vaikeaa kuvailla sanoin – millaista on nähdä elävinä edessään hahmot, jotka tähän asti ovat olleet sanoja paperilla, vahvoja mielikuvia aivolohkoissa. Katselin ihaillen, miten näyttelijät solahtivat kirjoittamiini hahmoihin ja miten hienosti he ajoittivat sekä koomiset että koskettavat repliikit. Ihailin pelkistettyä lavastusta, joka kauniilla yksityiskohdilla kykeni tiivistämään kaiken olennaisen. 

Esityksen kuluessa seurasin jännittyneenä läheisteni reaktioita. Onneksi he ymmärsivät kaiken jo puolesta sanasta.

Äkkiä muukin yleisö lämpeni, katsojat tutustuivat henkilöhahmoihin, kuulin heidän nauravan. Silloin saatoin jo hieman rentoutua.

Tuulikki (Elina Keinonen) ja Jaakko (Jorma Tommila) jakavat saman vapaudenkaipuun. Kuva: Mari Kettula/ Vaasan kaupunginteatteri

Väliajalla läheiset hyppäsivät kaulaani ja onnittelivat minua vuolaasti. Toisella puoliajalla pulssini olikin jo huomattavasti hidastunut.

Välillä näyttämöllä nähtiin liikuttaviakin hetkiä, sellaisia, jotka saivat silmät kostumaan. Jossain vaiheessa minunkin oli hapuiltava nenäliinaa.

Kun näytelmä loppui ja aplodit täyttivät salin, sain astella näyttelijöiden viereen lavalle ohjaaja Erik Kiviniemen ja lavastaja Kati Lampun kera.

Näytelmän jälkeen kohotimme työryhmän ja läheisteni kesken samppanjalasit. Tarkoituksenani oli pitää ytimekäs ja asiallinen kiitospuhe – mutta jo parin sanan jälkeen tuli itku, minulle melko tuttu yllätysvieras.

Kävin ihastelemassa kuvia teatterilla. Kuva: Tomi Juuso

Karonkassa söimme teeman mukaisesti espanjalaista paellaa ja salaatteja, minkä jälkeen juttelimme vielä jonkin aikaa näyttelijöiden kanssa.

Puoliltaöin oli lähdön aika, tiemme erkanivat ainakin hetkeksi. Lähdin teatterilta syli täynnä kukkia. Ulkona oli pimeää, takatalvi teki tuloaan. Vaasan keskusta oli perjantaina yllättävän hiljainen.

Yöllä päädyin vielä läheisteni kanssa tanssimaan. Kuulin hyvän biisin, kysyin dj:ltä kappaleen nimen: Midnight City. Tiesin, että tulisin aina liittämään tuon laulun tähän hetkeen.

Sunnuntaiaamuna Ilkassa ja Pohjalaisessa ilmestyi hieno ja kiittävä arvostelu näytelmästä. Olin onnellinen, että sain syödä aamupalan hyvällä mielellä.
Hetki ennen kotiin lähtöä. Kuva: Tomi Juuso
Helsingin rautatieasemalta ostin myöhemmin vielä Vasabladetin, jossa oli näytelmästä myönteinen, analyyttinen arvostelu otsikolla ”De bygger broar över klyftan”. Lukaisin tekstin nopeasti läpi asemalla ja ihmettelin, kuinka kritiikissä puhuttiin niin moneen kertaan modernista.
Vasta raitiovaunussa ymmärsin, että sana ”modern” merkitsi tässä yhteydessä äitiä.