Milloin kirjojen lukemisesta tuli uhanalainen harrastus?

If you don’t have time to read, you don’t have time (or the tools) to write. Simple as that.

-Stephen King

Opin lukemaan alle koulukäisenä. Yhtäkkiä isosiskoni huomasi, että minä ymmärrän mitä Aku Ankka sanoo. Lausuin repliikit ääneen näyttääkseni, miten hienosti lukeminen minulta onnistui.

En lukenut pelkästään puhekuplien sisältöä, vaan myös sivun alalaidassa olleet tekijänoikeus- ja julkaisutiedot.

”Niitä sun ei tarvi lukea”, siskoni opasti.

Aku Ankan taskukirja

Aku Ankan taskukirja.

***

Tällä viikolla vietetään Lukukeskuksen järjestämää valtakunnallista Lukuviikkoa, jonka puitteissa kirjastot, koulut ja muut tahot toteuttavat lukemiseen liittyviä tempauksia ja tapahtumia. Lukuviikon tämänvuotisena teemana on  ”Monta tietä tarinaan”.

Nykyään niitä todellakin on monia:

”Pelit, elokuvat, sarjakuvat ja sosiaalinen media toimivat porttina lukemiseen ja omien suosikkikirjojen löytämiseen. Lukuviikon keskiössä on kuitenkin aina kirja ja tavoitteena on kannustaa lapsia ja nuoria lukemaan nimenomaan pitkiä tekstejä”, kirjoitetaan Lukukeskuksen sivuilla.

Minä löysin lapsena tarinoiden äärelle siten, että minulle luettiin satuja ja kertomuksia. Toisinaan kuuntelin kasetilta Tuhkimoa tai Lumikkia ja kääntelin kuvakirjan sivuja olohuoneen sohvalla, haltioissani kurpitsavaunuista ja hyvästä haltiattaresta.

Lukukeskuksen 10+1 faktaa lukemisesta 2015 –tietopaketissa todetaankin, että varhainen lukeminen kannattaa: jos lapsella on jo koulun aloittaessaan hyvät perustiedot, hänen lukemistaitonsa pysyy myöhemminkin korkealla tasolla.

kotiopettajattaren romaani

Romaani, jonka haluaisin lukea joskus uudestaan.

***

Samaisessa Lukukeskuksen artikkelissa tuodaan esiin myös huolestuttava havainto: suomalaisten nuorten lukutaito lipsuu maailman huipulta. Vuonna 2000 suomalaiset tytöt ja pojat olivat lukemisessa ykkösiä, mutta sen jälkeen ”lukutaitopisteet ovat laskeneet enemmän kuin missään vertailumaassa, Ruotsia ja Islantia lukuunottamatta”.

Myös Tilastokeskuksen sivuilta näkee, että erityisesti 15-24-vuotiaat lukivat vuonna 2009 vähemmän kuin 1990-luvun alussa. Kuitenkin on huomattava, että he lukivat enemmän kuin keski-ikäiset ja ikääntyneet.

Huoli lukemisen vähenemisestä ei koske vain nuorisoa. Lukukeskuksen tietopaketissa todetaan, että kun esimerkiksi vuonna 1995 Suomessa oli 2,5 miljoonaa kirjaston asiakasta, vuonna 2013 heitä oli puoli miljoonaa vähemmän.

Lydia Davis kirja

Ostin tämän kirjan toissa vuonna Kirjan ja ruusun päivänä.

Kustantaja Mikko Aarne kirjoitti tammikuussa Rivien välistä –blogissaan, että kirjamyynti on laskenut vuoden 2008 jälkeen, samoihin aikoihin kun Suomessa sattui Facebookin läpimurto.

Nykyään Facebook on vain yksi osa somea, ja uusia kanavia syntyy edelleen. Ovatko netti, some ja monet muut nopeat viihdenautinnot liian kova kilpailija kirjalle?

Samaa pohtii Tiina Raevaara Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan kolumnissa, joka käsittelee kirjojen myyntilukujen putoamista. ”Ihmisen aika ei riitä kirjoille kaiken somettamisen ja Netflixin katselun jälkeen”, Raevaara toteaa.

Tämä on aivan totta. Lukemiselle pitäisikin varata aikaa, samoin kuin mille tahansa muulle harrastukselle. Jos me kerran raivaamme kalenterista tilaa juoksulenkeille ja laulu- ja balettitunneille, miksemme sitten myös lukemiselle?

***

Paris muistikirja

Lahjaksi saamani muistikirja.

Jörn Donner on sanonut aikoinaan kuolemattoman lauseen: ”Lukeminen kannattaa aina.” Kokemus on osoittanut, että tämä pitää paikkansa. Kirjojen lukeminen on vaikuttanut ratkaisevasti muun muassa omaan intooni ja taitooni kirjoittaa.

Sain ala-asteella vaarilta joululahjaksi L.M. Montgomeryn romaanin Annan nuoruusvuodet. Sen haaveileva päähenkilö ja kiehtova miljöö tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Myöhemmin tartuin yhtä suurella innolla myös Montgomeryn Runotyttö-sarjaan, jossa seikkaili tyttö nimeltä Uudenkuun Emilia.

Tutustuttuani Annaan ja Emiliaan aloin tarkkailla maailmaa yhä enemmän runoilijan silmin. Raapustin muistikirjoihin runoja ja kertomuksia, naputtelin kirjoituskoneella dramaattista romaania nimeltä ”Häkkilintu”. Siinä tarinaa kerrottiin Erica Hawthorne -nimisen nuoren kartanontytön näkökulmasta. (Minulla ei ole aavistustakaan, miten aikoinaan keksin tuon sukunimen.)

Kertomus ei koskaan valmistunut, mutta tärkeintä oli että tekstiä syntyi.

Lukeminen vaikutti siis vahvasti siihen, että minusta tuli kirjoittaja, ja myöhemmin kirjailija.

annan nuoruusvuodet

Suosikkikirjani lapsena.

***

Olisin varmasti rikas (tai ainakin hyvin onnellinen) nainen, jos keksisin ratkaisun siihen, miten ihmiset saataisiin lukemaan enemmän kirjallisuutta.

Yksi keino on tietysti kannustaa lapsia ja nuoria kirjojen äärelle, lukea heille, viedä kirjastoon kädestä pitäen, ostaa tarinoita lahjaksi. Tärkeää olisi myös näyttää itse hyvää esimerkkiä. Entä jos illalla lukisikin vaikka hyvän novellin eikä puolituttujen Twitter-viserryksiä? Tai avaisi romaanin sen sijaan, että napsauttaisi Netflixin päälle?

Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, enkä minäkään valitettavasti ole immuuni älypuhelimen ja netin houkutuksille. Yritän kuitenkin pysähtyä joka päivä kirjan ääreen, sillä lukeminen rauhoittaa ja inspiroi, antaa elämään uusia näkökulmia, auttaa ymmärtämään paremmin itseä ja muita.

Toki lukeminen kehittää myös kieltä. Mitä enemmän luen, sitä paremmin kirjoitan.

sagan romaani

Päällimmäisenä romaani, jonka luin äskettäin: Tervetuloa, ikävä.

Hyvistä tarinoista meillä ei ole pulaa, niitä löytyy mielin määrin kirjastoista ja kirjakaupoista. On kehitetty myös uusia tapoja lukea kirjoja: esimerkiksi sähkökirjasovellus Fabula antaa mahdollisuuden lukea hyvää kirjallisuutta vaikkapa älypuhelimelta kesken metromatkan.

Kirja vie meidät uusiin maailmoihin ja seikkailuihin – mutta huomattavasti halvemmalla kuin lentokone.

Helsingin Sanomat uutisoi tämän vuoden tammikuussa, että vuonna 2015 kirjamyynnissä näkyi hienoista kasvua, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2008. Kirja-alalta kantautuu siis toisinaan myös hyviä uutisia. Myös Lukukeskuksen 10+1 faktaa lukemisesta -artikkelissa on mainittu huojentavasti, että suomalaiset ovat yhä lukukansaa; joka kolmas suomalainen lukee kirjaa tänäänkin.

Books are the plane, and the train, and the road. They are the destination, and the journey. They are home.

-Anna Quindlen: How Reading Changed My Life

Lisäys postaukseen 23.4.:

Huomasin Ylen nettisivuilla tuoreen uutisen viime vuoden kirjamyynnistä. Kustannusyhdistyksen tarkennetut myyntiluvut vuodelta 2015 osoittavat, että painettujen kirjojen myynti sittenkin väheni kokonaisuudessaan runsaat viisi prosenttia – toisin kuin alkuvuodesta luultiin. Samaa aihetta käsittelevässä Ylen toisessa uutisessa kerrotaan, että filosofia- ja psykologia -aiheisten tietokirjojen myynti kasvoi edellisvuodesta.

Kuinka selvitä juhlista ilman erikeepperiä?

Just remember, there comes a time when the party isn’t a party anymore; it’s your life.

-Doug Cooper: Outside In

Minulla oli perjantaina juhlat: The Blog Awards Finland -gaala, jossa palkittiin vuoden 2015 parhaat blogit. Ilahduin valtavasti kutsusta, mutta samalla tunsin oloni hiukan hermostuneeksi. Jännitin etenkin muotibloggaajien kohtaamista. Mitä he ajattelisivat hiuksistani? Mistä me puhuisimme? En tiedä juuri muita merkkejä kuin Calvin Klein ja Yves Saint Laurent. Jälkimmäistä en osaa lausua.

Juhlissa

Tämä ei ole tyyliblogi, mutta sallittakoon tämän kerran yksi asukuva.

En pystynyt valmistautumaan juhliin millään tavalla etukäteen. Tunsin riittämättömyyttä ajatellessani kaikkia muoti- ja kauneusbloggaajia, jotka tietäisivät tarkalleen mitä pitäisi tehdä. Vasta juhlapäivänä heräsin horroksesta ja pakotin itseni toimimaan. Kävin kenkäkaupassa etsimässä korkokenkiä, jotka joko hohtaisivat kullanvärisinä tai olisivat täynnä ”timantteja”. En löytänyt. Ostin sen sijaan kahdet uudet korvakorut, koska kaikista korvispareistani oli toinen kappale kadonnut.

Pelkäsin myös, olisiko gaalassa punainen matto ja valokuvaajia. Tiesin, että en osaisi poseerata matolla kovinkaan luontevasti.

Mietin kuumeisesti, voisiko maton jotenkin kiertää.

Juhlat alkoivat kuudelta. Lähdin kotoa klo 18.40 ja matkustin julkisilla Kulosaareen. Kultaista käsilaukkuani katsottiin pitkään metrossa.

Käsilaukku.

A-lehtien pihalla pörräsi pari taksia. Tyylikkäät bloggaajat astuivat asfaltille silkkihousuissaan. Toivoin, että olisin voinut jotenkin ujuttautua heidän joukkoonsa.

Riisuin nilkkurit ja pujotin jalkaan juhlakengät, pinkit korkkarit. Samassa huomasin, että mustat sukkahousuni olivat täynnä valkoista nukkaa. Nöyhtä oli peräisin nilkkurieni vuorikankaasta.

Aloin paniikissa nyppiä nukkaa pois. Se ei lähtenyt. Kaivoin käsilaukusta hiusharjan ja aloin harjata nilkkojani puhtaaksi.

Sen jälkeen sukkahousuni olivat täynnä pitkiä vaaleita hiuksia.

Halusin kuolla.

Oli vähällä, etten hypännyt lähimpään taksiin ja lähtenyt suorinta tietä kotiin. Vain elämääkin alkaisi kahdeksalta.

Astelin kuitenkin ovesta sisään. Olen oppinut, että jokainen uusi kokemus voi olla kirjailijalle mittaamattoman arvokas. Mikä tahansa hetki voi myöhemmin muuttua kertomukseksi.

Juhlissa ei ollut punaista mattoa vaan musta. Saavuin kuitenkin niin myöhään, että minusta ei enää otettu valokuvia.

Tunsin epämääräistä helpotusta.

blog awards

Saavuin sopivasti palkintojenjakoon. Juontaja Maria Veitola esitteli ehdokkaat ja julkaisi voittajan toisensa perään. Katsoin ympärilleni ja tajusin, että en tuntenut ketään. Rukoilin, että seremonia kestäisi ikuisesti, jotta minun ei tarvitsisi avata keskustelua vieraiden ihmisten kanssa.

Seremonia päättyi.

Vaeltelin juhlaväen joukossa kuin metsässä ilman kompassia.

Lopulta kohtasin ensimmäisen tutun ihmisen. Toivoin, että käsilaukussani olisi ollut erikeepperiä, jotta olisin voinut liimautua kiinni hänen kylkeensä. En halunnut olla hetkeäkään yksin.

Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin. Minut esiteltiin uusille ihmisille, söin herkullista ruokaa, join vettä, keskustelin muutamien hauskojen tuttavuuksien kanssa. Katselin ihaillen muoti- ja lifestyle -bloggaajia, jotka olivat kuin kotonaan toistensa seurassa. En kuitenkaan uskaltanut lähestyä heitä, he olivat jollakin tavalla saavuttamattomia.

Narikkojen lähellä minulle ojennettiin pari käyntikorttia.

”Mä oon sua vaan kakskyt vuotta vanhempi. Sehän ei oo mitään!”

”Niin…”

”Ei ikä miestä pahenna.”

”Nimi. Ei NIMI miestä pahenna.”

Kymmenen maissa taivaalle syöksyivät ilotulitukset. Olisin halunnut ottaa niistä valokuvia, mutta kännykästäni oli akku loppu. Siksi minulla ei ole juhlista yhtäkään kuvaa.

Ehkä arvaattekin, että en voittanut palkintoja.

Mutta voitin itseni. Olen jättänyt välistä yhden Vain elämää -jakson ja käynyt gaalassa, jossa olisi voinut olla punainen matto.

Nyt alan katsoa Maija Vilkkumaan päivää ruutu.fi:stä.

 

PS. Täältä voit nähdä The Blog Awards Finland -gaalassa palkitut. Onnittelut voittajille!

Kirjeitä maailman ääriin

Kirjoitan sinulle, vaikka tämänkin kirjeen voisi yhtä hyvin lähettää Trinidadiin. Missä on Trinidad? (- -) Haluaisin lähteä sinne mutta en tiedä missä se on. Rakkauskin on koko ajan ympärillä mutta me emme löydä sitä. Sekin on läpikuultavaa ja siksi sitä ei näe.

-Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin (1989)

Martta Wendelinin muistikirja small

Muistikirja Martta Wendelinin kuvin

Siitä on nyt noin 24 vuotta. Oli lämmin päivä, ehkä heinäkuu, kun ovikello soi. Edessäni seisoi tyttö, jolla oli pitkä vaalea letti ja farkkuhame. Hän kysyi, halusinko leikkiä hänen kanssaan.

Vastasin myöntävästi.

Kesäisin hän tuli aina Lapualle isoäitinsä kanssa, me lauloimme ja keinuimme ja kuvasimme vanhaa autiotaloa, ja syksyn tullen hän pakkasi laukkunsa ja lähti kotiinsa Vantaalle. Kuin Nuuskamuikkunen hän matkasi aina kaukaiseen paikkaan, josta en tiennyt mitään. En ollut koskaan käynyt Vantaalla – mutta oli hauskaa lähettää sinne kirjeitä. Ostin tuoksuvaa vaaleanpunaista paperia ja kirjoitin, että olin valtavan ihastunut yhteen poikaan, että maantiedon koe oli mennyt hyvin ja että olin saanut kaksi uutta miljoonakalaa: Nipsun ja Napsun.

Jäin odottamaan vastausta. Ja aina se tuli.

Olemme yhä ystäviä, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

kirjeet smaller

Hetken yläasteella minulla oli myös kirjekaveri Ghanasta. Löysin Suosikista samanikäisen pojan yhteystiedot ja kirjoitin hänelle tuhansien kilometrien päähän. Kerroin, että harrastin balettia ja pianon soittoa ja että asuin Lapualla noin 14 000 asukkaan kaupungissa.

Hän lähetti minulle kauniilla käsialalla kirjoitetun kirjeen sekä pienen värikkään pussukan, joka oli täynnä afrikkalaisia koruja: riehakas rannerengas, puinen rintaneula, kullanvärinen sormus. Mukana oli myös kellertävä valokuva, jossa hän hymyili ystävänsä kanssa kuuman näköisessä kylässä.

Minäkin halusin lahjoittaa hänelle jotakin, joten lähetin Ghanaan kasetin, jonka olin nauhoittanut täyteen suomalaista musiikkia. Ehkä ajattelin, että hän varmasti pitäisi Leevi and the Leavingsin Rin tin tinistä.

Seuraavassa kirjeessä hän pyysi minua lähettämään korvalappustereot.

varikas muistikirja pienempi

Viime vuonna luin hänen kirjeensä pitkästä aikaa ja mietin, mitä hän mahtaa tehdä nyt, mitä hänelle kuuluu. Vaikka vaihdoimme vain pari kirjettä, muistan yhä sen taianomaisen tunteen, kun sain lukea hänen elämästään, saada tervehdyksen hyvin kaukaa, maailmasta, joka ei ollut minulle juuri millään tavalla tuttu.

Aikoinaan olin kirjeenvaihdossa myös kanadalaisen pojan kanssa. Kirjoittelimme hänen kanssaan vuosia, ala-asteelta lukioikäisiksi asti. Kaikki alkoi viidennellä luokalla, kun englannin opettajamme oli hommannut meille oppilaille ystävyysluokan kanadalaisesta koulusta. Jokainen meistä sai oman kirjekaverin Atlantin toiselta puolen.

Minulle kirjoitti poika, jolla oli tummanruskeat silmät ja yönsininen paita.

Oli jännittävää lukea hänen perheestään, kuulla hänen harrastuksistaan, nähdä hänen koulukuvansa. ”You look very hansom”, kirjoitin hänelle.

Kirjeiden sisältä löytyi usein kanadalaisia herkkuja, kuten pieniä jännittäviä suklaapatukoita, joihin minä vastasin Pätkiksellä ja Daimilla. Jouluisin lähetimme toisillemme koristeita kirjeen mukana; minulla on vieläkin tallella pieni tummansininen samettikuusi, jonka kirjeystäväni yhtenä jouluna lähetti minulle meren yli. Joka joulu se yhä kimaltaa kuusen oksalla hopelankoineen.

vaaleanpun kirjeitä sharp

Kun kasvoimme teini-ikäisiksi, kirjeiden lähettely harveni. Lopulta kirjoitimme toisillemme enää jouluisin, sitten emme enää ollenkaan.

Vuosia myöhemmin pyysin häntä Facebook-kaveriksi. Vaihdoimme siellä pari viestiä, mutta keskustelu tyssäsi melko pian. Facebook-kaveruus on laiha lohtu todellisen kirjeystävyyden jälkeen.

Nykyisin en valitettavasti enää kirjoita kirjeitä. Sen sijaan naputtelen WhatsApp-, Facebook-, teksti- ja sähköpostiviestejä. Niihin verrattuna käsin kirjoitettu kirje tai kortti on häkellyttävän henkilökohtainen, kuin lahja.

Minulle nämä blogipostaukset ovat eräänlaisia nykyajan kirjeitä. Niitä ei ole kirjoitettu käsin mutta niissä on kuitenkin ripaus päiväkirjojen henkeä, jotakin joka on tapahtunut minulle tai jota olen viime aikoina miettinyt – mutta samalla ne on osoitettu toiselle ihmiselle.

Sinulle.

muistikirja vanha kirjoituskone pieni

Joskus blogitekstejä kirjoittaessa tuntuu, että viestit lentävät johonkin hahmottomaan abstraktiin avaruuteen. En tiedä, ketkä blogia lukevat, millaisia he ovat, mitä he ajattelevat lukemastaan. Toisinaan voi tuntua jopa vähän yksinäiseltä tässä salaperäisessä blogisfäärissä; onko lukijoita olemassa?

Mutta sitten saattaa yhtäkkiä tulla palautetta ystävältä tai Facebook-kaverilta, tai ehkä blogiin putkahtaa jokin ilahduttava kommentti, joka muistuttaa, että minua on kuultu; että kirjeeni on otettu vastaan.

Perustin MinäKertojan elokuussa 2011. Kaipasin paikkaa, jossa voisin kertoa kuulumisiani, kohdata lukijoita, puhua kirjoista ja kirjoittamisesta. En tiennyt bloggaamisesta kovinkaan paljon – mutta vuosien varrella olen oppinut lisää.

Tänään on tärkeä päivä, sillä blogini on muuttanut blogspot.fi:stä uuteen kotiin, Imageen. Osoite on vaihtunut, samoin sisustus. Mutta asukas pysyy samana. Täällä näyttää oikein viihtyisältä; joka kerta kun käväisen täällä, alan hymyillä.

Tunnen myös oloni jo kotoisaksi, sillä kaikki vanhatkin postaukset ovat siirtyneet tänne.

muistikirja ikkunalaudalla pieni

Aikomuksenani on postailla jatkossakin kirjailijan elämästä ja kirjoittamisesta, jonkin verran myös lukemistani teoksista, kaikesta mikä minua sykähdyttää ja innoittaa – lyhyesti sanottuna hetkistä, joita haluan vaalia.

Toivottavasti nämä kirjeet tavoittavat sinut. Ja tekevät iloiseksi, herättävät jonkin ajatuksen tai muiston, tai kysymyksen.

Lopetan tämän ensimmäisen postaukseni Imagessa samoilla sanoilla, joilla aina päätin kirjeeni sille kanadalaiselle pojalle.

 

Your friend,

Taina