Miltä suru kuulostaa?

Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi. Sitten se pysähtyy.

-Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1

Sain toissa viikolla suru-uutisen.

Kaksi puhelua oli tullut, yksi tekstiviesti saapunut. ”Soita kun heräät”, viestissä luki. Pulssi kiihtyi kuin rumpu, paha aavistus nousi kurkkuun.

Olin kokenut jotakin samankaltaista aiemminkin. Silti jokainen menetys on ollut omanlaisensa ja ainutlaatuinen – niin tämäkin.

töölönlahti kuu 1

Koko päivänä en tehnyt juuri muuta kuin istuin keittiössä yöpaidassa, ajattelin elämän käänteitä ja kuoleman peruuttamattomuutta. Avasin koneen niin kuin joka aamu mutta en halunnut kirjoittaa.

Menin Facebookiin kuten joka päivä. Muotoilin statuksen, jota en kuitenkaan julkaissut. Tunnen itseni ja arvaan, että suru valuu hiljalleen minun kirjoituksiini, runoihin jotka ilmestyvät muistikirjan sivuille, proosateksteihin joita naputtelen valkoisella koneellani.

Yritin etsiä YouTubesta täydellistä laulua; laulua, joka kertoisi miltä minusta tuntuu ja joka kuvastaisi tätä tilannetta mahdollisimman tarkasti.

Jokaisessa laulussa oli kuitenkin jotakin, mikä ei sopinut kuvaan.

Ja jokaisessa laulussa oli jotakin, mikä auttoi eteenpäin.

Joitakin lauluja en voinut kuunnella siksi, etten halunnut myöhemmin liittää niitä juuri tuohon päivään.

Kuuntelin hyvin erilaisia kappaleita: muun muassa Kaija Koon Minä muistan sinut, Laura Närhen Mä annan sut pois, Aretha Franklinin I Say a Little Prayer For You, 4 Non Blondesin What’s Up?, Coldplayn Paradise, Didon Here With Me.

töölönlahti sorsia

Illemmalla menin kävelylle, ohitin meren, kävin kaupassa. Puhuin asiasta muutaman ystävän kanssa.

Yöllä en saanut unta. Sanat kiersivät päässäni ja muodostivat runoa. Oli pakko nousta ylös ja kirjoittaa säkeet paperille. Se auttoi. Vihdoin edessäni oli teksti, joka kuvasti juuri sitä mitä minä tunsin.

Ehkä siitä voisi joskus tehdä oman laulun, ajattelin.

Viime päivinä olen elänyt surun kanssa. Olen puhunut ja vaiennut siitä. Olen kantanut sitä mukanani ja tuntenut sen painon. Olen miettinyt, kerronko siitä ihmisille, kenelle kerron ja milloin. Olen jäänyt pois juhlista. Olen mennyt konserttiin ja toivonut encorea. Olen itkenyt. Olen ostanut apteekista voidetta silmäluomentulehdukseen. Olen käynyt glögi-illassa. Olen nauranut jos on naurattanut. Olen puhunut puhelimessa jos on tuntunut siltä. Olen kirjoittanut messengerissä viestejä. Olen ostanut joululahjoja. Olen kuunnellut musiikkia raitiovaunussa. Olen löytänyt laulun, joka pääsee aika lähelle sitä mitä silloin torstaina etsin: Kaija Koon Matkalla kotiin.

töölönlahti ilta

Olen miettinyt miltä suru kuulostaa.

Se kuulostaa sateelta.

Se kuulostaa tuulelta, tuhinalta puissa.

Se kuulostaa meren aalloilta, jotka vyöryvät päälle ja vetäytyvät jälleen pois.

Se kuulostaa lauluilta, joita kuunnellaan yksin.

Se kuulostaa runolta, joka lähetetään lahjaksi kaukaa.

Se kuulostaa kengiltä, jotka kävelevät eteenpäin märällä tiellä.

Se kuulostaa hiljaisuudelta.

Se kuulostaa itkulta, joka sekoittuu suihkun kohinaan.

Se kuulostaa naurulta, jota jää kaipaamaan.

Se kuulostaa muistolta, jota ei voi enää elää uudelleen.

Se kuulostaa sydämeltä, joka jäi vielä sykkimään.

 

(- -)

Hyvästely on suuri, ero edessä,

mutta jälleennäkeminen on varma.

Siksi on uni kevyt, kun nukahdan, käsi pään alla.

(- -)

-Edith Södergran: Syksyllä

 

taivas ja puu

 

Elämä on oikeassa

Kaikki on elettävä, siitä on kyse. Eläkää kysymykset. Kuka tietää, jos eräänä päivänä elätte, itse sitä edes huomaamatta, vastauksetkin.

-Rainer Maria Rilke: Kirjeitä nuorelle runoilijalle

Rakastan erilaisia elämäntaito-oppaita. Ne ovat usein kauniita, ja niiden sisältö henkii harmoniaa. Erityisesti rakastan niitä self help -kirjoja, joissa sanotaan, että voin saada kaiken mitä haluan. Ne tekevät minut aina kovin iloiseksi.

Viime aikoina olen kuitenkin selaillut hieman toisenlaista teosta – muuan pientä viisasta kirjaa, jonka sain ystävältäni lahjaksi syksyllä 2007, kun esikoiskirjani Arvostelukappale ilmestyi. Teoksen nimi on Kirjeitä nuorelle runoilijalle, ja se koostuu kirjeistä, jotka runoilija Rainer Maria Rilke (1875-1926) lähetti parikymppiselle Franz Xaver Kappusille vuosien 1903-1908 aikana.

Rilke Kirjeitä nuorelle runoilijalle 1

Kirjeitä nuorelle runoilijalle julkaistiin suomeksi vuonna 1993.

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran Saksassa vuonna 1929. Lyhyessä johdannossaan Franz Kappus kirjoittaa, miten hänen ja legendaarisen runoilijan kirjeenvaihto aikoinaan alkoi. Nuorukainen päätti lähettää omia runojaan Rilken luettavaksi ja taitteli mukaan saatekirjeen, jossa hän avoimemmin kuin koskaan aiemmin kertoi elämästään vieraalle ihmiselle.

Viikkojen päästä tuli vastaus – sekä Kappusin että meidän nykypäivän lukijoiden iloksi. Saatavillamme on kymmenen Rilken kirjettä, joissa runoilija puhuu viisain lausein elämästä ja kirjoittamisesta. Liisa Enwaldin suomentama ja toimittama kirjanen herättää niin paljon ajatuksia, että se käy suorastaan pienestä elämäntaito-oppaasta. Mukana on myös Enwaldin kirjoittama essee Sydämen ehdottomuudessa, laulujen alla – Rilken runouden toinen puoli, jossa tarkastellaan Rilken kirjetuotantoa ja hänen ajattelunsa avainkäsitteitä.

Ensimmäisessä kirjeessä vajaa kolmikymppinen Rilke pohdiskelee luovuutta ja taiteilijan kutsumusta. Hän kehottaa nuorta runoilijan alkua tutkimaan sisintään ja oman kirjoittamisensa perustaa.

(- -) kysykää: Täytyykö minun kirjoittaa? Jos ainoa vastaus on myöntävä: vahva ja selkeä ”minun täytyy”, silloin rakentakaa koko elämänne tuon vääjäämättömyyden varaan, ja kaikkein mitättömimmänkin ja yhdentekevimmänkin hetken tulee silloin olla siitä kiinni.”

(- -)

”Taideteos on hyvä, jos se syntyy välttämättömyyden pakosta. Muuta arvosteluperustetta ei sille ole.”

kirjeitä nuorelle runoilijalle takakansi small

Minä taidan kuulua niihin, joiden on pakko kirjoittaa, ainakin jotakin. En kai muuten istuisi tässä hämärässä keittiönurkkauksessa ja naputtaisi tätä postausluonnosta klo 0.43 yöllä?

Olen samaa mieltä myös siitä, että parhaat teokset syntyvät, kun kirjailijalla on sisäinen tarve kirjoittaa ne. Silloin ei ole enää niin paljon väliä, mitä muut sanovat lopputuloksesta – tärkeintä on, että se on nyt olemassa.

Rilke puhuu myös luovassa työssä vaadittavasta kärsivällisyydestä ja yksinäisyydestä. Taideteos saattaa kypsyä taiteilijassa vuoden tai kymmenen – niitä on turha laskea. Rilke rohkaisee nuorta runoilijaa nauttimaan ja iloitsemaan yksinäisyydestä, siitäkin huolimatta, että se voi joskus olla raskasta:

”(- -) melkein jokaiselle tulee hetkiä, jolloin hän mieluusti vaihtaisi sen johonkin halpaan huvitukseen ja seuranpitoon, siihen ihanuuteen, joka on syntyvinään, kun pidetään yhtä muka lähimpien, tosiasiassa kaikkein merkityksettömimpien ihmisten kanssa…”

Mitähän tuo viisas runoilija tuumaisi, jos hän tietäisi, että kirjoitan mielelläni kahvilassa voidakseni välillä jutella ihmisille. Ja että pidän noita hetkiä oikeastaan varsin merkityksellisinä, sekä itseni että kirjoittamisen kannalta. Rilke tarkastelee asiaa toisenlaisesta näkökulmasta; hänen mukaansa taideteos saa alkunsa yksinäisyydestä, hänelle yksinäisyys on koti ja ystävä. Hän kehottaa Kappusia tutkimaan sisintään, sitä mitä sieltä kumpuaa, työskentelemään sen parissa ja rakastamaan sitä.

kirje ja sydän 1

Kieltämättä olen joskus miettinyt, mitä tapahtuisi, jos uskaltaisin lymytä jossakin kammiossa täydellisen yksin, esimerkiksi viikon ajan, pelkästään tietokone seuranani. Sikiäisikö siellä kuolematon klassikko, vai tulisiko minusta vain kummallinen nainen, joka itkeskelee neljän seinän sisällä ja yrittää kirjautua Netflixiin?

Rilke puhuu yksinäisyyden merkityksestä myös kirjoittaessaan rakkaudesta ja ihmisten välisistä suhteista. Hänen mukaansa suurin osa ihmisistä rakastaa ”epäaidosti ja yksinäisyyttä peläten”. Rakkaus ei ole sitä, että kadottaa itsensä toisen vuoksi, vaan se on ”haaste yksilölliseen kypsymiseen”:

(- -) rakastavan on tultava itsessään joksikin, ei enempää eikä vähempää kuin maailmaksi, itsenään maailmaksi toista varten; siinä juuri on haasteen ja vastuun suuruus.”

Yhtä viisain sanoin Rilke kuvaa surua ja vaikeita kokemuksia. Hän ihmettelee, miksi pitäisi sulkea suru ja ikävä pois luotaan – miksi ei voisi pikemminkin kysyä, mitä nuo vaikeat asiat tahtovat meidän parhaaksemme, ”mistä ne tulevat ja minne niillä on matka”. Nämä sanat olen nuorena esikoiskirjailijana alleviivannut lyijykynällä, kuten niin monet muutkin lauseet Rilken kuolemattomista kirjeistä:

(- -) antakaa elämän kulkea. Uskokaa pois; se on oikeassa, tapahtui mitä tahansa.”

Kirjeitä maailman ääriin

Kirjoitan sinulle, vaikka tämänkin kirjeen voisi yhtä hyvin lähettää Trinidadiin. Missä on Trinidad? (- -) Haluaisin lähteä sinne mutta en tiedä missä se on. Rakkauskin on koko ajan ympärillä mutta me emme löydä sitä. Sekin on läpikuultavaa ja siksi sitä ei näe.

-Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin (1989)

Martta Wendelinin muistikirja small

Muistikirja Martta Wendelinin kuvin

Siitä on nyt noin 24 vuotta. Oli lämmin päivä, ehkä heinäkuu, kun ovikello soi. Edessäni seisoi tyttö, jolla oli pitkä vaalea letti ja farkkuhame. Hän kysyi, halusinko leikkiä hänen kanssaan.

Vastasin myöntävästi.

Kesäisin hän tuli aina Lapualle isoäitinsä kanssa, me lauloimme ja keinuimme ja kuvasimme vanhaa autiotaloa, ja syksyn tullen hän pakkasi laukkunsa ja lähti kotiinsa Vantaalle. Kuin Nuuskamuikkunen hän matkasi aina kaukaiseen paikkaan, josta en tiennyt mitään. En ollut koskaan käynyt Vantaalla – mutta oli hauskaa lähettää sinne kirjeitä. Ostin tuoksuvaa vaaleanpunaista paperia ja kirjoitin, että olin valtavan ihastunut yhteen poikaan, että maantiedon koe oli mennyt hyvin ja että olin saanut kaksi uutta miljoonakalaa: Nipsun ja Napsun.

Jäin odottamaan vastausta. Ja aina se tuli.

Olemme yhä ystäviä, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

kirjeet smaller

Hetken yläasteella minulla oli myös kirjekaveri Ghanasta. Löysin Suosikista samanikäisen pojan yhteystiedot ja kirjoitin hänelle tuhansien kilometrien päähän. Kerroin, että harrastin balettia ja pianon soittoa ja että asuin Lapualla noin 14 000 asukkaan kaupungissa.

Hän lähetti minulle kauniilla käsialalla kirjoitetun kirjeen sekä pienen värikkään pussukan, joka oli täynnä afrikkalaisia koruja: riehakas rannerengas, puinen rintaneula, kullanvärinen sormus. Mukana oli myös kellertävä valokuva, jossa hän hymyili ystävänsä kanssa kuuman näköisessä kylässä.

Minäkin halusin lahjoittaa hänelle jotakin, joten lähetin Ghanaan kasetin, jonka olin nauhoittanut täyteen suomalaista musiikkia. Ehkä ajattelin, että hän varmasti pitäisi Leevi and the Leavingsin Rin tin tinistä.

Seuraavassa kirjeessä hän pyysi minua lähettämään korvalappustereot.

varikas muistikirja pienempi

Viime vuonna luin hänen kirjeensä pitkästä aikaa ja mietin, mitä hän mahtaa tehdä nyt, mitä hänelle kuuluu. Vaikka vaihdoimme vain pari kirjettä, muistan yhä sen taianomaisen tunteen, kun sain lukea hänen elämästään, saada tervehdyksen hyvin kaukaa, maailmasta, joka ei ollut minulle juuri millään tavalla tuttu.

Aikoinaan olin kirjeenvaihdossa myös kanadalaisen pojan kanssa. Kirjoittelimme hänen kanssaan vuosia, ala-asteelta lukioikäisiksi asti. Kaikki alkoi viidennellä luokalla, kun englannin opettajamme oli hommannut meille oppilaille ystävyysluokan kanadalaisesta koulusta. Jokainen meistä sai oman kirjekaverin Atlantin toiselta puolen.

Minulle kirjoitti poika, jolla oli tummanruskeat silmät ja yönsininen paita.

Oli jännittävää lukea hänen perheestään, kuulla hänen harrastuksistaan, nähdä hänen koulukuvansa. ”You look very hansom”, kirjoitin hänelle.

Kirjeiden sisältä löytyi usein kanadalaisia herkkuja, kuten pieniä jännittäviä suklaapatukoita, joihin minä vastasin Pätkiksellä ja Daimilla. Jouluisin lähetimme toisillemme koristeita kirjeen mukana; minulla on vieläkin tallella pieni tummansininen samettikuusi, jonka kirjeystäväni yhtenä jouluna lähetti minulle meren yli. Joka joulu se yhä kimaltaa kuusen oksalla hopelankoineen.

vaaleanpun kirjeitä sharp

Kun kasvoimme teini-ikäisiksi, kirjeiden lähettely harveni. Lopulta kirjoitimme toisillemme enää jouluisin, sitten emme enää ollenkaan.

Vuosia myöhemmin pyysin häntä Facebook-kaveriksi. Vaihdoimme siellä pari viestiä, mutta keskustelu tyssäsi melko pian. Facebook-kaveruus on laiha lohtu todellisen kirjeystävyyden jälkeen.

Nykyisin en valitettavasti enää kirjoita kirjeitä. Sen sijaan naputtelen WhatsApp-, Facebook-, teksti- ja sähköpostiviestejä. Niihin verrattuna käsin kirjoitettu kirje tai kortti on häkellyttävän henkilökohtainen, kuin lahja.

Minulle nämä blogipostaukset ovat eräänlaisia nykyajan kirjeitä. Niitä ei ole kirjoitettu käsin mutta niissä on kuitenkin ripaus päiväkirjojen henkeä, jotakin joka on tapahtunut minulle tai jota olen viime aikoina miettinyt – mutta samalla ne on osoitettu toiselle ihmiselle.

Sinulle.

muistikirja vanha kirjoituskone pieni

Joskus blogitekstejä kirjoittaessa tuntuu, että viestit lentävät johonkin hahmottomaan abstraktiin avaruuteen. En tiedä, ketkä blogia lukevat, millaisia he ovat, mitä he ajattelevat lukemastaan. Toisinaan voi tuntua jopa vähän yksinäiseltä tässä salaperäisessä blogisfäärissä; onko lukijoita olemassa?

Mutta sitten saattaa yhtäkkiä tulla palautetta ystävältä tai Facebook-kaverilta, tai ehkä blogiin putkahtaa jokin ilahduttava kommentti, joka muistuttaa, että minua on kuultu; että kirjeeni on otettu vastaan.

Perustin MinäKertojan elokuussa 2011. Kaipasin paikkaa, jossa voisin kertoa kuulumisiani, kohdata lukijoita, puhua kirjoista ja kirjoittamisesta. En tiennyt bloggaamisesta kovinkaan paljon – mutta vuosien varrella olen oppinut lisää.

Tänään on tärkeä päivä, sillä blogini on muuttanut blogspot.fi:stä uuteen kotiin, Imageen. Osoite on vaihtunut, samoin sisustus. Mutta asukas pysyy samana. Täällä näyttää oikein viihtyisältä; joka kerta kun käväisen täällä, alan hymyillä.

Tunnen myös oloni jo kotoisaksi, sillä kaikki vanhatkin postaukset ovat siirtyneet tänne.

muistikirja ikkunalaudalla pieni

Aikomuksenani on postailla jatkossakin kirjailijan elämästä ja kirjoittamisesta, jonkin verran myös lukemistani teoksista, kaikesta mikä minua sykähdyttää ja innoittaa – lyhyesti sanottuna hetkistä, joita haluan vaalia.

Toivottavasti nämä kirjeet tavoittavat sinut. Ja tekevät iloiseksi, herättävät jonkin ajatuksen tai muiston, tai kysymyksen.

Lopetan tämän ensimmäisen postaukseni Imagessa samoilla sanoilla, joilla aina päätin kirjeeni sille kanadalaiselle pojalle.

 

Your friend,

Taina