”Minä olen taiteilija!”

Kun kirjailija ja kuvataiteilija Hannu Väisänen oli noin kahdeksanvuotias, hän kiinnitti koulumatkoillaan huomiota koivujen rungoissa oleviin täpliin. Yhtenä päivänä hän jäi miettimään, mikä niissä oli hänestä niin vaikuttavaa.

Silloin hän koki voimakkaan kutsumuksen: hän oivalsi olevansa taiteilija.

”Juoksin kouluun, syöksyin opettajan katedeerille ja sanoin, että mulla on teille ihan pikkunen, tärkeä asia. Mä haluan vaan sanoa teille kaikille, että mä olen taiteilija!”

kukat ja koivut

Väisänen kertoi tuon tarinan lauantaina Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalilla keskustellessaan kuvataiteilija Hanna Saarikosken kanssa. Tuo muisto liikutti minua syvästi. Ajatus pienestä pojasta, joka inspiroituu koivuista ja tajuaa oman tehtävänsä maailmassa, oli sykähdyttävä.

On myös mahtavaa, että joku on ilmoittanut olevansa taiteilija jo kahdeksanvuotiaana. Jollakulla toisella voi kestää sen myöntämisessä 68 vuotta.

Itse olen kirjoittanut lapsesta asti, mutta en ole varma ymmärsinkö silloin olevani taiteilija. Muistan kuitenkin tunnistaneeni saman leimahduksen tunteen, sen taianomaisen inspiraation, jonka L.M. Montgomeryn sankaritar, pieni runotyttö, koki Uudenkuun Emilia -kirjoissa.

Meri

Hannu Väisäsen ilmoituksen jälkeen opettaja oli kiinnostuneena kysynyt häneltä, mikä on taiteilija. Väisänen oli todennut, ettei tiedä vielä, mutta ilmoittaa vastauksensa kahden viikon kuluttua.

Opettajan kysymys ei ollut lainkaan helppo; jouduin itsekin hetken miettimään vastausta. Minun mielestäni taiteilija on joku, joka näkee maailman omalla erityisellä tavallaan, kykenee tekemään tarkkoja havaintoja ja pystyy välittämään tuon kokemuksensa muille ihmisille vaikkapa kirjoituksen, musiikin, kuvataiteen tai valokuvan keinoin.

”Taiteilija kuvaa niin kuin näkee, ei niin kuin tietää tahdottavan nähdä”, kuulin kerran sanottavan televisiossa Jussi-gaalassa. Tuota lausetta olen jo pitkään pitänyt jonkinlaisena mottonani.

aurinko ja puut

Viime viikonloppuna Savoy-teatterissa järjestetty Helsinki Lit tarjosi useita muitakin kiinnostavia ja koskettavia keskusteluja. Minä pääsin paikalle vain lauantaina, mutta seurasin ohjelmaa sitäkin tiiviimmin. Katselin haltioissani kirjailijoita, jotka istuivat mustalla näyttämöllä toisiaan vastapäätä ja juttelivat intohimoisesti omasta työstään. Välillä tuntui kuin olisi päässyt salakuuntelemaan kahden taiteilijan rupattelua lounaalla.

Lauantaina Savoyssa keskustelivat Väisäsen ja Saarikosken lisäksi Tommi Kinnunen ja Katri Lipson, Sadie Jones ja Juha ItkonenClaes Andersson ja Sara Stridsberg sekä Sirpa Kähkönen ja Helen Macdonald. Lopuksi Mark Levengood piti vielä hyvänmielen puheenvuoron kertoen hulvattomia anekdootteja.

koivukuja

Taiteilijan työn eri puolet tulivat hyvin esiin lauantain dialogeissa. Kirjoittaminen on villiä flow’ta ja ahkeraa aikataulutusta, katedraalin korkuisia visioita ja syvää epätoivoa, henkilöhahmoihin tutustumista ja heidän kaipaamistaan, itsensä likoon laittamista ja etäännyttämistä, itkua ja naurua, surun käsittelyä ja hurjaa onnea. Ennen kaikkea kirjoittaminen on merkityksen luomista omaan elämään.

”I have a wonderfully happy life. The only time that my wonderfully happy life is tolerable, is when I’m writing. It makes sense of everything”, sanoi brittikirjailija Sadie Jones keskustelussa Juha Itkosen kanssa.

koivuryhmä 1

Tiedän jo nyt, että Helsinki Lit -festivaalilla esiintyneiden ajatukset seuraavat mukanani pitkään. Juuri tänään kävin puhelinkeskustelun, joka toi festivaalin jälleen mieleeni. Puhuin läheiseni kanssa eräästä elämänmuutoksesta, joka vaatisi rahallista panostusta. Kaikki taloudelliset lisäkustannukset tietysti huolestuttavat kaltaistani vapaata kirjoittajaa.

”Mä varmaan toteuttaisin tämän heti, jos mulla olis päivätyö”, sanoin puhelimessa.

”Onhan sulla.”

”Mikä muka?”

”Taiteilija!”

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *