Luistellen uuteen vuoteen

Vuosi 2017, tammikuu, Lapua.

Lomailen kotikonnuilla. Soitan pianoa, syön vihreitä kuulia. Etsin Halpa-Hallista uusia luistimia, myyjä kantaa minulle tuolin jolle istahtaa. Luistelen kahtena päivänä peräkkäin tutulla kentällä. Kaadun kerran, nousen uudestaan ylös. Teen ”piruetin”.

luistelua

Uudet luistimet.

Käyn siskoni kanssa kävelylenkillä 20 asteen pakkasessa ja näytän siltä kuin olisin lähdössä naparetkelle. Ylläni on yhtä aikaa sukkahousut, thermoleggingssit, juoksutrikoot ja XL-koon toppahousut.

Ja hiippalakki, jota käytin yläasteella.

Välillä törmään tuttuihin. En tiedä, mitä he ajattelevat asustani. Yllätyksekseni he tunnistavat minut kaikesta huolimatta.

Valokuvaan kierrätysmateriaaleista tehdyn lasikuusen, virolaisen taiteilijan Teet Suurin tilataideteoksen, joka on tuotu Lapualle Rakveresta asti. Vanhoista ikkunoista koottu teos on mainittu jopa The Guardianin 12 joulupuun listassa, josta löytyy myös Obaman perhekuusi.

joulupuu

Teet Suurin joulupuu loistaa nyt Lapualla.

Kadotan kävelylenkillä pankkikorttini. Todennäköisesti pudotin sen ottaessani valokuvia Instagramiin. Otan nykyään kaikesta kuvia Instagramiin. Joudumme kävelemään siskoni kanssa saman reitin takaisin, käymään uudestaan kirjastossa, kulkemaan lasikuusen ohi kohti taidemuseota. Pankkikortista ei näy jälkeäkään. Mietin, onko joku jo ostanut minun rahoillani lennot Meksikoon. Hetken puoli Lapuaa on hälytystilassa. Kaksi ihmistä kirjoittaa muistiin puhelinnumeroni.

Lopulta siskoni löytää pankkikortin lumihangesta lasikuusen lähettyviltä. Juoksen taidemuseoon kertomaan, että kortti on löytynyt.

”Mä kuulinkin riemunhuudot tänne asti”, tiskin takana istuva nainen hymyilee.

taina-latvala

Kuten blogini oikeasta sivupalkista huomaa, minut löytää nykyään myös Instagramista. (Nimellä tainalatvala).

Käymme Patruunagalleriassa katsomassa vimpeliläisen Sirpa Katajan taidenäyttelyn ”Mitä silmäni näkevät…” Katson laiturilla istuvaa poikaa, tyttöä joka poimii kukkia niityllä, vihreää koivumetsää. Yhdessä taulussa vaalea nainen katsoo olkansa yli kaukaisuuteen. Taulun nimi on ”Älä katso taaksesi”, mutta siitä huolimatta en malta olla vilkaisematta vielä hetken taakseni, viime vuoteen.

Huomaan, kuinka paljon hyvää olen saanut, kuinka monia iloisia lounaita syönyt ystävien kanssa, kuinka monta naurua kikattanut perheen seurassa, kuinka monta auringonsädettä olen saanut nähdä, kuinka monta kaunista lumihiutaletta.

Muistelen ilolla sitä, kuinka sain viime vuonna kirjoitettua valmiiksi Saman katon alla -näytelmän, jonka ensi-ilta oli Vaasan kaupunginteatterissa 23. syyskuuta. Erik Kiviniemen ohjaama näytelmä on kerännyt hyvin katsojia, ja se on ollut yksi teatterin yleisömagneeteista, kuten Pohjalaisen jutussa kerrotaan. Saman katon alla pyörii teatterissa myös nyt kevätkaudella, mistä olen todella iloinen.

saman-katon-alla

Saman katon alla. Hane (Jorma Tommila) esittelee moottoripyöräkokoelmaansa veljelleen Matiakselle (Lauri Kukkonen) ja tämän kihlatulle Sarishalle (Jenni Banerjee): KUVA: Linus Lindholm. Vaasan kaupunginteatteri.

Olen hyvilläni myös siitä, että sain viime vuonna mentyä laulutunneille pitkän harkinnan jälkeen. Tunneilla olen oppinut muun muassa, että voin laulaa sekä niin sanotulla ’huokoisella’ että ’kiinteällä äänellä’, riippuen laulusta ja sen sävyistä.

Välillä teen ääniharjoituksia suihkussa. Toki pidän siellä myös kokonaisia konsertteja. Nämä konsertit ovat hyvin monipuolisia; saatan vaihtaa Whitney Houstonin lennosta Abbaan, tai Sannin yhtäkkiä Ed Sheeraniin. Yhtenä iltana uusi naapurini kysyi, olenko minä kenties se, joka laulaa suihkussa.

En, halusin sanoa. Myönsin kuitenkin, posket punaisina. Naapuri sanoi iloisesti, että lauluni kuulosti hyvältä.

Musisointini jatkuu myös tänä keväänä, koko kerrostalon iloksi.

piano-toivelaulukirja

Rakas pianoni ja nuottikirjani.

Viime vuonna koin myös toisenlaisia uusia elämyksiä kuten Dublinin kaupungin ja SUP-lautailun. Rakastuin molempiin heti. SUP-lautailu vastasi minun persoonallani ehkä yhtä laskuvarjohyppyä neljän kilometrin korkeudesta. Kokeilin suppailua ensin Lapuanjoella, sitten Helsingissä meren kuohuissa.

Huomasin, että tarvitsen ennen kaikkea suuremmat hauislihakset.

***

Viime vuoteen kuului myös joitakin raskaita hetkiä. Olen ollut lohduttajana ja joskus kaivannut lohtua itsekin. Miettinyt, mikä on kaiken tarkoitus.

Nuo hetket ovat jälleen näyttäneet, että me tarvitsemme toisia ihmisiä.

Me olemme täällä, käsi kädessä.

Me olemme nuoria ja vanhoja. Me tarvomme lumessa.

Katsomme Netflixistä Gilmoren tyttöjä. Luemme kirjoja, kuten Thomas Bernhardin romaania Hakkuu. Muuan mielenkuohu. Siinä ei ole lainkaan lukuja eikä kappaleenjakoja, mutta ei se mitään.

Me jatkamme lukemista.

thomas-bernhardin-romaani-hakkuu

Thomas Bernhard: Hakkuu. Muuan mielenkuohu.

Me kirjoitamme päiväkirjaan huolia ja haaveita. Me leivomme kakun, johon tarvitaan kuusi kananmunaa. Me matkustamme junalla halki pysähtyneiden maisemien. Pelaamme Aliasta. Yritämme selittää, mikä on kobra. Riitelemme siitä, mitä ’sanan vartalo’ tarkoittaa. Luistelemme. Juomme lämmintä kaakaota ja syömme berliinimunkin Lapuan Aarlassa.

Katsomme, kuinka pakkaslukemat kohoavat. Ja laskevat taas.

Kävelemme kohti kevättä.

kavelya-1

 

Oscar Wilde paransi suomalaiskirjailijan yskän

I never travel without my diary. One should always have something sensational to read in the train.

-Oscar Wilde: The Importance of Being Earnest (Gwendolen Fairfaxin repliikki)

wilde-piirretty

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, kävin taannoin Dublinissa. Jo parisen viikkoa olin kärsinyt sitkeästä flunssasta. Yskin noin 148 kertaa minuutissa. Lopulta tuntui, että yskiminen alkoi olla jo osa persoonaani.

Jännitti lähteä matkalle puolikuntoisena. Pelkäsin, että tukehtuisin Dublinissa hotellihuoneen kokolattiamaton pölyyn. Kävin jopa lääkärissä. Lääkäri kuunteli minua rauhallinen ilme kasvoillaan. Salaa toivoin, että hän olisi määrännyt minulle jonkin ihmelääkkeen, kuten antibiootteja. Ilmeisesti tauti ei kuitenkaan vaatinut sitä.

Irlantiin päästyäni edellä mainitut huoleni osoittautuivat turhiksi. Dublinissa minä lähestulkoon paranin flunssasta.

talo-dublinissa

Tyypillinen rakennus Dublinissa.

Tästä saan kiittää sekä loistavaa neljän hengen matkaseuraa että Oscar Wildea (1854-1900), irlantilaissyntyistä kirjailijaa, joka tunnetaan muun muassa menestyneistä näytelmistään sekä aikoinaan rohkeana pidetystä romaanistaan Dorian Grayn muotokuva (1891). Wilde tuli Dublinissa vastaan lähes joka nurkan takaa, joten hän kohosi mielessäni jonkinlaiseksi Dublinin symboliksi.

Kohtasin hänet jo toisena reissupäivänä, kun kävimme porukalla Oscar Wilde House -nimisessä talossa. Rakennuksesta ei löytynyt tietoa omasta matkaoppaastani, mutta saimme selville, että talossa sijaitsee nykyään opinahjo nimeltä American College Dublin.

oscar-wilde-house

Oscar Wilde House.

Aulassa meidät vastaanotti pari amerikkalaista opiskelijaa, joilla oli tonttulakit päässään. He tervehtivät meitä hymy huulillaan ja viittoivat meidät sisään. Yksi heistä piti meille esittelykierroksen. Nainen puhui toistuvasti miehestä nimeltä ”Doctor William”. ”This is the room where Doctor William…” Ja niin edelleen.

”Kuka se Doctor Wiliam on”, kuiskasin isosiskoni korvaan. Yleensä hänellä on vastaus kaikkeen.

”Emmä tiedä.”

Katselimme lasivitriinissä makaavia lääketietellisiä instrumentteja. Tonttulakkipäinen opas esitteli meille myös huoneen, jossa Doctor William kuoli. Miten tämä kaikki liittyy Oscar Wildeen, ajattelin.

patsas-ja-ma-1

Minä ja Oscar Wilden patsas.

Lopulta saavuimme huoneeseen nimeltä Speranza Salon, jossa keimaili kimaltava kattokruunu ja kauniita vaaleanpunaisia silkkituoleja. Tuossa salongissa Oscar Wilde ilmeisesti viihdytti vieraitaan.

”Olis kiinnostavaa tietää, missä elämänvaiheessa se asui täällä. Joskus opiskelijana vai jo vanhemmalla iällä”, supatin siskolleni.

”No kysy!” hän kannusti.

En uskaltanut. Opas kertoi, että Oscar asui lastenhuoneessa ja lastenhoitajan kamarissa. Noihin tiloihin ei kuitenkaan ollut pääsyä sinä päivänä. ”No entry”, luki portaissa.

Pääni vilisi kysymyksiä. Asuiko Oscar siis vuokralaisena tässä talossa sen jälkeen, kun Doctor Williamin lapset olivat jo muuttaneet pois? Kirjoittiko Oscar täällä kuuluisia näytelmiään?

Lähdimme talosta hieman epätietoisina, mutta kuitenkin iloisina siitä, että meillä oli nyt jonkinlainen kosketus Oscar Wildeen.

oscar-wilde-puistossa

Smokkiasuisen patsaan on veistänyt Danny Osborne.

Seuraavaksi Oscar odotteli meitä vieressä sijaitsevassa Merrion Square Park -puistossa. Hän lekotteli suurella kivellä juhlapuku yllään, kädessään kivinen ruusu. Otin hänestä valokuvia useista eri suunnista.

Puistossa sijaitsi myös pari muuta patsasta, joihin oli kirjoitettu Wilden viisaita aforismeja, kuten: ”Only dull people are brilliant at breakfast” ja ”This supsense is terrible. I hope it will last.”

Tapasimme Oscar Wilden myös vahamuseossa nimeltä National Wax Museum. Hän istuskeli heti ensimmäisessä huoneessa varsin hyvässä seurassa. Hän sai viettää jatkuvasti aikaa muun muassa James Joycen, Samuel Beckettin ja George Bernhard Shawn kanssa.

Otin Samuel Beckettin kanssa selfien. En ehkä kuitenkaan julkaise sitä tässä.

 

oscar-wilde-kohtaaminen

Oscar Wilde ja minä National Wax Museumissa.

Toiseksi viimeisenä matkapäivänä Oscar Wilde tuli vastaan Dublin Writers Museumissa. Ostin museokaupasta Samuel Beckettin näytelmän Waiting for Godot sekä kirjan, johon on koottu Oscar Wilden parhaat näytelmät, muun muassa Lady Windermere’s Fan (1892), A Woman of No Importance (1893) ja The Importance of Being Earnest (1895). Kirjassa oli kaunis sininen kansi ja kultareunaiset sivut, ohuet kuin virsikirjassa. Kun lähdin museosta, tuntui kuin olisin kantanut aarretta muovipussissa.

Museokierroksen jälkeen menimme pubiin syömään. Siellä lueskelin koottujen näytelmien esipuhetta ja tietoja Oscar Wilden elämästä. Vihdoinkin Oscar Wilde Houseen ja Doctor Williamiin liittyvä mysteeri selvisi:

”Oscar Fingal O’Flahertie Wills Wilde was born on 16 October 1854 in Dublin. His father, Sir William Wilde, was one of Ireland’s leading medical practitioners (- -)”.

best-plays-1

Oscar Wilden parhaat näytelmät yksissä kansissa.

Oscar Wilde House oli siis kirjailijan lapsuudenkoti – ja mystinen Doctor William hänen isänsä. Sain asiaan vahvistuksen, kun kotiin päästyäni luin tietoa American College Dublinin nettisivuilta. Wilden perhe oli muuttanut taloon vuonna 1855. Lapsuudenkodissaan pieni Oscar sai kuunnella vilkkaita ja älykkäitä keskusteluja, joita hän myöhemmin hyödynsi omissa näytelmissään.

Aikuisena Wilde muutti asumaan Englantiin, meni naimisiin brittiläisen naisen kanssa ja sai kaksi lasta.

Murheellisena luin eri lähteistä tietoa myös Wilden elämän loppuvaiheista, siveettömyyssyytteestä ja raskaasta oikeudenkäynnistä 1800-luvun lopun Englannissa. Suhde erääseen nuorempaan lordiin osoittautui Wilden kannalta kohtalokkaaksi, ja Wilde tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankilaan, raskaaseen työhön.

John Wyse Jacksonin toimittamassa Best Loved – Oscar Wilde -teoksessa todetaan, että Wilde ei koskaan toipunut tuosta kokemuksesta. Hän kuoli 46-vuotiaana aivokalvontulehdukseen Pariisissa.

Wilde jäi kuitenkin historiaan paitsi lahjakkaana kirjailijana myös miehenä, joka oikeudenkäynnissä puolusti rakkautta samaa sukupuolta olevien ihmisten välillä – aikana, jolloin siihen suhtautui kielteisesti sekä laki että yhteiskunta.

oscar-wilde-kirja-2

Tämän kirjan sain ystävältäni tuliaisiksi Dublinista.

Koottujen näytelmien johdannossa todetaan Wilden aina toivoneen, että hänen näytelmänsä julkaistaisiin joskus painettuina, koska hän epäili, ettei niitä esitettäisi kovinkaan paljon näyttämöllä. Kunpa hän tietäisi, miten suosittuja noista teoksista on tullut!

Olen jo lukenut loppuun hänen komediansa The Importance of Being Earnest, jonka koomiset käänteet ja kekseliäät sutkaukset saivat minut hymyilemään monta kertaa.

Näytelmää lukiessa tulee mieleen yksi Wilden siteeratuimmista aforismeista:

”We are all in the gutter, but some of as are looking at the stars.”

Dublin on joulunrakastajan kaupunki

My heart is quite calm now. I will go back.

-James Joyce: Portrait of the Artist as a Young Man

Vietin taannoin Dublinissa kolme yötä. Matka tehtiin jo marraskuussa, mutta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa siitä. Ilmeisesti nyt, juuri joulupäivänä, on oikea hetki.

(Kirjailijoillahan ei tunnetusti ole lomaa. Mutta Dublinin muisteleminen on mieluisaa työtä.)

nayteikkuna-dublin

Näyteikkuna Dublinissa.

Dublin oli sanalla sanoen ihana. Kaupunki oli valmistautunut jouluun hyvissä ajoin. Kadut loistivat tuhansista valoista, näyteikkunat pursusivat punaisia koristeita, jonkin baarin terassilla istui paikalleen jähmettynyt joulupukki.

Tämä kaikki teki minuun, joulunystävään, suuren vaikutuksen.

santaclaus-1

Joulupukit jossakin baarissa.

Käyn nyt läpi viisi kohdetta, joissa kävimme viiden hengen porukalla ja joihin matkailijan kannattaa Dublinissa tutustua. Toki muitakin hienoja paikkoja löytyi, kuten Trinity College, jylhänkaunis St. Patrick’s Cathedral sekä Dublin Castle, upea linna. Keskityn nyt kuitenkin seuraaviin elämyksiin:

The Ginger Man -pubi

Tämä mainio pubi sijaitsee osoittessa 39-40 Fenian Street, lähellä Merrion Squaren puistoa. Erityisesti jouluihmisen kannattaa pistäytyä tässä baarissa, sillä se on koristeltu kauttaaltaan kimaltavilla joulukoristeilla. Baarin ulkopuolella vartioi runsas kuusi, ja portsari toivottaa ovella hyvää joulua. Kysymysmerkiksi jää, onko pubissa jouluinen teema ympäri vuoden. Ruoka on herkullista, henkilökunta ystävällistä. En tiedä, löytyykö Dublinista ylipäätään yhtäkään epäystävällistä asiakaspalvelijaa. Epäilen.

joulukoristeita-1

Katto täynnä joulukoristeita.

National Wax Museum

Täytyy tunnustaa, että vahamuseo ei ollut ykkösenä nähtävyyksien toivelistallani. Yllätyinkin, kuinka hyvin viihdyin tuossa paikassa. Heti ensimmäisessä huoneessa tapasin sellaiset legendat kuin James Joycen, Oscar Wilden ja Samuel Beckettin. Ja pari muuta kirjailijaa, jotka tuijottivat tyhjyyteen. Ikuisesti. Vaikka huoneeseen oli tuotu jopa kotoisa joulukuusi, noissa jähmettyneissä kirjailijoissa oli myös jotakin aavemaista. Kun kosketin James Joycen kovaa olkapäätä, kirkaisin.

james-joyce-1

Lukutuokio James Joycen kanssa.

Vahamuseossa tapasin myös muun muassa Batmanin, Teräsmiehen, Michael Jacksonin, Tina Turnerin, James Bondin ja David Bowien. He kaikki näyttivät häkellyttävän tutuilta, itsensä näköisiltä. Madonnaa en aluksi huomannut lainkaan, mikä oli hyvin traagista, sillä hän on lapsuuteni ja nuoruuteni merkittävin idoli. Vahamuseossa seisoskeleva Madonna näytti kovin vieraalta; hänellä oli oudonkarheat ruskeat hiukset, melkein maantienväriset.

”Sillä on ollu kaikki muut hiustyylit paitsi tuo”, siskoni sanoi.

Hän oli oikeassa.

batman-1

Kontaktin saaminen Batmaniin oli haastavaa.

Merrion Square Park

Tämä kaunis irlantilainen puisto oli marraskuussa täynnä oransseja lehtipuita, jotka tuoksuivat syksyltä. Hetken tuntui kuin olisi astunut salaiseen puutarhaan, vehreään keitaaseen jossa oli helppo hengittää. Puisto on mieluisa paikka myös lapsille, sillä sinne on rakennettu kiipeilytelineitä ja keinuja.

merrion-square-park

Merrion Square Parkin tunnelmaa.

Puistossa voi ihailla kuuluisaa Danny Osbornen veistämää Oscar Wilden (1854-1900) patsasta, joka Berlitzin matkaoppaan mukaan sijaitsee puiston koillisnurkassa. Dublinissa syntynyt ja kasvanut Wilde loikoilee kivellä smokki yllään, kivinen ruusu kädessään. Melkein odottaa, että hän lausuisi kohta jotakin kuolematonta, kuten: ”I can resist everything except temptation.”

oscar-wilde-patsas

Oscar Wildestä lisää seuraavassa postauksessa.

Temple Bar

Urbaani Temple Barin alue tuntui tiivistävän Dublinin tunnelman. Eloisat pubit reunustivat katuja, ihmiset tanssivat baarissa, joku mies soitti kitaraa ja lauloi. Kun kurkistin pubin ikkunasta sisään, joku ystävällinen irlantilainen vilkutti minulle ja hymyili. Silloin tajusin kirkkaasti, etten ollut Suomessa.

temple-bar-1

Näkymä Temple Barissa.

Temple Barissa oli kaikenlaista kiinnostavaa kuten vintage-kauppoja, vaaleanpunaiseksi maalattuja taloja, seinämaalauksin ja graffitein koristeltuja rakennuksia. Musiikkikauppa täynnä soittimia ympäri maailmaa, ukuleleja, kitaroita, marakasseja. Kirjatori, josta olin vähällä ostaa ihailemani Edna O’Brienin kirjoittaman James Joyce -elämäkerran.

Mutta en ostanut. Miksi?

book-market-1

Kirjojen keidas.

Jos Temple Baria pitäisi verrata johonkin Helsingin kaupunginosaan, tulee ensimmäisenä mieleen Kallio. Mutta Kalliosta ei tule mieleen Temple Bar. Tämä on karu totuus, vaikka Kallio onkin lähellä sydäntäni.

Dublin Writers Museum

Kirjailijamuseo oli yhden pitkän turistipäivän viimeinen kohde. Suosittelen menemään tähän museoon päivän alkupuolella, sillä lasivitriineihin asetellut kirjeet ja vanhat romaanit vaativat keskittymistä.

Vai mitä ne olivatkaan?

dublin-kirjailijamuseo

Dublin Writers Museum.

Irlantilaiseen kirjallisuuteen tarkoin perehtynyt museo on kuitenkin käymisen arvoinen, etenkin jos haluaa nähdä James Joycen pianon. Tuntui kummalliselta ajatella, että Joyce on joskus istunut tuon nimenomaisen soittimen äärellä ja musisoinut, pitänyt ehkä hetken taukoa kirjoittamisesta, antautunut sävelien valtaan.

Museon yhteydessä on myös viehättävä pieni kirjakauppa täynnä irlantilaisten kirjailijoiden teoksia ja muuta oheismaateriaalia. Mietin pitkään, minkä kirjan ostaisin muistoksi. Lopulta löysin Oscar Wilden kootut näytelmät, Best Plays, jonka valitsin paitsi Wilden kirjallisen taituruuden, myös kultareunaisten sivujen vuoksi.

kirjakaupassa

Lempipuuhassani.

Lisäksi pitelin kädessäni irlantilaislähtöisen Samuel Beckettin (1906-1989) klassikkonäytelmää Waiting for Godot.

”Mä oon kyllä lukenut tämän joskus… suomeksi, muistaakseni”, sanoin seuralaisilleni.

”Taina, mennäänkö jo”, sanoi yksi heistä.

”Toisaalta tää on kyllä niin klassikko.”

”Niin”, sanoi toinen.

”Mun jalat on NIIN väsyny”, kuului selkäni takaa.

”Onhan tää tietty hyvä olla hyllyssä, eikö?”

”Todellakin.”

”Mutta tulooko mun sitten luettua tätä enää uudestaan?”

Lopulta siskoni sanoi taikasanat:

”No jos sä jostain tämän näytelmän ostat, niin sitten kyllä Dublinin kirjailijamuseosta!”

Kävelin kassalle.

magneetteja-1

Kirjallisia magneetteja.

 

Hyvää joulupäivää kaikille!