Siksi kirjoitan

Oli ollut kokemus, suunnaton ja sanaton, jonka hän oli halunnut kääntää sanoiksi. Oli ollut hiljaisuus, jolle hän oli aikonut lainata äänen. Oli ollut näkymätön, jonka hän oli yrittänyt näyttää.

-Leena Krohn: Erehdys

Syksy 2010. Elokuvakäsikirjoittamisen koulutusohjelma Tampereella, ensimmäinen oppitunti. Kolmekymppinen brittiopettaja astelee luokkaan ja hymyilee valoisasti, valloittaa kaikki olemuksellaan.

Hän kirjoittaa liitutaululle kysymyksen:

WHY DO WE WRITE?

kukkamuistikirja

Hän katsoo meitä silmiin ystävällinen ilme kasvoillaan. Yritän keksiä jotakin englanninkielistä sanottavaa. Pääni on tyhjä, piiloudun nimilappuni taakse. Onneksi muut ovat rohkeampia.

Taululle ilmaantuu viisaita vastauksia:

Koska saamme siten hyödyntää luovuutta.

Koska haluamme ilmaista itseämme.

Koska haluamme kertoa tarinoita.

Koska rakastamme sanoja ja lauseita.

Koska kirjoittaminen keventää sydäntä.

Opettaja nyökkäilee, hyväksyy kaikki vastaukset. Sitten hän kääntyy takaisin liitutaulun puoleen ja kirjoittaa oman vastauksensa, isoin kirjaimin:

BECAUSE WE HAVE TO.

Luokkaan laskeutuu hiljaisuus. Ymmärrämme, että tuo yksi lause sisältää oikeastaan kaikki muut vastaukset.

Opettaja vertaa kirjoittamista kuntosalilla käymiseen: aina sinne ei jaksaisi lähteä, mutta sitten kun on saanut treenin tehtyä, ei koskaan kadu että nosti vähän puntteja.

Indeed. Vuosien kokemuksella voin sanoa, että kirjoittamisesta tulee hyvä olo.

Tai ainakin vähän parempi.

***

HS kulttuuri

Muisto esikoiskirjasyksyltä 2007.

Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun finalisteilta kysytään aina kolme tai neljä kysymystä, joista yksi kuuluu: miksi kirjoitat?

Kysymys on tavallaan yksinkertainen – ja kuitenkin täsmällisen, kaiken kattavan vastauksen antaminen on vaikeaa. Voi myös olla, että perusteluja on monia.

Esikoisteokseni Arvostelukappale oli kisassa ehdolla vuonna 2007. Etsin huvikseni käsiini vanhan lehtileikkeen ja löysin oman vastaukseni miksi kirjoitat -kysymykseen:

”Kirjoittaminen on minulle luontevin tapa saada maailmasta kiinni – ja myös itsestäni. Uusien tarinoiden luominen tuottaa iloa, jota ei voi verrata mihinkään muuhun tunteeseen.”

Voin yhä allekirjoittaa nuo 25-vuotiaana kirjoittamani lauseet (jopa tuon ajatusviivan paikan), vaikkakaan ne eivät aivan täydellisesti kykene vangitsemaan sitä mitä ajattelen. Lisäisin vielä joukkoon ainakin rakkauden kieleen ja sanoihin, ja itsensä ilmaisemisen tarpeen.

 

martta wendelin muistikirja

Vuoden 2015 Finlandia-voittaja Laura Lindstedt oli kanssani samassa kisassa ehdolla romaanillaan Sakset (2007). Hänkin puhui vastauksessaan luomisesta:

”Löytääkseni muitakin ääniä kuin omani. Vapautuakseni kommunikaatiosta mykäksi heittäytymättä. Luodakseni maailmoja, jotka ylittävät minun maailmani.”

Samana vuonna ehdolla ollut prosaisti Miina Supinen vastasi kirjoittavansa, koska se ”piristää ja rauhoittaa” häntä, ja novelleilla debytoinut teatterintekijä Pasi Lampela kirjoittaa ymmärtääkseen, ”miten kaltaiseni henkilö on voinut syntyä, ja miten voin selvitä”.

Vuoden 2015 HS-esikoiskirjakilpailun voitti Saara Turunen romaanillaan Rakkaudenhirviö. Hän vastasi kysymykseen kolmella sanalla:

”Voidakseni iloita elämästä.”

Myös vuonna 2014 ehdolla ollut kirjailija ja näyttelijä Antti Holma kiteytti vastauksensa yhteen lauseeseen:

”Koska en osaa puhua enkä elää.”

***

tyhjän paperin nautinto

Teoksessaan Tyhjän paperin nautinto Julia Cameron toteaa kirjoittamisen olevan inhimillistä: ”Kirjoittamalla otamme maailman haltuun. (–) Meidän pitää kirjoittaa, koska kirjoittaminen tuo elämään selkeyttä ja intohimoa.”

Lisäksi Cameron on sitä mieltä, että ”kirjoittaminen on kuin hengittäminen”.

Hyvin sanottu.

Olen kirjoittanut aina, päiväkoti-ikäisestä asti. Olen kirjoittanut kotona, kirjastossa, hotellissa, uimarannalla, mökillä, baarissa, kahvilassa, autossa, junassa ja lentokoneessa. Olen kirjoittanut Lapualla, Vimpelissä, Lapissa, Dubaissa, Manchesterissä, Edinburghissa, Pariisissa ja Espanjassa uima-altailla.

Kirjoittaminen on auttanut minua selviytymään, se on vapauttanut paperille surua ja kyyneliä. Se on myös auttanut minua viihtymään, se on ollut ajankulua, se on saanut minut nauramaan.

Joskus sisällä käy sellainen myllerrys, että siihen ei juuri tepsi mikään muu kuin Maraboun suklaalevy, juoksulenkki tai kynä ja pala paperia (tai vaihtoehtoisesti tietokoneen naputtaminen).

Joskus kirjoittamista välttelee viimeiseen asti, koska se pelottaa. On pelottavaa kohdata yhä uudelleen itsensä ja ajatuksensa, tyhjän paperin edessä.

fearless muistikirja

Mutta joskus sielussa jomottava möykky on niin suuri, että vain kirjoittaminen auttaa purkamaan sen.

Sitä makaa valveilla keskellä yötä, outo paino rinnassa, sydämessä kasa sanomattomia sanoja. Nousee ylös, ottaa muistikirjan esiin, antaa kynän kulkea, etsii täsmälliset sanat tunteelle.

Sille tunteelle, joka on koko ajan yrittänyt paeta lauseita ja määritelmiä mutta joka on nyt vihdoin tässä, silmien edessä.

 

Siksi kirjoitan.

Karvainen mikrofoni ja muita messuyllätyksiä

Minun täytyy tunnustaa, että menin eilen taksilla kirjamessuille. Ja torstaina. En tiedä, mitä esim. Knut Hamsun tai Aleksis Kivi olisi tästä sanonut. Heidän mielestään en varmaankaan täyttäisi kärsivän taiteilijan tunnusmerkkejä. Vaikka minähän kärsin! Omalla tavallani.
Taksit ovat minun paheeni. Mutta ennen kaikkea ne ovat pelastukseni. Mikäli takseja ei olisi, olisin varmaan joskus myöhästynyt jopa televisiosta.

Torstaina minun piti ehtiä kello yhdentoista Granta-keskusteluun. Ja taas minulle tuli kiire, vaikka olin laittanut herätyskellon yhdeksältä soimaan. Ja asetellut vaatteet valmiiksi tuolille. Ja päättänyt etukäteen, mitkä korut poimisin lippaasta.

Helsingin kirjamessuilla vieraili tänä vuonna yli 78 400 kävijää.

Taksikuski vaikutti lupsakalta mieheltä. Hän kysyi, mitä aioin kirjamessuilla tehdä. Vastasin kysymykseen, ja keskustelimme hetken kirjoittamisesta.
Kun hän kaartoi messukeskuksen pihaan, hän huudahti:
”Pois alta, artisti saapuu!”
Onneksi auton ikkuna ei ollut auki.
Kun pääsin Kullervo-saliin noin viittä minuuttia vaille yksitoista, kaikki muut keskustelijat olivat jo paikalla. Ennen tilaisuuden alkua ehdin vaihtaa muutaman sanan Juhani Karilan, Tuomas Kyrön ja Aleksi Pöyryn kanssa.

Istuin paneelissa Tuomas Kyrön vieressä. Se oli riskialtis plaseeraus, sillä minua naurattaa aina Kyrön läheisyydessä. Kaikki, mitä hän sanoo, naurattaa minua, ja kaikki mikä häntä huvittaa, huvittaa minuakin.

Keskustelun alussa puhuimme Grantaan kirjoittamistamme teksteistä. Minulta on julkaistu teoksessa novelli nimeltä Kilpikonnan äiti.


”Miksi juuri kilpikonna”, keskustelun vetäjä Aleksi Pöyry kysyi minulta aivan oikeutetusti. Tuo viaton kysymys avasi kokonaisen portin lapsuuteeni kissa- ja koira-allergikkona. Mutta kaikki mikä oli joskus surettanut minua, nauratti minua nyt, koska Tuomas Kyrö istui vierelläni.

Kilpikonnien lisäksi puhuimme myös muun muassa kotimaisen kirjallisuuden realistisesta perinteestä, Seitsemästä veljeksestä, nykykirjallisuuden tilasta, huumorista, kerrontaratkaisuista, todesta ja todellisuudesta.

Torstain ostos: romaani ”ihmisestä, joka yrittää ymmärtää”.

Granta-keskustelun jälkeen harhailin hetken messualueella. Yhtäkkiä näin nenäni edessä karvaisen mikrofonin.

”Mikä on tuonut sinut kirjamessuille tänään”, toimittaja kysyi iloisella äänellä.

Aloimme keskustella messutunnelmistani ja kirjoistani, ja lopulta toimittaja pyysi minua osallistumaan kirjailijoiden jatkokertomukseen, joka kuultaisiin radiossa (Yle Helsinki). Minä sain kunnian lopettaa tarinan.

Olo oli hieman sama kuin silloin, kun on kirjoitettava vieraskirjaan joissakin rippijuhlissa. Ammattini vuoksi oletus lienee, että paperille ilmaantuu jotakin erityistä, kekseliästä ja omaperäistä. Mitä tahansa ei kirjailija voi raapustaa.

Onneksi sain hetken miettiä. Vihdoin lauseet leimahtivat esiin – eivät ehkä täydellisinä mutta kuitenkin olemassa olevina. Koska aikaa oli niin vähän, päätin kirjoittaa avoimen lopun. Siitä tulikin erittäin avoin.

Lopuksi sain lukea lauseeni radioon. Tarina on luettavissa täältä.

Jatkokertomus oli minusta hauska ja toimiva idea – ja antoi minullekin mukavan messuelämyksen.

Lauantain messuostos: vinkkejä itsensä työllistäjille.

Jatkoin haahuilemista. Toivoin, että tapaisin tuttuja ja voisin liittyä johonkin hauskaan laumaan. Jossain vaiheessa joku nuorukainen katsoi minua hymyillen, kuin olisi tunnistanut minut. Sekunnin murto-osan tunsin valtavaa helpotusta siitä, että olin ehkä tavannut jonkun tutun. Moikkasin häntä hieman hämilläni, hän asteli luokseni.

”Mikäs liittymä sulla on käytössä”, hän kysyi ja alkoi mainostaa minulle edullista puhepakettia.

Torstaina kävin kuuntelemassa Harri Haanpään haastattelemaa Rosa Liksomia, joka kertoi yleisölle lyhytproosateoksestaan Väliaikainen. Haastattelun keskellä Liksom pisti yhtäkkiä lauluksi, ja keskustelun päätteeksi hän kutsui kuulijansa myös yhteislauluun. Lauloimme pätkän legendaarisesta Väliaikainen-kappaleesta:

                                         ”Tämä elomme riemu ja rikkaus
                                           sekä rinnassa riehuva rakkaus
                                           ja pettymys tuo, totta tosiaan,
                                           väliaikaista kaikki on vaan.”

Olin tästä laulutuokiosta hyvin innoissani, sillä välillä kuuntelen kyseistä kappaletta Spotifysta. 

HS-esikoiskirjapaneeli. Screenillä Tommi Kinnunen ja Putouksestakin tuttu Antti Holma.

Sunnuntaina näin messuilla muutamia kavereita ja kävin kuuntelemassa muun muassa HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaita Aleksis Kivi -lavalla. Sitä seuratessa muistui taas mieleen syksy 2007, ja oma esiintyminen samaisessa paneelissa. En koskaan unohda kysymystä, joka meille kirjailijan aluille esitettiin juhlallisella äänellä:

”Miten aika rakentuu teoksessasi?”


Siinä olikin pienelle esikoiskirjailijalle miettimistä. Mutta jotakin kuitenkin sain mikrofoniin sanottua – ja samalla linjalla jatketaan yhä.