Lomalta voi löytyä tarina

A good writer knew when not to write.

-Charles Bukowski

Kun julkaisin esikoiskirjani Arvostelukappaleen syksyllä 2007, minulla oli yhtäkkiä tyhjä olo. Tuntui, että olin sanonut kaiken mitä sanottavissa oli. Toisen kirjan aloittaminen tuntui mahdottomalta tehtävältä.

”Mulla on sellainen fiilis, että mä haluaisin nyt pikemminkin elää kuin kirjoittaa”, sanoin kokeneemmalle kirjailijakaverille.

”Tee niin, hyvä ihminen. Elä!”

Tuon keskustelun jälkeen minulla on ollut tuo sama olo aika montakin kertaa, muun muassa juuri nyt. On tehnyt mieli poistua näppäimistön ääreltä meren rantaan, joen syliin, kesän kainaloon.

saaristoristeily

Viime aikoina olenkin pitänyt vähän taukoa proosan kirjoittamisesta. Ja vaikka yritän miten päin ajatella, minulla on siitä kauhean huono omatunto. Haluaisin olla sellainen täydellinen kirjailija, joka tuottaa tekstiä jokaikinen päivä, ottaa kirjoittamisen osaksi elämäänsä samalla tavalla kuin hampaiden harjaamisen tai deodorantin käyttämisen.

Kirjailija ja luovuuden opettaja Julia Cameron on verrannut kirjoittamista hengittämiseen, mikä onkin osuva rinnastus. Silloin kun en kirjoita, minulla on jollakin tavalla tukala olo rinnassa, vaikka nauttisinkin pienestä lomasta.

Tässä tukalassa olossani yritän nyt tukeutua mentoriini Charles Bukowskiin, jonka mielestä on ihan okei olla välillä kirjoittamatta.

”You had to rest the godhead now and then”, hän on todennut.

allas 2

EpopPark-maauimalan allas, jonne heitin talviturkkini.

Viime päivinä olen siis antanut näppäimistön nukkua hetken. Olen lenkkeillyt ja pyöräillyt, laulanut ja soittanut pianoa, tanssinut Los Cojones -nimisessä baarissa, istunut Löylyn terassilla ja ihaillut Helsingin merimaisemia, käynyt saaristoristeilyllä ja nähnyt Itämeren tyttären toiselta puolen, keskustellut vieraan ihmisen kanssa John Irvingin romaaneista (lukematta niistä yhtäkään), matkustanut Pohjanmaalle täpötäydessä junassa, tutustunut ravintolavaunussa kahteen kivaan tyyppiin joista toinen antoi minulle omaksi Elle- ja Trendi-lehtien tuoreimmat numerot, polskinut EpopPark-nimisessä maauimalassa Lapualla, ajanut yksin autolla Vimpeliin, käynyt sukujuhlissa, puhunut englantia kaukaiselle Amerikan serkulle jonka sukunimi ei todellakaan ollut Latvala vaan Jackson.

Lisäksi olen kokeillut sup-lautailua Lapualla. Tästä olen erityisen ylpeä. Yhtenä päivänä paistattelin päivää joen rannassa, kun näin vanhan luokkakaverini melovan laituria kohti. Juttelimme tasapainosta ja lautailusta ja hän kysyi, halusinko minäkin kokeilla. Vastasin kyllä, vaikka minua pelotti. Pelkäsin, että molskahdan veteen hänen edessään tai näytän muuten vain naurettavalta.

Mutta elämässä tulee vastaan hetkiä, jolloin kannattaa vastata kyllä.

sup-lautailua

KUVA: Juha Laitinen.

Ja vaikka virtaus oli aika voimakas, kaikki meni hyvin. Minulla on kuin onkin käsivoimia, vaikka ei ehkä näytä siltä.

Ja tunnustettakoon, että olen välillä myös kirjoittanut. Muistikirjaani on syntynyt muun muassa jokunen lauluteksti. On ollut ihanaa tehdä jotakin sellaista, jonka työstämisessä ei kestä kolmea vuotta.

Huomaan kuitenkin, että alan jälleen kaivata myös pidemmän tekstin äärelle, ajattelen sitä tiedostoa jota olen kuluneena keväänä ja kesänä yrittänyt viedä eteenpäin. Tätä blogipostausta kirjoitan hotellihuoneessa Münchenissä. Saavuin tänään kaupunkiin, ja valehtelisin jos väittäisin, ettei minua pelottanut lähteä matkaan. Eilen illalla läheisiltä tuli säikähtyneitä viestejä Müncheniin tehdystä iskusta. Pian näin itsekin uutisotsikot ja menin nukkumaan levottomalla mielellä.

Aamulla astuin kuitenkin koneeseen, koska matka oli jo varattu ja maksettu. Mutta en voi lymyillä hotellihuoneessa viittä päivää. Tai voin, mutta siitä kokemuksesta ei ehkä synny kiinnostavia postikortteja – eikä tarinoita kerrottavaksi.

hotellissa

Kohta lähdetään ulos katselemaan kaupunkia. Haluan puhua saksaa ja syödä knödeliä ja apfelschorlea ja nähdä Marienplatzin aukion jonka läpi 17-vuotiaana kävelin.

On uskallettava elää ja tehdä asioita, kaikesta huolimatta.

Ikävä Bukowskia

In my next life I want to be a cat. To sleep 20 hours a day and wait to be fed. To sit around licking my ass.

-Charles Bukowski: The Captain is Out to Lunch and the Sailors Have Taken Over the Ship

Yhtenä päivänä minulle tuli kauhea ikävä Charles Bukowskia. En ollut kuullut hänen ääntään vuosikausiin.

Charles Bukowski 1

Charles Bukowski (1920-1994). KUVA: Michael Montfort/ Sammakko

Yhteen aikaan olin hänen kanssaan melkein päivittäin tekemisissä, nauroin hänen jutuilleen, ammensin hänen energiastaan. Olimme niin läheisiä, että hän jopa hiippaili henkilöhahmoksi toiseen kirjaani, romaaniin nimeltä Paljastuskirja (2009). Siinä hän laukoo minäkertojalle totuuksia, jotka ajoittain yhä edelleen palaavat mieleeni.

”Kaikkein paras keino pienentää mies on kirjoittaa siitä.”

”Jos sä rupeat pitämään itseäsi ennen kaikkea kirjailijana, sä olet mennyttä.”

Bukowski oli amerikkalainen vanha renttukirjailija joka ei sylkenyt lasiin, minä 25-vuotias kirjallisuudenopiskelija joka tilasi baarissa omenamehua. Hän oli kiinnostunut raveista ja naisista, minä miehistä ja postmodernista identiteetistä. Toisinaan myös raidoitin hiuksiani ja kävin Lostarissa tanssimassa. Meillä ei varsinaisesti ollut yhteisiä harrastuksia. Silti koin, että jokin yhdisti meitä.

Kenties meillä molemmilla oli taipumus nähdä kurjuudessa myös jotakin koomista. Me molemmat tiesimme, että joskus elämä on niin kauheaa, että se väistämättä muuttuu koomiseksi paperilla.

Kaupungin kaunein nainen

Sammakko on julkaissut suomeksi useita Bukowskin teoksia.

Bukowski ilmaisi asiat kirjoissaan suoraan, sanoi rehellisesti sen mikä oli totta, ja tuo tyyli vaikutti vahvasti omaan kirjoittamiseeni. Muistan, miten haltioituneena luin aikoinaan Postitoimistoa ja muita Bukowskin taidonnäytteitä, milloin suomeksi, milloin englanniksi: Naisia, Pystyssä kaiken aikaa, LounaallaHollywood, FactotumKaupungin kaunein nainen. Hän ei hävennyt mitään, ohitti auktoriteetit kuin tylsät maisemat, hurautti autollaan mieluummin raviradalle kuin oopperaan. Hän ei miettinyt, mitä muut hänestä ajattelevat, tai jos mietti, hän luultavasti hymähti tuolle ohimenevälle hulluudelle ja jatkoi naputtelua.

Lopulta kävi niin, että ahmin Bukowskia vähän liikaa. Sain yliannostuksen viinistä, laulusta ja naisista, vaikka vain katselin tuota kaikkea sivusta.

Vuodet kuluivat, sekunnit naksuttivat, ”päivät karkaavat kuin villit hevoset yli vuorten”, Bukowskia ja kääntäjä Seppo Lahtista lainatakseni. Sitten yhtenä päivänä muistin Bukowskin taas. Muistin, miten hän aina sai minut nauramaan, silloinkin kun niistin kyyneliin puolet vessapaperirullasta.

Ja aloin kaivata häntä kipeästi, niin kuin kaivataan vanhaa ystävää jolle ei ole soittanut vuosikausiin.

Ei siis auttanut muu kuin mennä kirjastoon ja etsiä hänet käsiini.

factotum

Matt Dillon näytteli nuorta Bukowskia elokuvassa Factotum, joka perustuu Bukowskin samannimiseen romaaniin.

Löysin hänet Kaisa-kirjaston kellarikerroksesta, Pohjois-Amerikkalaisen kirjallisuuden osastolta. Jälleennäkemisemme oli iloinen. En tosin voinut kirkua onnesta, sillä olimme kirjastossa. En myöskään voinut syleillä häntä, sillä hän kuoli jo vuonna 1994, minun ollessani 12-vuotias. Mutta minä koskettelin kaikkia kirjoja, jotka hän oli saanut aikaan ja jotka olivat jättäneet jälkensä maailmaan. Ne olivat yhä siinä, käsieni ulottuvilla.

Tartuin umpimähkään yhteen kirjoista, novellikokoelmaan nimeltä Hot Water Music (1983). Avasin kirjan, joka alkaa novellilla Less Delicate than the Locust, ja luin sen ensimmäiset lauseet:

”Balls, he said, ”I’m tired of painting. Let’s go out. I’m tired of the stink of oils, I’m tired of being great. I’m tired of waiting to die. Let’s go out.”

Aloin hymyillä. Sillä hetkellä tiesin, että ystävyytemme ei ollut koskaan kadonnut mihinkään.

Kirjailija ja näyttelijät saman katon alla

Viime aikoina elämäni on ollut aikamoista draamaa.

Olen kirjoittanut näytelmän nimeltä Saman katon alla, jonka ensi-ilta on syyskuussa Vaasan kaupunginteatterissa. Tarina sijoittuu joulun aikaan, jolloin eteläpohjalaiselle karjatilalle saapuu perheen nuorempi poika Helsingistä tuoreen kihlattunsa kanssa. Henkilöhahmot ovat pohjalaisittain ilmaistuna ”eri vesillä pestyjä” keskenään, joten kulttuurisilta (eikä muiltakaan) yhteentörmäyksiltä vältytä.

Teatterin ohjelmalehtisessä on kuvaus näytelmän sisällöstä:

saman katon alla kuvaus 1

Pohjimmiltaan näytelmä käsittelee sitä, miten me ihmiset voisimme hyväksyä paremmin toisemme ja toistemme erilaiset tavat, taustat ja persoonallisuudenpiirteet. Pohtiessaan suvaitsemisen tematiikkaa ja sivutessaan myös maatalouden ahdinkoa tekstistä tuli lopulta hämmentävän ajankohtainen.

Vaikka näytelmä vaati runsaasti taustatyötä, itse kirjoittaminen sujui melko vaivattomasti. Hahmot tuntuivat alusti asti läheisiltä ja todellisilta, lihaa ja verta olevilta ihmisiltä. He rakastavat, riitelevät, kadehtivat, itkevät ja nauravat. He kaipaavat kunnioitusta, hyväksyntää, halausta. He pelkäävät, mitä huominen tuo tullessaan. Heillä on suuria odotuksia, jotka romuttuvat.

Mutta he eivät luovuta.

Välillä minua itketti, etenkin kun kirjoitin näytelmän loppukohtauksia. Mutta enimmäkseen minulla oli hauskaa noiden hahmojen kanssa.

Olin helpottunut, että myös näyttelijöillä oli hauskaa kun he lukivat tekstiä.

pinkka

Pääsin viime kuussa teatterille seuraamaan näytelmän ensimmäisiä lukuharjoituksia. Se oli tietysti hyvin jännittävää. Nukuin edeltävän yön hotellin kylpyhuoneessa, koska liikenteen äänet häiritsivät jopa korvatulppien läpi.

Mutta ehkä minua pikemminkin häiritsi se kauhunsekainen jännitys, joka sykki sydämessäni. Miten näyttelijät suhtautuvat käsikirjoitukseen? Entä jos he ajattelevat, että olen samanlainen kuin kirjoittamani hahmot – että olen samanlainen kuin Hane, joka keikkuu tuvassa saunapyyhe lanteillaan ja laukoo hämmentäviä kommentteja?

Olin ostanut lukuharjoituksia varten uudet keväiset kävelykengät, joita olin etsinyt Seinäjoelta noin neljä tuntia.

Mutta juuri sinä päivänä, kun kopsuttelin teatterille uusissa kiiltävissä jalkineissani, satoi loskaa. Kengät ja sukat olivat märät, kun saavuin teatterille.

Salasin sen kaikilta.

Vaasan kaupunginteatteri

En ollut koskaan aiemmin osallistunut näytelmän lukuharjoituksiin. Olin kuvitellut, että näyttelijät istuvat aina pitkän kokouspöydän äärellä ja lukevat repliikkejä silmälasit päässään, kädessään neonvihreä tussikynä.

Nämä lukuharjoitukset pidettiin kuitenkin näyttämöllä, Kuka pelkää Virginia Woolfia? -näytelmän lavasteissa, Marthan ja Georgen olohuoneessa. (Tuo hieno klassikko pyöri teatterissa kuluneena keväänä).

Oli kiinnostavaa seurata, kuinka näyttelijät lukivat tekstiäni, kahtena eri päivänä. Monet jo eläytyivät rooliinsa, etsivät ihmistä repliikkien takaa, hakivat ääntä jolla voisivat hahmon esittää. Ohjaaja ja dramaturgi seurasivat luentaa, välillä näyttelijät esittivät kysymyksiä ja me pohdimme yhdessä, miksi joku hahmo toimii näin. Joissakin kohdissa selitin, miten minä näen kyseisen henkilön, mikä hänen motiivinsa on.

Lukuharjoitusten seuraaminen oli näytelmän kannalta todella hyödyllistä. Käsikirjoituksesta löytyi muutamia kohtia, joita täytyi vielä viilata, vaihtaa dialogien järjestystä kohtauksen sisällä, tuoda johonkin keskusteluun enemmän ”vaaran tuntua”.

Teatterilla huomasin myös, mitkä kohtaukset toimivat erityisen hyvin. Välillä näyttelijöitä nauratti niin, että he hädin tuskin pystyivät lausumaan repliikkejään.

Sillä hetkellä olisin halunnut rynnätä halaamaan heitä kaikkia.

Oli myös mahtavaa saada näyttelijöiltä hyvää palautetta käsikirjoituksesta. Lisäksi oli hienoa olla hetken osana työyhteisöä, keskustella, nähdä ihmisiä! Tällainen sosialisointi on kirjailijalle aikamoista luksusta.

tie pohjanmaalla

Näytelmäni sijoittuu Etelä-Pohjanmaan lakeuksille.

Aivan lukuharjoitusten alussa minua pyydettiin lavalle kertomaan hiukan näytelmän syntyvaiheista. Tuntui hassulta istua näyttämöllä kirkkaissa valoissa, kun näyttelijät kuuntelivat minua pimeästä katsomosta.

Kun he vuorostaan astuivat areenalle ja minä sain pujahtaa katsomon kätköihin, tunsin olevani tutuimmassa roolissani.

Tuosta hetkestä tuli mieleeni Charles Bukowskin romaani Hollywood (1989), jossa Bukowskin alter ego Henry Chinaski käsikirjoittaa elokuvaa nimeltä Barfly. Sen myötä hän tutustuu leffamaailman lainalaisuuksiin ja filmiteollisuuden koukeroihin.

Joissakin elokuva-alan juhlissa hän seurailee sivusta salamavalojen välkettä, tunnetun filmitähden saapumista parrasvaloihin. Silloin hän oivaltaa kirkkaasti, kuinka hänellä, kirjailijalla, oli lopulta aina tarkkailijan rooli.

” – – the writer was where he belonged: in some dark corner, watching.”