Pari joka suuteli Kiasmassa

I want to see something I’ve never seen before.

-Robert Mapplethorpe

Kävin viikonloppuna pitkästä aikaa Kiasmassa. Halusin nähdä amerikkalaisen Robert Mapplethorpen (1946-1989) puhutun näyttelyn, joka oli sunnuntaina esillä viimeistä päivää.

Robert Mapplethorpe Kiasmassa
Robert Mapplethorpen suurennetun omakuvan äärellä (1980).

Aulassa meitä museokävijöitä odotti yllättävä näky. Lattialla makoilivat mies ja nainen, jotka halasivat ja suutelivat toisiaan, täysin unohtaneina ajan ja paikan.

Välillä he nousivat hitaasti ylös, kuin unessa, välillä vaipuivat jälleen lattialle toistensa syleilyyn.

Osa ihmisistä katsoi halaajia hymyillen, osa otti valokuvia, osa vilkaisi heitä nopeasti ja käveli lahkeet liehuen ohi, kuin tuossa näyssä ei olisi mitään ihmeellistä.

Arvelin, että kyseessä oli varmaankin taideteos. Kun ostin lippua Kiasmaan, kysyin myyjältä, mikä tuo teos oli.

Tino Sehgalin Kiss“, myyjä vastasi.

Myöhemmin luin Wikipediasta, että englantilais-saksalainen Sehgal toteuttaa taiteessaan mielellään “rakennettuja tilanteita”, hyödyntäen ihmisten ääntä, kieltä, liikettä ja vuorovaikutusta.

Kiss oli kaikessa läheisyydessään toimiva johdanto myös Robert Mapplethorpen näyttelyyn.

Valokuvia seinalla 1
Robert Mapplethorpen ottamia mustavalkoisia muotokuvia.

Retrospektiivissä oli esillä yli 250 teosta, jotka olivat kuin mustavalkoisia ikkunoita 1970- ja 1980-luvun New Yorkin taide- ja undergroundpiireihin, pysähtyneisiin hetkiin ja homoeroottisiin tutkielmiin, vartaloihin jotka olivat kuin kreikkalaisia veistoksia.

Yhdellä seinällä mainittiin, että Robert Mapplethorpen teoksissa yhdistyivät kauneus, erotiikka ja kuolema. Asetelmat noudattelivat klassisia muotoja ja selkeitä linjoja.

“I am looking for perfection in form. I do that with portraits. I do it with cocks. I do it with flowers”, Mapplethorpe on sanonut.

Kiasmassa aloin nähdä kallankukatkin jotenkin uudella tavalla.

Näyttelyssä oli myös runsaasti muotokuvia, kuten vangitsevat otokset Patti Smithistä, Mapplethorpen nuoruusajan tyttöystävästä. Kiinnostavaa oli nähdä myös valkokankaalta ja lehtien palstoilta tuttuja kasvoja, julkkiksia jotka tuijottivat vakavina kameraan: Arnold Schwarzenegger, Yoko Ono, Andy Warhol, Richard GereSusan Sarandon.

Osa valokuvista jätti jollakin tavalla haikean olon. Muistan käden, joka kurotti toista kohti mustavalkoisessa makuuhuoneessa, yksinäisen hahmon joka käpertyi itseensä, miehet jotka halasivat toisiaan kuin viimeistä kertaa.

Valokuvat
Larry ja Bobby suutelevat (1979), Kaksi tanssivaa miestä (1984), Syleily (1982).

Koskettavaa oli nähdä myös taiteilijan omakuvia silloin, kun hän oli vielä nuori ja terve, ja silloin kun hän oli jo saanut HIV-diagnoosin. Mapplethorpe kuoli aids-komplikaatioihin vain 42-vuotiaana.

Näyttelyn jälkeen minulla oli vielä noin kolme minuuttia aikaa käydä museokaupassa, ennen kuin Kiasma suljettiin. Ostin Patti Smithin kehutun muistelmateoksen Just Kids (2010), joka minun on jo kauan pitänyt lukea. Siinä Smith palaa nuoruusvuosiensa New Yorkiin, hänen ja Mapplethorpen maagiseen rakkaustarinaan.

Mietin kauan, ostaisinko lisäksi näyttelyyn liittyvän mustan T-paidan vai julisteen. Koska en osannut päättää, ostin molemmat. Kumpaankin on painettu jo alussa lainaamani Mapplethorpen sitaatti:

Juliste 1

Tämä on loistava motto myös kirjailijalle.

 

PS: Robert Mapplethorpen näyttely loppui valitettavasti viime sunnuntaina. Tino Sehgalin Kiss ja hänen kaksi muuta teostaan ovat esillä Kiasmassa 27. syyskuuta asti.

Kommentit (2)
  1. Ah, vihdoin menit! Ja sait käsiisi Just Kidsin, onnentyttö olet kun saat lukea sen ensimmäistä kertaa!

  2. tainalatvala
    17.9.2015, 17:24

    Jep, viime tingassa liikkellä, tyylilleni uskollisena 🙂 Onneksi menin, oli hieno näyttely! Ja olin onnellinen, kun sain vihdoin Just Kidsin ostettua. Selailin kirjaa kahvilassa heti näyttelyn jälkeen, ja jo alku kosketti sydäntä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *