Matkalla kohtasin tiikerin

Tein viikonloppuna pienen road tripin Tampereelle, jossa vietimme tyttöjen iltaa neljän hengen ystäväporukalla.

Minun ei tarvinnut kuin istua etupenkillä ja ihailla sitä, kuinka joku osaa ajaa autoa niin vaivattomasti – ja vielä tankata sen. 
Matkan varrella pysähdyimme hieman ostoksille; tuskin naisten road trip on mahdollista ilman sitä. Löysin eräästä vaateliikkeestä paidan, jossa on tiikerin kuva. En pystynyt jättämään sitä kauppaan, joten minun oli hankittava se omakseni. Nyt meistä on tullut hyvin läheisiä.
Minun oma tiikerini.
Matkalukemisena minulla oli Jack Kerouacin On the Road (suom. Matkalla) Sitä lukiessa tajusin, että en ole liftannut koskaan, en edes 18-vuotiaana, jolloin minulla oli lyhyt, seikkailunhaluinen tukka. Mutta se kaikki oli vain illuusiota. Oikeasti olen aina suhtautunut seikkailuihin varautuneesti.
Romaanin kertoja Sal Paradise on elämännälkäinen nuorukainen, joka matkustaa ympäri Amerikkaa ja tapaa kiinnostavia ihmisiä. Olen lukenut vasta 72 sivua, joten minun ja Salin matka on vasta alussa. Aiemmin olen kyllä nähnyt Walter Sallesin ohjaaman, Kerouacin romaaniin pohjautuvan elokuvan On the Road (2013), jonka perusteella odotan lisää seikkailuja.
Tulen romaania lukiessa hieman haikeaksi siitä, että en ole enää 20+-vuotias. Pakonomaisesti tarkkailen myös sitä, miten Sal suhtautuu itseään hieman vanhempiin (esim. kolmekymppisiin) ihmisiin. Huojennun, jos hän kuvaa heitä nuorekkaiksi.
Jack Kerouac: On the Road.
Wikipediasta opin, että Kerouac on tunnettu spontaanista kirjoitustyylistään. Hänen kerronnassaan on tosiaan jotain hieman hengästynyttä ja harkitsematonta, mikä viehättää minua.
Kerouacin kirjan parissa tulee myös hieman levoton olo, tunne siitä, että pitäisi jatkuvasti pysyä liikkeessä tai elämä valuu viemäriin.

Luultavasti on normaalia, että joskus tulee sellainen fiilis. Silloin voi hypätä autoon ja suunnata esimerkiksi Tampereelle.
Tyttöjen ilta tuli todella tarpeeseen: vierailun jälkeen sydämeni oli noin kaksi kiloa kevyempi. Sunnuntai-iltapäivänä tapasin vielä opiskeluajoilta tutun ystäväni, joka vei minut ihanaan Kahvila Runoon. Kahvilan nettisivujen mukaan se sijaitsee “romanttisessa kulmauksessa Tampereen vanhassa kaupungissa”. (En ollut aiemmin tiennyt, että Tampereella on vanha kaupunki).
Teetä ja tarinoita runokahvilassa.
Paikan tunnelma oli hyvin viehättävä, juuri niin kuin runokahvilassa kuuluukin. Hyllyllä kirjat nojailivat toisiinsa, yläkerran tapetti oli täynnä kirjoitusta. Vessan seinään oli sommiteltu elämänviisauksia kultaisella tussilla. Yksi niistä kuului näin:
“Elämä on kuin sipuli. Kuorit sitä kerros kerrokselta, ja välillä itket.”
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *