Matkalla maailman sädehtivimmäksi lapualaiseksi

Esiinnyin viime viikolla Oulunseudun Eteläpohjalaiset ry:n järjestämässä kirjallisuusillassa Oulussa. Päivällä tuli sen verran kiire lentokentälle, että oli pakko soittaa taksi. Tunnen sympatiaa kaikkia niitä taksikuskeja kohtaan, jotka joutuvat ottamaan minut kyytiinsä. Kaikkialle pitäisi ehtiä noin kymmenessä minuutissa.

matkalaukku

Pakkaushommia Oulua varten.

Kun vihdoin pääsin Helsinki-Vantaan kentälle, syöksyin lähtöselvitystiskille ja pudotin laukun hihnalle. Helpottuneena huomasin, että koneen lähtöön olisi vielä ruhtinaalliset 35 minuttia.

Sitten virkailija sanoi rauhallisella äänellä, kuin pastori:

”Jos käy niin, että tää sun laukku ei ehdi sun kanssa samalle lennolle, se tulee sitten seuraavalla.”

Seuraavalla? Miten niin seuraavalla? Minun piti olla esiintymispaikalla jo noin viiden maissa. Laukussa olivat kirjoittamani kirjat, sukkahousut, esiintymisvaatteeni. Se kukikas paitapusero, jota ilman en halua elää.

”Boarding alkaa neljän minuutin päästä”, virkailija totesi hymyillen.

Pulssini kohosi parissa sekunnissa huippulukemiin. Vielä pitäisi käydä läpi turvatarkastus, heittää käsimatkatavarat laatikoihin, tunkea hammastahnatuubi pakastepussiin.

sementtipuutarha

Matkalukemista.

Muutamia minuutteja myöhemmin istuin koneessa turvavyö kiinnitettynä. Luin sydän pamppaillen ohutta pokkaria, Ian McEwanin Sementtipuutarhaa. Olin ajatellut pakata mukaan kevyttä matkalukemista, mutta sisältönsä perusteella tämä romaani ei ollut sitä. Se ei kuitenkaan haitannut. Oli parempi ajatella mitä tahansa muuta kuin sitä mahdollisuutta, että laukkuni ei ehtisikään kanssani samaan koneeseen.

Seuraavaksi lentokapteenilla oli iloinen ilmoitus:

”Hyvät matkustajat, pääsemmekin lähtemään Ouluun hieman etuajassa!”

Olin vähällä juosta ohjaamoon ja esittää toivomuksen (vaatimuksen), että odottaisimme sentään niin kauan, että minun laukkuni saataisiin kärrättyä mukaan lennolle.

En kuitenkaan liikahtanut mihinkään. Yritin lohduttautua sillä, mitä lentokentän virkailija oli lopuksi sanonut: kyllä se laukku todennäköisesti ehtii.

***

taina oulussa

Kävelyllä Pohjanlahden rannalla. KUVA: Sirkka-Liisa Laakso

Oulun kentällä kävelin huolissani kohti matkatavarahihnaa. Bongasin ensimmäiseksi oman laukkuni, joka liukui suoraan syliini kuin olisi jo ehtinyt kaivata minua.

Muutenkin minut otettiin Oulussa sydämellisesti vastaan. Sain vaihtaa vaatteet sukulaisten suloisessa vierashuoneessa, syödä herkullista pataruokaa, hengähtää hetken.

Kirjailijailta järjestettiin Aleksinkulma-nimisessä kokoontumistilassa. Ovella kättelin tilaisuuden järjestäjiä, riisuin takkini, vaihdoin muutaman sanan paikallisten pohjalaisten kanssa. Haastattelijani Sirkka-Liisa Laakso esitteli minut tuttavilleen. Yksi oli kotoisin Alavudelta, toinen Nurmosta, kolmas oli joskus asunut Lapualla. Eräs nainen tuli juttelemaan minulle ja kertoi, että oli aikoinaan asunut mummini ja vaarini naapurissa.

Juhlasalissa kaikui tuttu murre. Ilmassa leijui kahvin aromi ja pullantuoksuinen odotus.

Kuuden kieppeillä oli aika astua estradille. Aivan haastattelun alkuvaiheessa pohdittiin, muistaisiko kukaan mitään hauskaa pohjalaista vitsiä. Puristin huuleni yhteen ja rukoilin, etten avaisi suutani. Mieleeni tuli nimittäin vain yksi eteläpohojalaanen sutkaus: ”Joka piarua pirättelöö, sillä on muutakin salattavaa.”

Järkeilin, ettei olisi ehkä sopivaa aloittaa kirjallisuusiltaa tuolla lauseella.

välimatka 1

Välimatka-romaanin päähenkilöt ovat kotoisin Pohjanmaalta.

Kirjallisuusillasta tuli lämminhenkinen ja hauska. Tuntui mutkattomalta kertoa työstäni ja elämästäni yleisölle, joka mystisesti tuntui jo jotenkin tutulta. Palasin aikaisempien kirjojeni tunnelmiin, kerroin Arvostelukappaleen synnystä ja Paljastuskirjan skandaaleista, kuvailin Välimatkan äitiä ja Ennen kuin kaikki muuttuu -novellikokoelman tunnelmaa.

Puhuin siitä, että työstin käsikirjoituksiani usein kahviloissa, että olen kirjoittanut jo päiväkoti-ikäisenä ja että minua kannustettiin lapsesta asti tekemään sellaista, missä on sielu mukana.

Kerroin työstäni teatterin parissa, millaista oli dramatisoida oma romaani Vaasan Kaupunginteatteriin tai kirjoittaa kyseisen teatterin näyttämölle aivan uusi tarina, Saman katon alla. Kerroin myös, miltä tuntuu asua Helsingissä ja kaivata lakeuksille, ja miten teksteissäni palaan noihin maisemiin aina uudelleen.

9789511289678

Ennen kuin kaikki muuttuu ilmestyi keväällä 2015.

Yleisö kuunteli tarkkaavaisena. Välillä naurettiin yhdessä, välillä pohdittiin vakavia. Lopuksi kuulijat esittivät kysymyksiä, joihin yritin parhaani mukaan vastailla.

Haastattelun jälkeen monet halusivat signeerauksen kirjoihini. Ihmiset tulivat kehumaan esitystä ja vaihtoivat sanasen kanssani. Yksi herrasmies sanoi ohikulkiessaan:

”Oli pakko tulla sanomahan, että sä oot kyllä sädehtivin lapualaanen, jonka mä oon ikinä tavannu!”

Purskahdin nauruun. Kuuluisa pohjalainen suorapuheisuus voi joskus saada myös hymyn huulille.

***

nallikarin majakka

Nallikarin majakka.

Seuraavana päivänä oli suunnitelmissa kahden naisen pienimuotoinen Oulu-kierros. Otin valokuvia Pohjanlahden rannasta, jäänsinisestä merestä, Nallikarin majakasta. Kävimme myös Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa ehdimme käyskennellä ehkä viisi minuuttia. (Kuinka ollakaan, minulla oli jälleen kiire lentoasemalle.)

Oulun kentällä näin sattumalta vanhan opiskelukaverini sekä Lauri Tähkän. Hymyilin kummallekin, mutta vain toista uskalsin mennä halaamaan.

Kuulin sivukorvalla pienen tytön ja hänen äitinsä keskustelun.

”Äiti, tolla miehellä on samanlaiset vaatteet ku sillä laulajalla.”

”Se on se laulaja.”

Matkalla takaisin Helsinkiin katselin vaaleanpunaisia pumpulipilviä ja mietin, miten ihanaa on olla välillä liikkeessä, kohdata ihmisiä, nukkua yö vieraassa huoneessa. Miten tärkeää on joskus lähteä, ja tulla takaisin. Ja taas lähteä.

Näistä liikkeistä syntyy kokemuksia – ja uusia tarinoita.

Maisemaa Nallikarissa

Vuoden huiput

Ja mä vien sut talvipuutarhaan

ja jonnekin korkealle

että tiedät miltä näyttää

tasainen maa

sieltä mä tuun

sinne mä jään.

-Scandinavian Music Group: Talvipuutarhaan (san. Terhi Kokkonen)

Ikkuna Rooma 4

Olemme eläneet tätä uutta vuotta jo kohta neljä päivää. Silti en malttanut olla katsomatta vielä hetken taakseni, edelliseen vuoteen, ennen kuin jatkan eteenpäin.

Tutkailin Marilyn-kalenteristani ja Facebook-päivityksistäni, millaista elämäni oli vuonna 2015. Kalenterista löytyy muun muassa seuraavanlaisia merkintöjä: apurahadeadline, kirja painoon!, julkkarit, Imagen videohaastattelu, Otavan 125-vuotisjuhlat, Kirjailijan kanssa -lukupiirivierailu, lounas L:n kanssa, Nosturin keikka, Taiteiden yön esiintyminen, Looseen!

jenni vartiainen 1

Jenni Vartiainen vappuna Nosturissa.

Vuonna 2015 olen tanssinut, laulanut, puhunut viisaita, puhunut hassuja, kirjoittanut nimeni, kirjoittanut fiktiota, kuunnellut musiikia, käynyt teatterissa ja elokuvissa, nähnyt kaksi kertaa Jenni Vartiaisen, juhlinut vappua, kesää, juhannusta ja joulua, viettänyt aikaa rakkaiden kanssa, tavannut ystäviä, kaivannut ystäviä, uinut meressä, kävellyt lumessa, halannut, hiljentynyt, nauranut, itkenyt.

Olen käynyt paikoissa, joissa en ole koskaan aiemmin käynyt. Näitä olivat ainakin:

 

Helsingin Talvipuutarha

Kävin ystäväni kanssa pääsiäisen aikoihin Talvipuutarhassa, joka oli täynnä tuoksuvia kukkia. Kun muistelen tuota päivää, minulle tulee mieleen Scandinavian Music Groupin biisi Talvipuutarhaan, sen haikeat sanat. Ajattelen tuota laulua usein myös käydessäni kotiseudun lakeuksilla, tasaisella maalla.

Helsingin talvipuutarha

Provinssirock

Vaikka olen kotoisin Lapualta (noin 25 kilometrin päässä Seinäjoelta), en ollut koskaan aiemmin käynyt Provinssissa. Tämä asia painoi minua suuresti, ja halusin korjata virheen ennen kuin täytän 78 vuotta. Se kannatti. Sain tuntea taas, millaista on olla nuori. Tai ainakin nähdä sen. Se näytti hyvältä.

Venetsialaiset

Kävin elokuun lopulla Lapuan Venetsialaisissa, pukeuduin farkkuihin ja taivaansiniseen ruutupaitaan ja hyvästelin kaiholla kesän. Kuuntelin paikallisia bändejä, söin makkaraa, join jaffaa, juttelin ihmisten kanssa. Anniskelualueen portilla minulta kysyttiin paperit. Tällä elin loppuvuoden.

Rooma

Tämä ikuisuuden kaupunki (’The Eternal City’) tuoksui historialta, kaduilta joilla olivat kävelleet niin monet minua ennen, kirkoilta jotka hiljaisina tutkailivat kiireisiä turisteja. Kirjoitin matkasta kaksi postausta blogiin, tällaisen ja tuollaisen.

colosseum

Colosseum.

***

Usein jäsennän vuosiani sen mukaan, millaisia töitä olen milloinkin tehnyt, millaisia tekstejä kirjoittanut.

Yksi vuoden 2015 kiistattomista kohokohdista oli uuden kirjan julkaiseminen. Sen nimi on Ennen kuin kaikki muuttuu ja se ilmestyi huhtikuussa, kevätauringon valossa. Muistan päivän, jolloin sain kirjan käsiini ensimmäisen kerran; minulla oli sähkönsininen villakangastakki ja kauhea nälkä. Ystäväni ajoi minut ABC:lle syömään, ja sieltä jatkoimme matkaa Tampereelle tyttöjen iltaan.

Kirjan tiimoilta elämässä tapahtui paljon hauskaa ja jännittävää: oli kirjajulkkarit, pari radiohaastattelua, Puoli seitsemän -ohjelmassa vierailu, Vaasan ja Helsingin kirjamessut, lukijoiden kohtaamista eri tilaisuuksissa. Muistan lämmöllä esimerkiksi vierailun kääntäjäseminaarissa, jossa eri maiden nuoret kääntäjät olivat loihtineet novellini omalle kielelleen ja keskustelleet teksteistäni.

Olen saanut kirjastani ilahduttavaa palautetta, niin kasvotusten kuin Twitterissä, Facebookissa ja täällä blogissakin. On ollut ihanaa huomata, kuinka tärkeä kirja on ollut monelle.

Ennen kuin kaikki muuttuu (17)kansi

***

Vuonna 2015 tein asioita, joita en ollut koskaan aiemmin tehnyt. Näitä olivat esimerkiksi:

Imagen nettisivuilla bloggaaminen

MinäKertoja-blogini siirtyi kesäkuussa Imagen verkkosivuille. Tämä mahtava muutto toi postauksilleni paljon uusia lukijoita, ja myös blogin ulkoasu koki piristävän muodonmuutoksen.

Sähkökirjan lukeminen

Sain tilaisuuden kokeilla uutta Fabula-nimistä sovellusta, jonka avulla voi lukea sähkökirjoja. Syksyllä kirjoitin aiheesta myös postauksen blogiini. Tällä hetkellä luen Fabulan kautta erästä hienoa amerikkalaista romaania, josta olisi hauska kirjoittaa lähitulevaisuudessa.

Pyöräileminen Berliinissä

Vietin heinäkuussa viikon kirjailijaresidenssissä Berliinissä, josta kirjoitin myös blogiin, tänne ja tuonne. Yhtenä päivänä minä ja lapsuudenystäväni vuokrasimme pyörät Itä-Berliinistä ja poljimme pitkin vieraita katuja. Yritin parhaani mukaan puikkelehtia autojen seassa ja pysyä hengissä.

Olinko se tosiaan minä?

pyörä berliinissä

Oikeasti en ajanut tällä pyörällä, mutta halusin silti ikuistaa tämän berliiniläisen menopelin.

Reissaaminen Porvooseen

En ollut koskaan aiemmin käynyt Porvoossa, mutta kirjailijavierailun vuoksi matkustin sinne bussilla. Valitettavasti unohdin kaikki kirjani kotiin, minkä vuoksi jouduin lainaamaan ne Porvoon kirjastosta. Nyt minulla on siis Porvoon kirjastokortti. Miksi, sitä emme saa ehkä koskaan tietää.

Puheen pitäminen iltapuvussa

Pidin juhlapuheen Pohjalaisten osakuntien Porthan-juhlassa Ostrobotnialla, jossa suuri osa yleisöstä oli pohjalaissyntyisiä opiskelijoita. Puheessani mainitsin Lapuan kahdeksan kertaa, Pohjanmaan viidesti ja Lauri Tähkän kahdesti. Kerroin myös, kuinka muutin vuosia sitten Lapualta Helsinkiin ja kuinka kirjoitin ensimmäisen kirjani Arvostelukappaleen osakunnan asunnossa, 18 neliön yksiössä.  Illan tunnelma oli niin lämminhenkinen, että muistan sen ikuisesti. Monet kuulijat tulivat kädestä pitäen kiittämään minua puheesta.

iltapuku 1

Kuva: Jenni Kavén

Kaija Koon keikalla käyminen

Kaija Koo lauloi autossa kun olin lapsi ja nuori, ja hän lauloi Tinakenkätytöstä, kun luin huoneessani yo-kirjoituksiin. Ensimmäistä kertaa kävin Kaija Koon keikalla Hartwall Arenalla joulukuussa. Ja totesin, että hän on todellinen supernainen.

Mad Menin katsominen

Kaikki puhuivat Mad Menistä, paitsi minä – kunnes vihdoin tutustuin kyseiseen sarjaan. Ja rakastuin Don Draperiin, ihan vähän. Tai paljon. Niin paljon, että olin jo vähällä lainata kirjastosta kaikki ne kirjat, joita hän lukee.

Energiakivien ostaminen.

Ei tästä sen enempää.

Joulun viettäminen Lapissa

Vietin ensimmäistä kertaa joulun Pohjois-Suomessa, lumen ja pakkasen valtakunnassa. Kirjoitin aiheesta myös kolumnin Ilkkaan. (PS: Tuo kirjoitus oli viisivuotisen kolumnipestini päätösteksti. Jos joku siellä jossakin tarvitsee uutta kolumnistia, ota yhteyttä).

lumimaisema

***

Vuonna 2015 tein asioita, joita olen aiemminkin tehnyt:

Nukuin liian myöhään, liian monena aamuna. Annoin Facebookille ja Twitterille liikaa aikaani. Kävin Flow’ssa ja Kallio Block Partyssa. Kirjoitin näytelmää. Kirjoitin romaania. Viimeistelin novelleja. Julkaisin blogipostauksia. Ideoin lehtijuttuja. Harjasin hiuksia. Meikkasin. Vein roskia. Tiskasin liian vähän. Tamppasin maton, muutaman kerran. Googlasin nimeni. Ostin uusia vaatteita sekä korvakoruja, joista osa on jo kadonnut. Hommasin netistä kännykänkuoret, jotka ovat jo rikki. Matkustin junalla kaupunkeihin joista välitän. Kävin lenkillä, monena päivänä.

lenkkeilija

***

Tämän postauksen äärellä huomaan, miten paljon ehdin tehdä vuonna 2015. Miten paljon kerkesin hymyillä, miten paljon murehtia.

Vuoden viimeisestä kuukaudesta tuli surullinen, kuten edellisestä postauksestani voi lukea.

Sitä ennen tapahtui kuitenkin paljon hyvää.

Onnellisimpia ovat olleet hetket toisten ihmisten kanssa. Ne hetket, kun olen nauranut jonkun kanssa samalle jutulle.

Ja vaikka olisimme tietämättämme nauraneet eri asialle, sekään ei haittaisi.

Onnellisimpia ovat olleet ne hetket, kun joku on soittanut minulle ja kysynyt, mitä kuuluu.

Hetket, kun olen itse soittanut.

Hetket, joina olen nähnyt saman maiseman kuin joku toinen.

Kesämaisema Helsinki 2

Hetket, kun minua on tultu asemalle vastaan.

Hetket, kun joku on istahtanut minua vastapäätä kahvilassa.

Hetket, kun olen laulanut ja minun ääneni on kuultu.

Hetket, kun valot ovat sammuneet teatterissa ja joku on istunut minun vierelläni.

Hetket, jolloin olen ollut kiitollinen omasta olemassaolostani.

Hetket, jolloin minua on kannettu reppuselässä halki kasteisen ruohikon.

 

Onnellista alkanutta vuotta kaikille!

 

Puhutaan hetken rakkaudesta

One day I will find the right words and they will be simple.

-Jack Kerouac

Tiedättekö, mikä on parasta huvia? Lukea 13 vuotta vanhoja rakkausrunojaan ja nauraa ääneen.

Vielä hauskempaa on lukea niitä siskolleen puhelimessa.

”Ravistella, ravistella/ sängynpeitosta/ pois hänen tuoksunsa /elämänkeitosta/ pois hänen arominsa valuttaa!”

Täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka runoissa on nykyisestä näkökulmastani katsottuna jokseenkin voimakas huvittava aspekti, jokainen niistä on vienyt minua eteenpäin kirjoittajana. Jokaisesta niistä näkyy myös kyky ja rakkaus kirjoittamiseen.

selfie

Syy, miksi etsin käsiini vanhoja muistikirjoja, oli eilinen esiintyminen. Kävin Valkeakoskella Tietotien lukiossa puhumassa abiturienteille kirjailijan työstä ja siitä, miten päädyin tähän ammattiin.

Esityksen otsikkona oli ”Kirjailijan matka”. Yritin kuvailla niitä käänteitä, risteyksiä ja valintoja, joita polullani on ollut.

Yksi tärkeä valinta oli luovan kirjoittamisen opintoihin hakeutuminen, toinen kirjoittajaryhmä Nobelistiklubiin meneminen noin 22-vuotiaana. Kerroin, kuinka vein klubille säännöllisesti uuden novellin. Kerroin myös, kuinka yritin yhtenä iltana hioa ja editoida yhtä väkinäistä tekstiä. Se ei muuttunut paremmaksi, vaikka mitä tein.

Niinpä aloin kirjoittaa kokonaan uutta novellia. Kirjoitin siitä, miltä minusta oikeasti tuntui. En yrittänyt tavoitella mitään hienoa ja lyyristä, kirjoitin vain aidosti ja rehellisesti, suoraan sydämestäni. Syntyi novelli Väärät hälytykset, joka alkaa näillä sanoilla:

”Joku pelkää ahtaita paikkoja, joku kuolleita, joku eläviä ihmisiä kahvipöydissä. Minä pelkään katastrofeja.”

Novelli valmistui nopeasti ja pakottamatta, villin flown virrassa. Olin tyytyväinen lopputulokseen ja vein tekstin klubille. Siitä tuli esikoiskirjani Arvostelukappaleen avausnovelli.

arvostelukappale

Puhuin myös siitä, miksi oikeastaan kirjoitan ja mitä kirjoittaminen minulle merkitsee. Se on:

*Ajattelemista

*Järjestyksen luomista kaaokseen

*Leikkimistä

*Uuden luomista

*Tunteiden ilmaisemista

Kerroin myös kirjailijan työn vaikeuksista: työyhteisön puuttumisesta, taloudellisesta epävarmuudesta, haahuilusta, julkaisun jälkeisestä tyhjiöstä. Tuo tyhjyys todistettavasti menee ohi, jossain vaiheessa, täyttyen uusilla tarinoilla. Esimerkiksi Välimatka-romaanini jälkeen minulla oli tunne, että olen antanut kaikkeni, että olen aivan tyhjä sanoista. Aloitin paria uutta romaania, jotka eivät mielestäni lähteneet lentoon. Sitten aloin kirjoittaa jälleen siitä mitä minulla oli sydämelläni, kahvilassa istuessani, teetä juodessani. Näin syntyi pinkka novelleja, ja niistä kirja nimeltä Ennen kuin kaikki muuttuu.

Ennen kuin kaikki muuttuu (17)kansi

Kerroin abeille myös työn hyvistä puolista, joista ensimmäinen on:

*Saa tehdä sitä mitä rakastaa.

Se peittoaa aika hyvin ikävät jutut. Hyviä puolia ovat myös muun muassa nämä:

*Luovuus

*Vapaus, itsenäisyys

*Lukijoiden palaute

En tiedä, kuinka monta kirjoittajaa yleisössä istui. En tiedä, kuinka moni heistä jakaa kanssani saman palon sanoihin. Mutta jos edes yksi heistä sai esityksestäni rohkaisua ja innoitusta kirjoittaa lisää, voin olla tyytyväinen.

Piakkoin saan toivottavasti tavata lukijoita, kun lähden Helsingin kirjamessuille. Keskustelen tänään Laura Honkasalon ja Tua Harnon kanssa vahvoista naisista ja vahvoista rakkaustarinoista, Baba Lybeckin johdolla (Mika Waltari -lava klo 14.30).

 

Nähdään messuilla!