Lingvistin orgasmi

Mitä syntyy, kun neljä entistä germaanisen filologian opiskelijaa kokoontuu yhteen Ranskassa?

Paljon naurua.
Paljon croissantteja.
Paljon muistoja.
Paljon keskustelua kielestä.

Joka ilta J. vannoi, että hän heräisi aikaisin aamulla, hyppäisi pyörän selkään ja polkisi sillä ympäri kylää. Mutta lopulta me kaikki tallustelimme alakertaan tuntikausia kukonlaulun jälkeen ja söimme niin tukevan aamupalan, että jokainen pärjäisi Pariisissa useamman tunnin valittamatta. Halveksimme ääneen kaikkia karppaajia ja söimme surutta patonkeja, croissantteja, Brysselistä tuotuja vohveleita, tomaatteja, banaaneja ja jopa muutamia toffeekarkkeja.

Kauhuksemme tajusimme, että jos me todella rupeaisimme karppaamaan, voisimme luultavasti syödä tuosta notkuvasta aamiaispöydästä ainoastaan juustoa, maustamatonta jogurttia ja ehkä ripauksen hunajaa. Kenellä meistä olisi sellaista itsekuria?

Sitten joku meistä totesi, että näköjään tämä porukka kykenee ainoastaan skarppaamaan.

Tuo sanaleikki aiheutti meissä – entisissä ja nykyisissä lingvisteissä – niin suurta iloa, että meidän oli kastettava tuo kokemus lingvistin orgasmiksi.

Yksi ystävistäni – jota myös Brysselin Bridget Jonesiksi kutsutaan – sanoi olevansa hyvillään, kun sai pitkästä aikaa vaihtaa ajatuksia muiden kieli-ihmisten kanssa. Kuka muu kuin lingvisti voisi iloita siitä, mitä partikkelia missäkin yhteydessä käytetään? Kuka muu kuin lingvisti saisi tyydytystä verbin taivutusmuotojen tutkimisesta? En liioittele paljonkaan, jos kerron, että Brigdet Jones ja J. kävivät tuntikausien keskustelun ranskan kielen vivahteista.

(Älkää kysykö, mistä he tarkalleen ottaen puhuivat. Yläasteella olin mielenhäiriössä valinnut B-kielekseni saksan).

Viimeisenä taloon saapui Barcelonan Amiga, hänkin opiskeluaikojen ystäviä. Hänelle ja minulle on vuosien varrella kehittynyt aivan omalaatuinen huumorintaju; jo vuosia suurinta huviamme on ollut se, että minä kysyn häneltä espanjaksi hyvin dramaattisella äänellä: ¿Tienes un perro?

Ja hän vastaa siihen jotakin yhtä dramaattisesti.

Ja me nauramme joka kerta, sillä kuulostamme aivan näyttelijöiltä Pedro Almodovarin elokuvassa.

Toki puhuimme Maintenonissa ja Pariisissa paljon muustakin kuin kielestä. Tässä otteita keskusteluista:

Mä vihaan mun jalkoja!
Sinkkuelämää 2 oli paska!
Mä pelkään, että mä en oo älykäs – mä oon ihan helvetin tyhmä!
Kattokaa kuinka tuo mies kiipeää!
Meillä on enää kaks tuntia aikaa!
Mä tuun mukaan, jos mun ei tarvi puhua teille enää ikinä mitään!

Useampana kuin yhtenä iltana kiipesimme Sacre Coeurin kukkulalle ja näimme sieltä koko Pariisin. Ilta-aurinko värjäsi kaupungin vaaleanpunaiseksi, Eiffel ja Notre Dame kurkkivat toisiaan talojen yli. Kävimme myös sisällä Sacre Coeurin kirkossa, lähinnä vessaa etsimässä. Kun vilkaisimme palavia kynttilöitä ja hyssytteleviä vartijoita, Bridget Jones totesi parin sekunnin jälkeen: “No niin, tää on nähty.”
 
Kenties kieli voi sittenkin tuottaa suuremman nautinnon kuin yksikään kirkko.

Kommentit (2)
  1. ihana postaus, kiitos, keskiviikkonaurut sain 🙂

  2. Taina Latvala
    24.8.2011, 12:10

    kiitos naurupalautteesta, wihtori! nyt hymyilen minäkin 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *