No niin, ja vähän hymyä!
Noin vuosi sitten minulta kysyttiin ensimmäisen kerran, haluaisinko osallistua antologiaan, jonka aiheena on naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö ja nimenä Pimppini on valloillaan.
Ensimmäinen ajatukseni oli: ehkä, jos muutatte nimen.
Jokainen, joka on syntynyt ja kasvanut Etelä-Pohjanmaalla paikallista körtti-ilmastoa hengittäen, suhtautuu kaikenlaisiin pimppijuttuihin epäilevästi.
Irrationaaliset, varsin alkeelliset ajatukset myllersivät päässäni. Mitä jos joku googlaa ”pimpin”, ja esiin ponnahtaa minun nimeni? Onko maineeni vaarassa?
Sitten muistin opiskelukaverini, joka oli kirjoittanut ansiokkaan seksivalistusaiheisen näytelmän. Googlaamalla itsensä hän huomasi kauhukseen päätyvänsä sentapaisille sivustoille kuin mulkku.kyrpa.net tai nainti.fi. Hän piti ilmiötä ikävänä sivutuotteena, mutta suhtautui asiaan huumorilla.
Minäkin aloin ajatella, että ehkä elämä ei ole kuitenkaan niin vakavaa.
Antologian aihe sen sijaan on vakava. Se koskettaa jollakin tavalla melkein jokaista naista. Kun päätin osallistua kokoelmaan, jouduin miettimään, mitä seksuaalinen vallankäyttö oikeastaan on. Mitä kaikkea sen piiriin luetaan, missä rajat kulkevat?
Vastaus siihen löytyy uunituoreesta 250-sivuisesta opuksesta.
Sen ovat toimittaneet kirjailija Katja Kettu ja taiteilija Krista Petäjäjärvi. Mukana on vaikuttava joukko kirjailijoita, taiteilijoita ja eri alojen asiantuntijoita. Tänään ilmestyneessä Helsingin Sanomien arviossa kriitikko Suvi Ahola toteaa: ”Taiteilijat – – kirjoittavat henkilökohtaisesti, vihaisesti, tilittävästi. Monet novelleista ja runoista avaavat kirjoittajistaan aivan uusia puolia.” Voin ilolla yhtyä tähän kommenttiin.
Puhuin tänään ystäväni kanssa puhelimessa. Keskustelu meni jotenkin näin:
”Mun pitäis varmaan kirjoittaa blogiin jotain pimpistä. Mutta mitä?”
”Eikö sulla muka oo pimpistä mitään sanottavaa?”
On, paljonkin. Mutta mitä kehtaan kertoa?
Seksuaalisesta vallankäytöstä puhuminen ei ole helppoa, ei myöskään siitä kirjoittaminen. Se voi ilmetä hyvin salakavalasti, melkein huomaamattomasti (ainakin siihen syyllistyvien näkökulmasta). Antologiasta voimme lukea, että seksuaalinen vallankäyttö ei tarkoita pelkästään fyysistä väkivaltaa. Kuten Katja Kettu teoksen esipuheessa kirjoittaa: ”Sitä tapahtuu puheenparsissa ja mediassa, ilmenee hämärillä kujilla ja päivällispöydissä. Seksuaalista vallankäyttöä tapahtuu, koska sen sallitaan tapahtuvan.”
Miten pitäisi suhtautua humalaiseen viisikymppiseen mieskirjailijaan, joka kustantamon juhlien päätteeksi tokaisee minulle kuin ohimennen, ilman mitään selityksiä: ”Pirä ittes seksisymbolina.”
Mitä sanoa julkkissovinistille, joka haukkuu minut puhelimessa vielä pahemmalla nimellä?
Miten työntää asunnosta ulos remonttireiska, joka heittelee alatyylisiä kommentteja ja painaa sata kiloa?
Usein suuttumus tulee vasta jälkeenpäin. Miks se niin sanoi? Mitä se sillä meinas? Ai pidä ittes seksisymbolina! Pidä ittes paskanpuhujana, ***tana!
Olen vuosien varrella huomannut, että nuorehko ikä yhdistettynä vaaleisiin hiuksiin kirvoittaa sekä miehiä että naisia kaikenlaiseen veikeään vähättelyyn ja pään aukomiseen. Joskus olen jopa harkinnut siilitukan ajamista tai hiusten värjäämistä mustiksi.
Vai voiko hiuksia syyttää kaikesta? Auttaisiko ehkä hameen vaihtaminen housupukuun ja kravattiin? Tai miten olisi kokorvatalotatuointi tai irokeesi, lävistys nenässä? Vai pitäisikö vaan lakata joogaamasta ja vanheta nopeasti?
Vai olisiko sittenkin mahdollista muuttaa asenteita, herättää pahvit, kaataa ne?
Nyttemmin olen muuten jo tyytyväinen antologian nimeen. Se on voimaannuttava visio, toivomus paremmasta.
Niin absurdia kuin se onkin, tässä yhteiskunnassa nainen saattaa yhä joutua miettimään, voiko hän olla esimerkiksi ”vakavasti otettava, uskottava kirjailija” ja samalla hymyillä valokuvassa, koska tulos saattaa näyttää ”hieman kosiskelevalta”.
Se nainen olen minä.
Alle 40-vuotias naiskirjailija ei koskaan onnistu valokuvissa, koska hän joko hymyilee liikaa tai liian vähän. Hän on joko liian sievä tai vastaavasti ei puunaa itseään tarpeeksi. 40 vuotta täyttäneiden naisten kohdalla itse teksti alkaa jo lähestulkoon painaa ulkonäköä enemmän, joten se hymyilykään ei hetkauta enää puoleen eikä toiseen. Tai ehkä vain tulkitsen väärin nyky-yhteiskunnan naiskirjailijoita arvioivat standardit…?
Kiitos, Vera. On lohduttava ajatus, että on ainakin yksi syy odottaa nelikymppisiä!
Antologian nimihän on mitä mainioin. Olen toistellut sitä tässä ääneen itsekseni puolen tusinaa kertaa, eikä minulla edes ole pimppiä! Kaksi kirjaasi lukeneena voin todeta, ettei ne pimppijutut ihan vieraiksi niissäkään jääneet. Suotta ujostelet. Pimpithän ovat valloillaan kaikkialla ja kaiken aikaa. Ihmisen ympärivuotinen kiima-aika takaa sen, että yhteiskunta on ja tulee pysymään seksuaalisen vallankäytön taistelukenttänä, sukuelin biologisista aseista vaarallisimpana. Elimen rinnalla maailman asevarastojen likaiset pommit ovat pelkkiä sähikäisiä. Aina on jossain joku isä Mitro ehtoollisviinistä posket punaisena laukomassa härskejä vitsejä tai kiimainen kolmannen kauden kansanedustaja kourimassa hississä persettä. Mitähän minä yritän tällä sanoa? En tiedä. Mutta sille härskille viisikymppiselle olisit kyllä voinut sanoa: "pidä sinä ittes irstaana sikana." Kysyn vielä onko niin tärkeää olla vakavasti otettava. Väinö Linna oli vakavasti otettava, Waltarikin, jo akateemikon arvonimet todistavat siitä. Paasilinna (Arto) taas ei ole kovin vakavasti otettu, mutta on hänkin kirjoittanut hyvin. Tärkeämpää on kirjoittaa hyvin. Onko Bukowski vakavasti otettava? Ainakin minulle. Pointtini on se, että kun alat miettiä tuollaisia asioita olet vaarassa eksyä siitä mikä on tärkeää, ja vain seuraava lause on tärkeää. Hyvä kirjallisuus on aina vakavaa, mutta ei koskaan, ei ikinä, tylsää.
Syyllistyinköhän minä tässä seksismiin?
"Keijo"
On totta, että on tärkeämpää miettiä seuraavaa lausetta kuin sitä, mitä ihmiset ajattelevat tekstistä tai kirjoittajasta. Kuten Bukowski toteaa romaanissaan Hollywood: "You were never a writer. You had to BECOME a writer each time you sat down to the machine."