Vuoden huiput

Ja mä vien sut talvipuutarhaan

ja jonnekin korkealle

että tiedät miltä näyttää

tasainen maa

sieltä mä tuun

sinne mä jään.

-Scandinavian Music Group: Talvipuutarhaan (san. Terhi Kokkonen)

Ikkuna Rooma 4

Olemme eläneet tätä uutta vuotta jo kohta neljä päivää. Silti en malttanut olla katsomatta vielä hetken taakseni, edelliseen vuoteen, ennen kuin jatkan eteenpäin.

Tutkailin Marilyn-kalenteristani ja Facebook-päivityksistäni, millaista elämäni oli vuonna 2015. Kalenterista löytyy muun muassa seuraavanlaisia merkintöjä: apurahadeadline, kirja painoon!, julkkarit, Imagen videohaastattelu, Otavan 125-vuotisjuhlat, Kirjailijan kanssa -lukupiirivierailu, lounas L:n kanssa, Nosturin keikka, Taiteiden yön esiintyminen, Looseen!

jenni vartiainen 1

Jenni Vartiainen vappuna Nosturissa.

Vuonna 2015 olen tanssinut, laulanut, puhunut viisaita, puhunut hassuja, kirjoittanut nimeni, kirjoittanut fiktiota, kuunnellut musiikia, käynyt teatterissa ja elokuvissa, nähnyt kaksi kertaa Jenni Vartiaisen, juhlinut vappua, kesää, juhannusta ja joulua, viettänyt aikaa rakkaiden kanssa, tavannut ystäviä, kaivannut ystäviä, uinut meressä, kävellyt lumessa, halannut, hiljentynyt, nauranut, itkenyt.

Olen käynyt paikoissa, joissa en ole koskaan aiemmin käynyt. Näitä olivat ainakin:

 

Helsingin Talvipuutarha

Kävin ystäväni kanssa pääsiäisen aikoihin Talvipuutarhassa, joka oli täynnä tuoksuvia kukkia. Kun muistelen tuota päivää, minulle tulee mieleen Scandinavian Music Groupin biisi Talvipuutarhaan, sen haikeat sanat. Ajattelen tuota laulua usein myös käydessäni kotiseudun lakeuksilla, tasaisella maalla.

Helsingin talvipuutarha

Provinssirock

Vaikka olen kotoisin Lapualta (noin 25 kilometrin päässä Seinäjoelta), en ollut koskaan aiemmin käynyt Provinssissa. Tämä asia painoi minua suuresti, ja halusin korjata virheen ennen kuin täytän 78 vuotta. Se kannatti. Sain tuntea taas, millaista on olla nuori. Tai ainakin nähdä sen. Se näytti hyvältä.

Venetsialaiset

Kävin elokuun lopulla Lapuan Venetsialaisissa, pukeuduin farkkuihin ja taivaansiniseen ruutupaitaan ja hyvästelin kaiholla kesän. Kuuntelin paikallisia bändejä, söin makkaraa, join jaffaa, juttelin ihmisten kanssa. Anniskelualueen portilla minulta kysyttiin paperit. Tällä elin loppuvuoden.

Rooma

Tämä ikuisuuden kaupunki (’The Eternal City’) tuoksui historialta, kaduilta joilla olivat kävelleet niin monet minua ennen, kirkoilta jotka hiljaisina tutkailivat kiireisiä turisteja. Kirjoitin matkasta kaksi postausta blogiin, tällaisen ja tuollaisen.

colosseum

Colosseum.

***

Usein jäsennän vuosiani sen mukaan, millaisia töitä olen milloinkin tehnyt, millaisia tekstejä kirjoittanut.

Yksi vuoden 2015 kiistattomista kohokohdista oli uuden kirjan julkaiseminen. Sen nimi on Ennen kuin kaikki muuttuu ja se ilmestyi huhtikuussa, kevätauringon valossa. Muistan päivän, jolloin sain kirjan käsiini ensimmäisen kerran; minulla oli sähkönsininen villakangastakki ja kauhea nälkä. Ystäväni ajoi minut ABC:lle syömään, ja sieltä jatkoimme matkaa Tampereelle tyttöjen iltaan.

Kirjan tiimoilta elämässä tapahtui paljon hauskaa ja jännittävää: oli kirjajulkkarit, pari radiohaastattelua, Puoli seitsemän -ohjelmassa vierailu, Vaasan ja Helsingin kirjamessut, lukijoiden kohtaamista eri tilaisuuksissa. Muistan lämmöllä esimerkiksi vierailun kääntäjäseminaarissa, jossa eri maiden nuoret kääntäjät olivat loihtineet novellini omalle kielelleen ja keskustelleet teksteistäni.

Olen saanut kirjastani ilahduttavaa palautetta, niin kasvotusten kuin Twitterissä, Facebookissa ja täällä blogissakin. On ollut ihanaa huomata, kuinka tärkeä kirja on ollut monelle.

Ennen kuin kaikki muuttuu (17)kansi

***

Vuonna 2015 tein asioita, joita en ollut koskaan aiemmin tehnyt. Näitä olivat esimerkiksi:

Imagen nettisivuilla bloggaaminen

MinäKertoja-blogini siirtyi kesäkuussa Imagen verkkosivuille. Tämä mahtava muutto toi postauksilleni paljon uusia lukijoita, ja myös blogin ulkoasu koki piristävän muodonmuutoksen.

Sähkökirjan lukeminen

Sain tilaisuuden kokeilla uutta Fabula-nimistä sovellusta, jonka avulla voi lukea sähkökirjoja. Syksyllä kirjoitin aiheesta myös postauksen blogiini. Tällä hetkellä luen Fabulan kautta erästä hienoa amerikkalaista romaania, josta olisi hauska kirjoittaa lähitulevaisuudessa.

Pyöräileminen Berliinissä

Vietin heinäkuussa viikon kirjailijaresidenssissä Berliinissä, josta kirjoitin myös blogiin, tänne ja tuonne. Yhtenä päivänä minä ja lapsuudenystäväni vuokrasimme pyörät Itä-Berliinistä ja poljimme pitkin vieraita katuja. Yritin parhaani mukaan puikkelehtia autojen seassa ja pysyä hengissä.

Olinko se tosiaan minä?

pyörä berliinissä

Oikeasti en ajanut tällä pyörällä, mutta halusin silti ikuistaa tämän berliiniläisen menopelin.

Reissaaminen Porvooseen

En ollut koskaan aiemmin käynyt Porvoossa, mutta kirjailijavierailun vuoksi matkustin sinne bussilla. Valitettavasti unohdin kaikki kirjani kotiin, minkä vuoksi jouduin lainaamaan ne Porvoon kirjastosta. Nyt minulla on siis Porvoon kirjastokortti. Miksi, sitä emme saa ehkä koskaan tietää.

Puheen pitäminen iltapuvussa

Pidin juhlapuheen Pohjalaisten osakuntien Porthan-juhlassa Ostrobotnialla, jossa suuri osa yleisöstä oli pohjalaissyntyisiä opiskelijoita. Puheessani mainitsin Lapuan kahdeksan kertaa, Pohjanmaan viidesti ja Lauri Tähkän kahdesti. Kerroin myös, kuinka muutin vuosia sitten Lapualta Helsinkiin ja kuinka kirjoitin ensimmäisen kirjani Arvostelukappaleen osakunnan asunnossa, 18 neliön yksiössä.  Illan tunnelma oli niin lämminhenkinen, että muistan sen ikuisesti. Monet kuulijat tulivat kädestä pitäen kiittämään minua puheesta.

iltapuku 1

Kuva: Jenni Kavén

Kaija Koon keikalla käyminen

Kaija Koo lauloi autossa kun olin lapsi ja nuori, ja hän lauloi Tinakenkätytöstä, kun luin huoneessani yo-kirjoituksiin. Ensimmäistä kertaa kävin Kaija Koon keikalla Hartwall Arenalla joulukuussa. Ja totesin, että hän on todellinen supernainen.

Mad Menin katsominen

Kaikki puhuivat Mad Menistä, paitsi minä – kunnes vihdoin tutustuin kyseiseen sarjaan. Ja rakastuin Don Draperiin, ihan vähän. Tai paljon. Niin paljon, että olin jo vähällä lainata kirjastosta kaikki ne kirjat, joita hän lukee.

Energiakivien ostaminen.

Ei tästä sen enempää.

Joulun viettäminen Lapissa

Vietin ensimmäistä kertaa joulun Pohjois-Suomessa, lumen ja pakkasen valtakunnassa. Kirjoitin aiheesta myös kolumnin Ilkkaan. (PS: Tuo kirjoitus oli viisivuotisen kolumnipestini päätösteksti. Jos joku siellä jossakin tarvitsee uutta kolumnistia, ota yhteyttä).

lumimaisema

***

Vuonna 2015 tein asioita, joita olen aiemminkin tehnyt:

Nukuin liian myöhään, liian monena aamuna. Annoin Facebookille ja Twitterille liikaa aikaani. Kävin Flow’ssa ja Kallio Block Partyssa. Kirjoitin näytelmää. Kirjoitin romaania. Viimeistelin novelleja. Julkaisin blogipostauksia. Ideoin lehtijuttuja. Harjasin hiuksia. Meikkasin. Vein roskia. Tiskasin liian vähän. Tamppasin maton, muutaman kerran. Googlasin nimeni. Ostin uusia vaatteita sekä korvakoruja, joista osa on jo kadonnut. Hommasin netistä kännykänkuoret, jotka ovat jo rikki. Matkustin junalla kaupunkeihin joista välitän. Kävin lenkillä, monena päivänä.

lenkkeilija

***

Tämän postauksen äärellä huomaan, miten paljon ehdin tehdä vuonna 2015. Miten paljon kerkesin hymyillä, miten paljon murehtia.

Vuoden viimeisestä kuukaudesta tuli surullinen, kuten edellisestä postauksestani voi lukea.

Sitä ennen tapahtui kuitenkin paljon hyvää.

Onnellisimpia ovat olleet hetket toisten ihmisten kanssa. Ne hetket, kun olen nauranut jonkun kanssa samalle jutulle.

Ja vaikka olisimme tietämättämme nauraneet eri asialle, sekään ei haittaisi.

Onnellisimpia ovat olleet ne hetket, kun joku on soittanut minulle ja kysynyt, mitä kuuluu.

Hetket, kun olen itse soittanut.

Hetket, joina olen nähnyt saman maiseman kuin joku toinen.

Kesämaisema Helsinki 2

Hetket, kun minua on tultu asemalle vastaan.

Hetket, kun joku on istahtanut minua vastapäätä kahvilassa.

Hetket, kun olen laulanut ja minun ääneni on kuultu.

Hetket, kun valot ovat sammuneet teatterissa ja joku on istunut minun vierelläni.

Hetket, jolloin olen ollut kiitollinen omasta olemassaolostani.

Hetket, jolloin minua on kannettu reppuselässä halki kasteisen ruohikon.

 

Onnellista alkanutta vuotta kaikille!

 

Berliini on kulttuurinnälkäisen pitopöytä

”I would like to paint the way a bird sings.”

-Claude Monet

Tiedättekö sen tunteen, kun herää ulkomailla vieraassa kaupungissa, sykähdyttävä odotuksen nälkä vatsassaan? Ponkaisee ylös vieraasta sängystä, syö aamiaisen siistissä keittiössä ja maistelee kermaista persikkajogurttia? Ahmii uudentuoksuista matkaopasta ja alleviivailee, missä haluaisi käydä, mitä kaikkea olisi mahdollista nähdä.

Sellainen tunne minulla oli Berliinissä. (Ehkä jotkut ovatkin jo huomanneet, että vietin siellä taannoin viikon.) Kaupungissa oli tarjolla niin paljon aktiviteetteja ja kulttuurielämyksiä, että oli vaikea valita, mitä minäkin päivänä tekisi.

Näkymä Berliinistä 1

Jo ennen reissua luin pienestä matkaoppaasta, että Berliinissä on tarjolla yli 150 museokohdetta. Tutustuin matkani aikana ehkä noin 0,013 prosenttiin niistä.

Olen kuitenkin iloinen, että tulin käyneeksi kahden kirjailijakollegan kanssa kuuluisassa Pergamon-museossa, jossa voi tutustua muun muassa antiikin Kreikan ja Rooman historiaan, nähdä upeita veistoksia, katsella islamilaista taidetta, tutkailla jopa 6000 vuotta vanhoja esineitä, ihailla Pergamonin Zeuksen alttaria.

Täytyy tunnustaa, että voisin olla ahkerampikin museokävijä. Ja kun sitten vihdoin saan mentyä museoon, voisin olla valppaampi museovierailija. Huomaan, että välillä uppoudun vilkkaammin keskusteluihin kuin vanhoihin koruihin tai saviruukkuihin – niin kauniita kuin ne ovatkin.

Kerran vartija tuli huomauttamaan, että puhuimme liian kovaa. Zu laut.

Päädyimme esimerkiksi pohtimaan, millaisia esineitä meidän ajaltamme on mahdollisesti esillä museoissa joskus vuonna 4225. Pokemon-leluja? Kasetteja? Hiirimattoja?

Alte Nationalgalerie 2

Alte Nationalgalerie.

Taidemuseoissa ja -gallerioissa samoilen usein pidempään. Vanhassa kansallismuseossa, Alte Nationalgaleriessa, sain nähdä upean taidenäyttelyn: Impressionism – Expressionism. Art at a turning point. Onneksi residenssiystäväni suosittelivat sitä minulle, muuten en olisi välttämättä sinne löytänyt.

Kahta merkittävää taidesuuntausta vertaileva näyttely oli järjestetty selkeästi teemojen mukaan. Yhteen huoneeseen oli koottu esimerkiksi kahvila- ja kaupunkielämää kuvaavia maalauksia, toiseen luontoon liittyviä taideteoksia, kolmanteen perhe- ja ihmissuhdeaiheisia tauluja. Jokaiseen huoneeseen oli annosteltu sopiva määrä informaatiota kustakin aihepiiristä, joten museokävijä sai kuin huomaamatta arvokasta tietoa noista periodeista.

Lisäksi impressionistiset ja ekspressionistiset maalaukset oli asetettu rinnakkain, jolloin saattoi selvästi havaita, millä tavalla pääosin saksalaiset ekspressionistit poikkesivat ranskalaisten impressionistien viioittamalta polulta ja miten he omalta osaltaan uudistivat taidetta, aivan kuten impressionistit aikoinaan.

Impressionismus & Expressionismus lehtinen 1

Näyttelylehtinen.

En meinannut uskoa silmiäni, kun vaelsin tilasta toiseen ja sain nähdä yhdellä kertaa maailmankuulujen taiteilijoiden teoksia: Edgar Degas, Pierre-Auguste Renoir, Claude Monet, Ernst Ludwig Kirchner, Édouard Manet, Vincent van Gogh, August Macke

Jotkin teokset olivat niin vaikuttavia, että en millään olisi malttanut lähteä niiden ääreltä. Jäin tuijottamaan turkoosia taivasta, levotonta merta, katuja ja käsiä, haikeaa katsetta silmissä. Jotkin teokset saivat myös pohtimaan, millaisia oivalluksia se vaatii, että joku luo kokonaan uuden suunnan, alkaa tehdä taidetta uudella tavalla. Ja mitä se tarkoittaa kirjallisuudessa.

Miten voisi kirjoittaa uudella tavalla?

Jos siis olet menossa Berliiniin lähiaikoina, käy katsomassa tuo näyttely; se on avoinna 20. syyskuuta asti. Tuon kokemuksen jälkeen nälkäinen kulttuuri-intoilija tuntee olonsa takuulla täysin ravituksi.

Salvador Dali näyttely 1

”Come into my brain.” -Salvador Dali

Salvador Dalí -faneille suosittelen näyttelyä, joka on pysyvästi esillä Potsdamer Platzissa. Siellä voi nähdä yli 400 Dalín teosta: piirroksia, luonnoksia, grafiikkaa, kirjankuvituksia, veistoksia, litografeja, tekstejä. Näyttelyssä voi katsoa myös Dalín ja Luis Buñuelin 16-minuuttisen surrealistisen elokuvan Andalusialainen koira. Näyttelyvihkosen mukaan elokuva on sikäli erikoinen, että siinä ei nimestään huolimatta esiinny yhtäkään koiraa.

Myös Chausseestraßella sijaitseva Bertolt Brechtin kotimuseo Brecht-Weigel-Gedenkstätte on elämys. Asiaan perehtynyt opas kertoi eloisasti Brechtin ja hänen vaimonsa Helene Weigelin asumuksesta ja heidän kiinnostuksen kohteistaan. Kuljin oppaan perässä hiljaisesta huoneesta toiseen, näin sohvan jossa Brecht oli istunut, sängyn jossa hän oli nukkunut, ikkunat joista hän oli katsellut ulos.

Brecht-Haus 1

Brecht-Weigel-Gedenkstätte.

Hautausmaan vierellä sijainnut asunto oli vuonna 1956 kuolleen Brechtin viimeinen koti. Se näytti nyt suunnilleen samalta kuin kirjailijan elinaikana: siellä olivat hänen kirjansa, kirjoituskoneensa, nojatuolinsa, taulunsa, hattunsa, kävelykeppinsä.

Kaikki nuo tavarat ja esineet, jotka jäävät jäljelle, kun ei ihmistä enää ole.

Berliiniläisestä teatterista löytyi timantti

”Wherever you may wander, wherever you may roam, always keep a diamond in your mind.”

-Tom Waits: Diamond In Your Mind

Lupasin viimeksi kertoa, miten selvisin jäätyäni Berliiniin yksin.

En päästänyt itseäni helpolla. Soitin alkajaisiksi Deutsches Theateriin ja tilasin itselleni teatteriliput. Saksaksi. Luit oikein, saksaksi. Se oli valtava onnistumisen elämys.

katutaidetta kotikadullani Berliini 1

Seinämaalaus ”kotikadullani”.

Iltapäivällä matkustin metrolla Potsdamer Platzille, harhailin valtavan Sony Centerin edessä ja katselin ympärilleni. Tuo kupolirakennus ravintoloineen ja elokuvateatterineen oli mainittu opaskirjassani Top 10 Berliini. Joku viisikymppinen nainen lähestyi minua hämmentynyt ilme kasvoillaan. Hetken luulin, että hänellä oli jokin ongelma.

”I’m sorry, but your skirt is a little…”

Selvisi, että olin kävellyt tyllihame korvissa varmaan puolentoista tunnin ajan. Hän kiersi taakseni ja korjasi helmojeni asentoa.

”If girls don’t help each other…”, hän sanoi amerikkalaisella aksentilla ja hymyili.

Sitten hän oli poissa, kuin hyvä haltiatar.

Illalla oli vuorossa teatteri, Georg Büchnerin (1813-1837) Woyzeck. Valitettavasti en ehtinyt enää mennä takaisin residenssiin vaihtamaan vaatteita – mutta en myöskään voinut mennä hienoon teatteriin paidassa, jossa luki ”I’m with the band”. Juoksin paniikissa Mall of Berlin -ostoskeskukseen, jossa oli lähes 300 liikettä, ja onnistuin jotenkin löytämään edullisen vaatekaupan. Ostin yksinkertaisen mustan paidan sekä suuren smaraginvihreän kaulakorun, joka oli kuin suoraan helleenien ajalta.

Deutsches Theater 1

Deutsches Theater.

Lämpiössä tajusin, että en muistanut Woyzeckin tarinasta mitään, eikä kännykässäni ollut nettiä. Soitin kotiin. Esitys alkaisi kahdeksan minuutin päästä, sydämeni hakkasi tiheästi kuin rumpu.

”Voiksä äkkiä googlata, mistä Woyzeck kertoo?”

”Mikä?”

Yritin tavata Woyzeckia monta kertaa, mutta siihen meni liian kauan aikaa. Lopetimme puhelun. Sain lopulta teksiviestillä vastauksen, joka oli poimittu Wikipediasta:

”Woyzeck deals with the dehumanising effects of doctors and the military on a young man’s life. It is often seen as  ’working class’ tragedy, though it can also be viewed as having another dimension, portraying the ’perennial tragedy of human jealousy’.”

woyzeck ohjelma 1

Woyzeckin ohjelmalehtinen. Kannen piirros: Marcel van Eeden.

Esityksen avasi sirkustirehtöörin näköinen mies, joka asteli lavalle pitkät hiukset harteilla hapsottaen. Pian näyttämölle kopsutteli myös valtava hevonen, jota kannattelivat naisen kapeat sääret. Hevonen hirnahteli yleisöön, jotkut nauroivat.

”Das ist Kunst!” mies hohotti. Sitten hän alkoi laulaa.

Mitähän tästä tulee, ajattelin.

Mutta jo toisessa kohtauksessa Woyzeckin tarina pääsi käyntiin. Se tuntui alusta asti tutulta, olin varmaankin lukenut sen opiskeluaikoina. Jorinde Drösen ohjaama näytelmä kertoo köyhästä saksalaisesta sotilaasta Franz Woyzeckista (Moritz Grove), joka yrittää hankkia lisätuloja pienelle perheelleen muun muassa osallistumalla Tohtorin (Helmut Mooshammer) suorittamiin lääketieteellisiin kokeisiin. Herkkä Woyzeck kärsii henkisistä ongelmista, kuulee ääniä ja näkee näkyjä. Kun hänen suuri rakkautensa Marie (Maren Eggert) ihastuu toiseen mieheen, eloisaan rykmentinrumpaliin (Christoph Franken), Woyzeck romahtaa.

”Jokainen ihminen on kuilu, pyörryttää kun sinne katsoo”, Woyzeck sanoo. Ehkä juuri tuohon lauseeseen kiteytyy esityksen voimakkain sanoma. Kukaan ei ole täydellinen, jokaisella on omat heikkoutensa, omat pimeät puolensa.

Vasta teatterisalissa tajusin, että olin tullut katsomaan musiikkinäytelmää. Lavan takaosassa oli bändi, ja kohtauksia rytmittivät Tom Waitsin kappaleet, jotka näyttelijät lauloivat englanniksi ja joiden lyriikat säestivät juonenkäänteitä. Parhaiten mieleeni jäivät laulut Diamond In Your Mind ja All the World Is Green, joista jälkimmäinen kuvasi koskettavasti sydänsurua ja kaipuuta menneisiin aikoihin.

Luin ohjelmalehtisestä, että Robert Wilsonin, Tom Waitsin ja Kathleen Brennanin työstämä Woyzeck-musikaali sai ensi-iltansa jo vuonna 2000 Kööpenhaminassa. Kaksi vuotta myöhemmin Tom Waits julkaisi levyn Blood Money, jossa oli mukana suurin osa musikaalin kappaleista. Ne tekivät minuun vaikutuksen herkkyydellään ja kauniilla melodioillaan.

Woyzeck ohjelma tanssijat 1

Woyzeckin ohjelmalehtinen. Näyttelijöiden kuva: Arno Declair

Olen iloinen, että ymmärsin näytelmästä suurimman osan, vaikka olen viimeksi käynyt Saksassa neljätoista vuotta sitten – ja germaanisen filologiankin opinnoista on vierähtänyt aikaa. Myöhemmin sain kuulla, että Deutsches Theater on ilmeisesti tunnettu näyttelijöiden hyvästä artikulaatiosta. Ja ehkä ystävällinen lipunmyyjä oli tarkoituksella plaseerannut minut lähelle lavaa, jotta saisin puheesta paremmin selvää.

Näytelmän traaginen loppu liikutti minua – mutta yhtä paljon minua liikutti se, että esityksen raaimassa, pelottavimmassa kohtauksessa vieressäni istunut mies otti puolisoaan kädestä.

Esityksen jälkeen istahdin hetkeksi teatteriravintolaan ja tilasin saksalaisen lempijuomani apfelschorlen. Lueskelin opaskirjaa ja päätin, että seuraavana päivänä menisin katsomaan Salvador Dali -näyttelyn, jonka ohi olin jo kerran kävellyt. Kun astuin ulos teatterista, satoi. Kadut olivat kiiltäviä ja mustia, repussani oli vaihtokengät ja rypistynyt metrokartta.

Lopulta löysin ravintolan, josta kajasti kotoisaa valoa. Nuori hymyilevä tarjoilija toi minulle lämmintä tomaattikeittoa ja leipää suoraan uunista. Tom Waitsin sävelet kaikuivat yhä mielessäni, kun suunnittelin tulevia päiviä.

”The moon is yellow silver

Oh the things that summer brings”