Mä en oo koskaan

If you look the right way, you can see that the whole world is a garden.

-Frances Hodgson Burnett

Muistatteko Levottomat-elokuvasta sen kohtauksen, jossa porukka nuoria kaupunkilaisia istuu juhannuksena rantakalliolla ja pelaa ”Mä en oo koskaan” -peliä. Jokaisen pitää sanoa vuorollaan asia, jota ei ole milloinkaan tehnyt.

Mieleeni on jäänyt lause, jonka Ari (Mikko Nousiainen) tunnustaa: ”Mä en oo koskaan ollu rakastunu.”

Kaikki vaikenevat vaivaantuneina. Arin kanssa hengaileva Tiina (Laura Malmivaara) lähtee tuohtuneena pois.

orkidea1

Orkidea Talvipuutarhassa. Taustalla ehkä Lumikuningatar?

Olen onneksi kokenut rakastumisen. Mutta keksin kyllä joukon muita asioita, joita en ole tehnyt (ja kaikki muut ilmeisesti ovat. Silloin saa pisteen.)

Tässä koottuna pieni lista:

1. Mä en oo koskaan polttanut kokonaista tupakkaa.

2. Mä en oo koskaan matkustanut New Yorkiin.

3. Mä en oo koskaan tehnyt makaronilaatikkoa yksin.

4. Mä en oo koskaan käynyt Provinssirockissa (vaikka olen kotoisin Lapualta, noin 25 kilometriä Seinäjoelta).

5. Mä en oo koskaan katsonut Kummisetä-elokuvia. (Enkä Tähtien sotaa, enkä luultavasti myöskään Taru Sormusten Herraa, ainakaan täysin hereillä ollessani)  – nöyrin anteeksipyyntöni.

6. Mä en oo koskaan ollut purjehtimassa.

7. Mä en oo koskaan käynyt reilaamassa.

8. Mä en oo koskaan ollut Erasmus-vaihdossa.

meri kesällä pieni

Meri, jossa en ole purjehtinut.

9. Mä en oo koskaan surffannut.

10. Mä en oo koskaan ajanut autoa Helsingissä ilman neuvonantajan läsnäoloa.

11. Mä en oo koskaan yöpynyt hostellihuoneessa, jossa nukkuu vieraita ihmisiä.

12. Mä en oo koskaan oppinut tekemään kärrynpyörää.

13. Mä en oo koskaan lukenut James Joycen Odysseusta.

14. Mä en oo koskaan leikannut nurmikkoa.

15. Mä en oo koskaan käynnistänyt kodin pesukonetta ilman sanallista ohjeistusta.

Viisitoista pistettä!

Odysseus ikkunalaudalla 1

Kirja, jota en ole lukenut.

Tämän pitkän alustuksen jälkeen voin ilokseni todeta, että kuluneen vuoden aikana olen tehnyt kuitenkin muutamia täysin uusia asioita.

1. Olen lukenut Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta jo noin 415 sivua.

2. Piipahdin keväällä salakapakassa.

3: Lauloin karaokessa Ed Sheerania.

4. Kävin ystäväni kanssa Talvipuutarhassa.

5: Hankin kaksi täysin samanlaista mutta eriväristä jakkua, koska ihastuin molempiin: smaragdinvihreän ja auringonkeltaisen. (Edellinen on tämän blogin profiilikuvassa, jälkimmäisen toivoin kirjajulkkarilahjaksi.)

6. Näin Kasmirin livenä Helsinki-päivän konsertissa – ja vaikka minulla oli kiire juhliin, jäin keikan loppuun asti saadakseni kuulla Vadelmaveneen.

7. Aloitin bloggaamisen Image.fi:ssä.

8. Ostin itselleni lennot Berliiniin.

9: Luin Paul Austeria saksaksi: Die Geschichte meiner Schreibmaschine (tästä teoksesta luvassa postaus myöhemmin).

suihkulahde

Talvipuutarhan suihkulähde (Huom. Kuva otettu pääsiäisen aikoihin).

Jotakin liikehdintää siis tapahtuu, koko ajan. Toivon kovasti, että saisin tänä kesänä ruksattua yli jonkin kohdan tuosta Mä en oo koskaan -listastani. Haaveissani olisi päästä ensi viikolla ainakin Provinssiin, jossa esiintyvät lauantaina muun muassa Scandinavian Music Group, First Aid Kit ja Jenni Vartiainen. Ja ehkä jonakin kauniina päivänä lainaan kirjastosta Odysseuksen, pakkaan laukun ja lähden reilaamaan, katson junassa Kummisetä I:n, yövyn hostellihuoneessa jossa kuorsaa vieraita hollantilaisia, teen kärrynpyörän matkalla Dublin Writers’ Museumiin ja poltan kaiken kunniaksi tupakan.

(Vai riittääkö, jos syö lakritsipiipun?)

Joka tapauksessa luulen, että tämän kaiken jälkeen olisin täysin muuttunut ihminen.

 

Hyvää juhannusta kaikille!

 

”If you want something new, you have to stop doing something old.

-Peter F. Drucker

Pidetään hauskaa yhdessä

Olen joskus kuullut erään runoilijan sanoneen, että uusi kirja pitää juhlia pois itsestä.

Tästä syystä en uskaltanut olla järjestämättä kirjajulkkareita, tälläkään kertaa. En halunnut, että kirja jäisi missään nimessä asumaan minuun, ahtaisiin huoneisiin.

Jostain syystä tunsin tänä keväänä kuitenkin outoa haluttomuutta järjestää juhlat. En osannut oikein kuvitella itseäni emännän rooliin, bileiden keskipisteeksi. Tahdoin kyllä, että Ennen kuin kaikki muuttuu pääsisi parrasvaloihin, samalla kun minä voisin kurkistella kilistelyä kulisseista.

Tai ehkä olisin vain halunnut, että joku toinen järjestäisi juhlat, sillä välin kun minä makaan rantatuolissa Marbellassa.

 

Kirjajulkkareita varten pitäisi oikeastaan hommata jonkinlainen julkkarikaaso tai -bestman. Tai sellainen hääsuunnittelijan tapainen energiapakkaus, samanlainen kuin Charlotten ystävä Anthony on Sinkkuelämää-sarjassa. Hän istuisi vierelläni, kun minulle esiteltäisiin erilaisia juhlapaikkoja ja tarjoiluehdotuksia, ja aina kun rypistäisin tyytymättömänä kulmiani, hän huutaisi ihmisille:

”Hates it!”

En kuitenkaan palkannut ketään tähän pestiin. Sen sijaan konsultoin lukuisia eri henkilöitä ja pohdin erilaisia vaihtoehtoja. Kahdesta asiasta olin varma: halusin, että julkkareissa voisi laulaa karaokea ja syödä vaahtokarkkeja. Näiden ympärille aloin rakentaa juhlien suurta teemaa.

Teemaa voisi parhaiten luonnehtia toteamalla, että sitä ei ollut.

Mutta se ei tahtia haitannut – ainakin toivon niin.

Ensimmäiset vieraat olivat kustantamon väkeä ja perheenjäseniäni. He auttoivat minua käytännön asioissa, asettelivat kuohuviinilasit paikoilleen, kumosivat kulhoon vaahtokarkkeja. Siskot etisiskelivät lahjapöytää, äiti laittoi tarjolle leipomansa tuulomantortut. Hetken mietin, mitä tapahtuisi, jos yhtäkkiä kukaan muu ei tulisikaan. Millaista se olisi? Millaiset bileet saisimme aikaan?

Tätä en kuitenkaan ehtinyt kauan miettiä, sillä pian väkeä virtasi ravintola Swengin narikoille, iloisine kasvoineen, valmiina halaukseen. Jotkut toivat kukkia, toiset suklaata, kolmannet hymynsä. Jotkut heistä olin tuntenut melkein kolmekymmentä vuotta tai kymmenen kesää, toiset muutaman vuodenajan tai vain joitakin kuukausia. Olin kiitollinen heistä jokaisesta.

 

Olin pyytänyt, että näyttelijät Ville Tiihonen ja Elina Keinonen lukisivat otteita kirjastani – mutta sitä ennen minun täytyisi pitää tervetuliaispuhe. Sydämeni hakkasi vilkkaasti kuin maratonissa. Lavalle nouseminen tuntui mahdottoman jännittävältä, vaikka olin kirjoittanut paperille pitkän rivin tukisanoja, tähän tapaan:

-tervetuloa

-rakkauden olemus

-pidetään hauskaa yhdessä

Aluksi oloni oli oudon virallinen seistessäni estradilla mikrofoni kädessäni. Tuntui kuin olisin pitänyt seminaariesitelmää omasta kirjastani.

Vasta sitten, kun laskin suojukseni ja sanoin jotakin täysin suunnittelematonta, saatoin rentoutua. Kiitin kaikkia ihania ihmisiä, jotka olivat jollakin tavalla vaikuttaneet kirjan syntyyn, ja vältin täpärästi itkuun purskahtamisen. Yritin saada käsialastani selvää baarin hämyssä, ja jouduin lopulta tunnustamaan ääneen, että en nähnyt mitään. Onneksi Ville Tiihonen riensi avukseni ja valaisi paperin älypuhelimellaan.

Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

 

Puheeni jälkeen oli näyttelijöiden vuoro astua lavalle. Olin valinnut tekstinäytteet sillä perusteella, että ne sopisivat ääneen luettaviksi ja muodostaisivat myös keskenään jonkinlaisen kokonaisuuden.

Ville luki otteita kertomuksista Kilpikonnan äiti ja Mielipiteitä eräästä tytöstä – kokoelman ainoista teksteistä, joissa ääneen pääsee miespuolinen minäkertoja. Elina luki kokonaan novellin Komparatiivi sekä otteen novellista Ensimmäinen tavu.

Oli hienoa kuunnella, miten ammattilaiset lukivat tekstejäni, miten he eläytyivät ja antoivat hahmoilleni äänen. Välillä yleisö naurahti, joskus joku katsahti minua uteliaana. Jotkin kirjoittamani yksityiskohdat saivat minut punastumaan korviani myöten enkä voinut olla miettimättä, mitä minusta ajateltiin. Toivoin, että ihmiset rakastaisivat minua tämänkin kirjan jälkeen. Tai edes pitäisivät minusta. Puhuisivat minulle!

Toistaiseksi kukaan ei ole ainakaan poistanut minua Facebook-kavereistaan.

 

Niin sanotun virallisen osuuden jälkeen oli karaoken aika. Lauloin muun muassa muutaman dueton: äidin kanssa Katri Helenan Linnun ja lapsen, ja siskontytön kanssa PMMP:n Pikkuveljen. Yksin lauloin Ed Sheeranin I See Fire ja Zen Cafén Todella kaunis, joista molemmista pidän valtavasti. Muut vieraat eivät olleet aivan niin innoissaan karaokesta kuin minä ja minun lähipiirini. Onneksi jotkut kuitenkin nousivat lavalle, ja lopulta houkuttelin myös lapsuudenystäväni vierelleni lauteille. Hän valitsi meille biisiksi Laura Närhen Hetken tie on kevyt.

Se olikin kaikessa hypnoottisuudessaan loistava kappele illan päätteeksi. Keskiyön jälkeen läsnä oli vielä kourallinen ystäviä, joiden seuraan ehdin vihdoin rauhassa istahtaa. Silloin, pienen pöydän äärellä, eräs kirjailijaystäväni tarttui minua olkapäästä ja sanoi minulle niin kauniin lauseen, että minua alkoi itkettää.

Mutta se oli hyvä itku. Sellainen, jonka jälkeen tekee mieli laulaa lisää.

Wazzup?

Kirjan painoonmenosta on nyt kulunut kohta kaksi viikkoa. Tähän mennessä olen huomannut itsessäni ainakin kymmenen seikkaa:

1) Outo tuntemus oikeasta korvastani on lähestulkoon hävinnyt.
2) Toista silmääni viikkokausia nylkyttänyt elohiiri on hieman rauhoittunut, mutta ei kokonaan poistunut.
3) Olen alkanut miettiä, miten kirjaa voisi juhlistaa. Olen jopa hahmotellut puheen muistikirjaani (!)
4) Tunnen epämääräistä ahdistusta. Sikäli mikään ei ole siis muuttunut.
5) Katson joka ilta Brothers & Sisters -sarjaa ja itken poikkeuksetta joka jaksossa.
6) Kuuntelen, laulan ja soitan pianolla enimmäkseen kahta kappaletta: Jonna Tervomaan Rakkauden haudalla ja Ed Sheeranin I See Fire
7) Huomaan, että karaoke vetää minua puoleensa.
8) En tiedä, mitä teen pääsiäisenä.
9) Olen yrittänyt tehokkaasti hoitaa kaikenlaisia asioita, jotka vaativat esim. soittamista ja/tai sähköpostien lähettelyä.
10) Koen voimakasta tarvetta saada erinäiset virkamiehet nauramaan puhelimessa. Aina se ei onnistu.

Fiilikset vaihtelevat laidasta laitaan. Enimmäkseen olen kiitollinen siitä, että olen saanut taas ison työn päätökseen. Jätän valmistuneen ”projektin” vähitellen taakseni ja luovun siihen liittyvistä asioista. Tiistaina vein takaisin kirjastoon Harold Pinterin näytelmän, josta kirjani motto on peräisin. Vaikka näytelmä ei painanut juuri mitään, reppuni tuntui sen jälkeen oudon kevyeltä. Olen myös repinyt joitakin vanhoja käsikirjoitusversioita ja vienyt liuskat paperinkeräykseen – mutta en niitä, joihin kustannustoimittajani on tehnyt merkintöjä lyijykynällä.

Olen myös alkanut käydä uudestaan joogassa ja tehdä autuaana aurinkotervehdyksiä. Silloin minusta tuntuu vähän aikaa siltä kuin olisin täysin harmoninen olento.

Ja seuraavassa hetkessä – ehkä jo saunan jälkeen – oloni on jollakin tavalla irrallinen. Kun kirja on painossa, minulla ei ole ”paikkaa” johon palata. 

”Käsikirjoitus oli kotini”, sanoin taannoin kirjailijaystävälleni. Kieltämättä se kuulosti melko dramaattiselta.


Ja sitä se onkin. Nyt sellainen koti pitäisi luoda uudelleen, sana sanalta, lause lauseelta. Tällä hetkellä tuo tehtävä tuntuu melkein siltä kuin minun pitäisi rakentaa pilvenpiirtäjä yksin. 

Lohduttavaa on kuitenkin se, että voin aloittaa rakennustyöt minä päivänä tahansa.

Mutta en tänään.

Tänään soitan pianoa ja pari puhelua, meikkaan silmäni, piirrän itselleni kulmakarvat, juon afrikkalaista Roibos-teetä, hengittelen syvään, luen Samuel Beckettin sitaatteja

“We are all born mad. Some remain so.”  

Suunnitelmissa olisi myös harrastaa liikuntaa, käydä ehkä juoksemassa ja kuunnella repeätillä biisiä nimeltä Prayer In C. Ja ottaa jälleen yhteyttä erääseen baariin, jossa voisi mahdollisesti järjestää juhlat.

Ja toivottavasti myös tanssia.