Narrin vaatteissa

Kirjalliset esiintymiset ovat kuin elokuvia. Jotakin niistä tietää etukäteen, mutta koskaan ei tiedä, mitä saa. Paljon riippuu haastattelijasta. Kerran eräässä kirjakaupassa kaukana kotoa minua haastatteli harmaahapsinen herra, joka aloitti haastattelun toteamalla mikrofoniin: ”Kävit näköjään hotellissa vaihtamassa vaatteesi?”

Sen jälkeen oli enää hankalaa esiintyä vakavasti otettavana kirjailijana. Harkitsin jo mustan hiusvärin ostamista ja ehkä myös siilitukkaa.

Edellinen esiintymiseni oli viime perjantaina Pentinkulman päivillä Urjalassa. Ylivoimaisesti vaikein tehtävä oli löytää Urjalaan. Sen jälkeen kaikki meni hyvin. Haastattelijana oli kirjailija ja toimittaja Karo Hämäläinen, joka selvästi oli ennenkin haastatellut ihmisiä. Minulla oli myös vahva tunne siitä, että hän ymmärsi huumorintajuani. Se on aina iloinen yllätys.

Aivan helpolla Hämäläinen ei kuitenkaan minua päästänyt. Hän muun muassa kysyi, voiko iloa ja ivaa olla samassa kirjassa. Sillä hetkellä olisin toivonut olevani Jyrki Nummi tai Mervi Kantokorpi. Mutta vaikka olen valmistunut maisteriksi kirjallisuuden alalta ja kirjoittanut ironiaa ja satiiria pursuavan romaanin, minulla ei ollut tuohon valmista vastausta paitsi: kyllä voi.

Ilo ja iva ovat ainakin Paljastuskirjassa toisistaan erottamaton parivaljakko. Ne riippuvat toisissaan kynsin hampain kiinni, samalla tavalla kuin komedia ja tragediakin. Paljastuskirjan koomisuus syntyy sekä kertojan itseironiasta että hänen viistosta tavastaan tarkastella ympäristöä. Iltapäivälehden viihdetoimituksessa työskentelevä naispäähenkilö on samanaikaisesti osa (työ)yhteisöä ja ulkopuolinen siitä; ulkopuolinen siksi, että hän kokee olevansa ainoa, joka kyseenalaistaa yhteisönsä ajattelutavan ja näkee sen rationaalisuudessa koomisen järjettömyyden. En usko, että olisin pystynyt kirjoittamaan tätä romaania ilman ironista kulmaa.

Paljastuskirjaa tehdessäni perehdyin Sari Salinin tutkimukseen Narri kertojana. Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin, jossa Salin tutkii kuutta kotimaista nykyromaania: Pentti Holapan Ystävän muotokuvaa, Jouko Turpan Häpeää, Jussi Kylätaskun Akuabaa, Tomi Kontian Uumenta, Helena Sinervon romaania Runoilijan talossa sekä Torsti Lehtisen Kutsumushuoraa. Salin katsoo, että näiden romaanien kertojat polveutuvat narreista ja narrikertojista ja niillä on myös yhteyksiä menippolaiseen satiiriin.

Tutkimuksen johdantoa lukiessani minusta tuntui välillä kuin Salin olisi kuvaillut minun kirjani päähenkilöä.

Salinin mukaan narri ”kyseenalaistaa ihmisen viisauden, ja on siis kaikessa tyhmyydessään ja hulluudessaan viisaampi kuin kaikki muut”. Narrikertoja on aina minäkertoja, ja hän on usein myös epäluotettava rajallisen tietämyksensä vuoksi. Paljastuskirjan kertoja esimerkiksi toteaa intohimonsa kohteesta Lasse Laxista: ”En edes ollut varma, mikä ministeri hän nyt oli. Jossain vaiheessa hän oli tietääkseni saanut ulkoministerin salkun. Viihdeosastolla vastuualueenani ei ollut niinkään poliittinen valtapeli vaan Britney Spearsin kujanjuoksu.”

Narrikertojat myös leikittelevät todellisuuksilla. Fiktio, fakta, elämä ja taide sekoittuvat iloisesti samaan soppaan.  Salinin tutkimuksesta ymmärsin, että narrikertojien luritukset on usein luettavissa autofiktioiksi tai metafiktioiksi. Paljastuskirja on kauttaaltaan metafiktiota; useammin kuin kerran teksti viittaa itseensä. Yhdessä luvussa jopa kerrotaan, miten kirja kielletystä suhteesta sai alkunsa: ”Siinä se oli, täydellinen tarinan aloitus. Täydellinen siksi, että se oli virheellinen. Virheellinen siksi, että se oli täydellinen.”

Sari Salin esittelee kiinnostavasti hylkiökertojan käsitteen, narrin modernistisen muunnoksen. Hylkiökertojan nauru ei ole samanlaista naurua kuin kuultiin keskiajan ja renessanssin karnevaaleilla, vaan se on katkerampaa, vaimentunutta. Hylkiökertoja on intellektuelli, joka alentaa itsensä, ja hänen koomisuutensa ”on ennen kaikkea ironiaa, ja erityisen usein epäluotettavan kertojan aikaansaamaa ironiaa, tai sitten ironiaa, joka sisältyy parodiaan ja satiiriin”. En osaa sanoa, onko Paljastuskirjan kertoja varsinainen intellektuelli, mutta ainakaan hän ei tunne oloaan aivan kotoisaksi odottaessaan lentokentällä Pamela Anderssonia, muistilehtiö täynnä kysymyksiä.

Salinin tutkimusta lukiessani ja jo aikoinaan häntä haastatellessani jäin pohtimaan, miksi tutkimuksessa on mukana vain yksi naispuolinen hylkiökertoja. Salinin mukaan nainen hylkiökertojana on kotimaisessa kirjallisuudessa harvinaisuus. Varmasti niitä on olemassa jonkin verran lisää, mutta minä löysin vain oman kertojani.

Keksittekö te muita?

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *