Ihminen tarvitsee sanoja, joihin voi nojata

Isi oli Aamrikas ja sillä oli vdookmera.

Tämä on yksi ensimmäisistä päiväkirjamerkinnöistäni. Olin ehkä viisivuotias, päiväkoti-ikäinen pellavapää, lyijykynä tiukasti vasemmassa kädessä.

Noihin aikoihin minulla oli ilmeisesti tapana kirjoittaa iskeviä one-linereita. Toinen merkintä kuuluu näin:

Ylihuomena oli päsijäinen.

sininen muistikirja 1

Myöhemmin päiväkirjaan alkoi ilmestyä vähän pidempiä tarinoita päiväkodin tapahtumista. Niissä s-kirjaimet olivatkin yhtäkkiä c-kirjaimia, ja muitakin poikkeavuuksia esiintyi. Merkitys välittyi silti. Tekstini muistutti jonkinlaista Mikael Agricolan aikaista vanhaa suomea.

Jostakin syystä minulla on aina ollut tarve ilmaista itseäni sanoilla. Ala-asteella aloin rustata runoja Riipisensillasta ja äidin silmistä, Lapuanjoesta ja sinikelloista. Kirjoitin tarinaa viidestä sisaresta, jotka erehdyttävästi muistuttivat Louisa May Alcottin Pikku naisia. Raahasin paksun nahkakantisen muistikirjani jopa Playa del Inglesiin, kirjoitin kolmatta lukua aurinkotuolissa ja katselin uima-altaassa välkehtivää vettä.

Kun Estonia upposi, olin 12-vuotias. Televisio kuulutti kuolleiden määrän, uutiskuvissa lainehti synkkä musta meri. Onnettomuus järkytti suuresti, hyökyi mieleen ennen nukkumaanmenoa. Yhtenä päivänä tallensin tunteeni runoon, jonka nimi oli Estonian kohtalo. Se julkaistiin Lapuan Sanomissa. Muistan opettajan kehuneen runoa tunnin jälkeen.

Jo varhain huomasin, että kirjoittaminen helpottaa oloa. Huomasin myös, että kirjoittamani teksti voi koskettaa muita ihmisiä. Kun äiti pyyhki kyyneliä lukiessaan äitienpäivärunoni tai kun isä halasi minua syntymäpäiväkorttinsa luettuaan, tiesin, että olin saanut välitettyä tunteeni toiselle ihmiselle.

***

karttamuistikirja 3

Joskus kuulee väitettävän, että sanat ovat turhia. Sanat eivät merkitse mitään. Vain teot puhuvat.

Ymmärrän hyvin, mitä sillä tarkoitetaan, ja toisinaan itsekin ajattelen niin. Mutta on myös tilanteita, joissa sanat ovat pelastaneet minut. Olen kuullut laulun, jonka lyriikat ovat auttaneet pahimman yli. Olen tavannut ystävän, joka on sanonut juuri oikean lauseen. Olen lukenut runon, joka on auttanut minua itkemään.

(- -) En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.

Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä. (- -)

-Pablo Neruda: Tänä yönä voin kirjoittaa… (Andien mainingit, 1973, suom. Pentti Saaritsa)

Myös omat sanani ovat auttaneet minua, sanat jotka olen itse kirjoittanut. Sanat, jotka ovat järjestäneet kaaoksen novelliksi, runoksi, lauluksi, kokonaiseksi romaaniksi tai näytelmäksi. Sanat, joiden kautta olen saanut purkaa surua, voimattomuutta, epätoivoa, rakkautta, riemua, ohimeneviä onnenkipinöitä.

pinkki muistikirja 3

Huomaan, että suhtaudun sanoihin vakavasti. Sanoilla voi aloittaa vaikka mitä, elämänmittaisen rakkauden tai ystävyyden, mennäänkö kahville, sulla on jotenkin jännä nenä, tekee mieli painaa sun nenää, saanko mä painaa sitä. Sanoilla voi osoittaa kiintymystä ja hellyyttä, kehua kaveria, antaa tunnustusta, tehdä toinen iloiseksi. Sanoilla voi lohduttaa surevaa, pyytää anteeksi, aloittaa alusta. Sanoilla rakennetaan luottamusta ihmisten välille.

Valitettavasti sanoja käytetään myös väärin. Niillä loukataan, uhkaillaan, syrjitään, jätetään ulkopuolelle.

Sanoilla voi myös lopettaa asioita. Tehdä päätöksiä. Ehdottaa eroa, toivottaa kaikkea hyvää.

Sanat voivat olla täynnä raivoa ja suuttumusta, katkeruutta tai pettymystä. Joskus sellaisiakin sanoja tarvitaan, jotta voi jatkaa eteenpäin. Jotta paha mieli ei juuttuisi möykyksi kurkkuun.

Surullisimpia ovat sanat, joita ei uskalla sanoa ääneen, vaikka haluaisi.

Surullisia ovat myös sellaiset sanat, jotka eivät tarkoita mitään. Kauniit, höyhenkevyet sanat, jotka leijuvat maahan toteutumatta koskaan.

(- -) pettävä taivas, lumen märkä puuska/

riittää kumoamaan/ auringon puolinaiset lupaukset, (- -)

-Jyri Schreck: En kiellä, olen allapäin (Muuttopäivät, 1973)

kevätasfaltti 1

Parhaimmillaan sanat voivat olla ehdottoman rehellisiä ja suoria, täsmällisiä. Sanat voivat olla jykeviä kuin kallio, jonka laelle saa kiivetä ja levähtää hetken. Sellaisia sanoja tarvitaan.

Sellaiset sanat auttavat olemaan ja selviytymään tässä maailmassa, joka on arvaamaton ja turvaton, pelokas planeetta. Ja samalla täynnä toivoa ja tulevaisuudenuskoa.

 

(- -) Kuitenkin käteni, olkapääni

ovat painosta väsyneet. 

Sanat istuvat niillä kuin linnut,

muuttolinnut,

lentääkseen kevättä

kädestä käteen, olkapäältä olkapäälle. (- -)

-Marja-Liisa Vartio: Vihreää sukua (Runot ja proosarunot, 1966)

 

taivas puu linnut 1

 

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää kaikille, ja keväistä palmusunnuntaita!

Muistakaa äänestää tänään.

Toinen tuntematon luo katseen sota-ajan naisten kokemuksiin

Tammikuun puolivälin tienoilla putkahti sähköpostiini kirjoituskutsu WSOY:ltä. Minulta kysyttiin, haluaisinko olla mukana kirjoittamassa Toinen tuntematon -nimistä teosta – kirjaa, joka sisältäisi Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen (1954) liittyvien naishahmojen tarinoita.

WSOY ja viestintätoimisto Ellun Kanat kutsuivat hankkeeseen parikymmentä kirjailijaa. Antologia koostuu 22 novellista, jotka käsittelevät fiktion keinoin kotirintamaa ja naisten sota-ajan kokemuksia.

toinentuntematon kansi

Toisen tuntemattoman kannen on suunnitellut Martti Ruokonen.

Tehtävä tuntui samaan aikaan hyvin kiehtovalta ja vaativalta – onhan kyse nimenomaan Tuntemattomasta sotilaasta, kenties kaikkien aikojen tunnetuimmasta kotimaisesta romaanista. Juuri siksi kirjoituskutsu oli myös suuri kunnia, ja halusin ehdottomasti olla mukana.

Lisäksi idea oli niin hyvä, että hetken ihmettelin, kuinka tällaista ei ollut aiemmin tehty.

Aloin tutkia meille kirjailijoille lähetettyä listaa, joka sisälsi Tuntemattoman sotilaan naishahmot – sekä romaanista löytyvät että hanketta varten keksityt henkilöt. Saimme esittää toivomuksia niistä hahmoista, joista mieluiten kirjoittaisimme. Listasta löytyivät muun muassa ”Nainen valokuvassa”, ”Sirkka”, ”Lotta kanttiinissa Paloaukealla”, ”Korsumäen neulova vaimo”, ”Lyyti Rokka”, ”Suomalaiset opiskelijaneitoset Petroskoissa”, ”Veeruska” sekä ”Mäkilän laihialaistilan hevospiika”.

tuntematon sotilas romaani 1

Tuntematon sotilas ilmestyi vuonna 1954.

Vaistonvaraisesti valitsin oman ykkössuossikkini. Samalla mietin, miten sulavasti hahmojen jakaminen mahtaisi onnistua kirjailijoiden kesken. Entä jos suurin osa valitsisi vaikkapa Sirkan, Veeruskan tai Naisen valokuvassa? Olinkin yllättynyt kuullessani, ettei kirjailijoiden toiveissa ilmennyt juuri minkäänlaisia päällekkäisyyksiä, vaan kaikki olivat löytäneet omat hahmonsa varsin helposti.

Paljastan oman henkilöhahmoni myöhemmin julkaistavalla esittelyvideolla, joka kuvattiin keskiviikkona WSOY:llä. Puhun videolla myös suhteestani Linnan klassikkoteokseen, kerron sodan kokeneista isovanhemmistani ja näytän erään vanhan kirjetervehdyksen vuodelta 1942.

taina kuva uusi 1

Toisen tuntemattoman esittelyvideot kuvattiin tällä viikolla.

Viime aikoina olen lukenut Tuntematonta sotilasta lyijykynä kädessäni. Olen merkinnyt huutomerkkejä marginaaleihin ja alleviivaillut tärkeitä kohtia. Olo on vähän sama kuin parikymppisenä opiskelijana, kun luin kyseisen romaanin ensimmäisen kerran Helsingin yliopistossa, kotimaisen kirjallisuuden klassikkokurssilla.

Silloin ahmaisin romaanin syksyn isoa kirjatenttiä varten. Nyt luin kirjan siksi, että halusin palauttaa mieleeni mitä romaanissa tapahtui, millaisia olivatkaan Koskela, Rokka, Mäkilä ja Hietanen, mitä tapahtui heidän pitkällä raskaalla matkallaan ja miten heille lopulta kävi.

Lisäksi olen lukenut taustatietoa sota-ajasta, googlannut netistä artikkeleita, etsinyt vastauksia tietokirjoista. Olen tutkaillut muun muassa Anssi Männistön ja Ville Kivimäen kirjaa Sodan särkemä arki (2016), Jouni Kallioniemen teosta Kotirintama. Sotavuosien Suomi naisten ja lasten silmin (2006) sekä Ilona Kemppaisen tutkimusta Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana (2006). 

Vuonna 2012 ilmestyneestä Sirkka-Liisa Rannan teoksesta Naisten työt. Pitkiä päiviä, arkisia askareita olen lukenut, miten naisten työt ovat muuttuneet 1860-luvulta 1960-luvulle.

kotirintama kirja 1

Tietokirja sota-ajan Suomesta.

Erilaisia lähteitä tutkailemalla on avartunut näkemykseni siitä, miltä näytti sodanajan Suomi, evakot jotka joutuivat jättämään kotinsa, naiset jotka tekivät raskaita peltotöitä, kaupunkilaiset jotka yrittivät suojautua pommituksilta; miten kotoa lähetettiin sotilaille kaipaavia kirjeitä ja miten omaiset saivat rintamalta suruviestin. Vastaan on tullut myös erikoisia pieniä yksityiskohtia, joita en ollut tiennyt; Kotirintama-teoksesta luin, että kahvinkorvikkeen valmistuksessa käytettiin muun muassa sokerijuurikasta ja sikurijuurta ja että aito neljänneskilon kahvipaketti maksoi sodan aikaan noin 75 euroa.

Tietokirjojen lukeminen on auttanut ymmärtämään paremmin paitsi käänteentekeviä historiallisia tapahtumia myös suomalaista kansanluonnetta, kaikkea sitä, mistä edelliset sukupolvet ovat joutuneet selviämään ja miten nuo menneisyyden tapahtumat vaikuttavat meissä jälkipolvissa vielä tänäkin päivänä.

Toinen tuntematon ilmestyy lokakuussa, ja se on hyväksytty mukaan Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaan. Kirjasta voi lukea lisää osoitteessa toinentuntematon.fi. Sieltä löytyvät muun muassa esittelyt meistä 22 kirjailijasta, jotka olemme mukana hankkeessa. Kirjalle on avattu myös omat Facebook-sivut.

 

Hyvää Minna Canthin päivää – ja iltaa – teille kaikille!

Tällaista on olla IHMINEN!

Eihän meillä ole mitään muuta kuin sanat, joilla me päästään toistemme lähelle.

-Tommi Eronen: IHMINEN!

Huoneen seinälle heijastuu tuttuja kasvoja: Richard Nixon, Paavo Väyrynen, Margaret Thatcher, Anneli Jäätteenmäki. Rokkitähdeltä näyttävä mies, jonka henkilöllisyydestä en ole varma. Donald Trump.

Tommi Eronen.

Heitä yhdistää ainakin yksi asia: he ovat kaikki ihmisiä.

Ihminen-press-8-marko-makinen 1

IHMINEN!-monologin esittää Tommi Eronen. KUVA: Marko Mäkinen.

Näyttelijä Tommi Eronen on käsikirjoittanut Teatteri Jurkkaan monologin nimeltä IHMINEN!, joka nimensä mukaisesti käsittelee suurta aihetta: ihmisenä olemista. Ilari Johanssonin ohjaamassa teoksessa Tommi Eronen esittää itse tarinan päähenkilöä, 48-vuotiasta ihmistä ja eronnutta neljän lapsen isää Tommia, jonka juuret ovat Kuopiossa ja unelmat Milanossa.

Esityksen ensimmäisellä puoliajalla äänessä on itseironinen tarkkailija, joka pohtii paikkaansa suuressa kosmoksessa. Hän pelkää sairastuneensa vakavasti, muistelee menneisyyden valintojaan ja miettii, miksi ei mennyt tanssimaan sen ihanan Minna-Liiran kanssa EF:n kielikurssin loppudiskossa. Itsetutkiskelumatkallaan mies päätyy lopulta astraaliprojektion kurssille, jota vetää pakonomaisesti silmää iskevä savolaisukko. Viimeistään tämä epäilyttävä elämäntaitoguru saa yleisönkin unohtamaan itsensä, irtaantumaan ruumistaan ja nauramaan estoitta.

Esityksen aikana ääneen pääsevät myös muassa muassa uuden elämän aloittanut ex-vaimo sekä savolainen lääkäri, joka yrittää luoda eturauhastutkimukseenkin lupsakan tunnelman.

Ihminen-press-5-marko-makinen 1

IHMINEN! on nähtävillä Teatteri Jurkassa. KUVA: Marko Mäkinen.

Väliajan jälkeen Eronen päästää katsojan vieläkin lähemmäksi ihmisen ydintä.

Silloin valokeilaan nousee yksi ihmisen vaikeimmista tehtävistä: vanhemmuus. Päähenkilön ja hänen isänsä välillä on paljon rakkautta, mutta vähän sanoja. Supisuomalaisessa kahvipöydässä isä saa kysyttyä pojaltaan lähinnä, miten Skoda on kulkenut. Poika miettii kuumeisesti, haluaisiko isä oikeastaan kysyä jotakin enemmän.

Hän toivoo, että pystyisi katkaisemaan tuon mykkyyden kierteen suhteessa omiin lapsiinsa.

Esitystä katsoessani huomasin, että Tommi Eronen tuo jollakin tavalla mieleen Karl Ove Knausgdin, norjalaisen kirjailijan, jonka omaelämäkerrallisesta Taisteluni-romaanisarjasta on tullut maailmanlaajuinen menestys.

Mielleyhtymä kumpusi aluksi ulkoisesta olemuksesta; kummatkin ovat vuonna 1968 syntyneitä miehiä, tummatukkaisia, karismaattisia henkilöitä. Sitten oivalsin, että myös aiheiden käsittelytavoissa on jotakin samaa.

Knausgårdin tavoin Erosenkin teksti kulkee rohkeasti kohti häpeää. Hän pureutuu kokemuksiin, jotka voivat tuntua ihmisestä itsestään noloilta, intiimeiltä ja paljailta – mutta juuri siksi ne ovat kaikille yhteisiä. Rehellisesti, ilman suodattimia, Eronen ottaa haltuunsa elämän suuret teemat: vanhemman ja lapsen suhteen, masennuksen ja kiihkeän onnen kaipuun, avioeron ja kalvavan kuolemanpelon. Katsoja saa maistettavakseen monenlaisia mielialoja mustasukkaisuudesta katkeruuteen, yksinäisyydestä hurjaan elämäniloon.

Tähän keitokseen Eronen tuo mausteeksi huumorin, joka puolestaan Knausgårdin teoksissa viihtyy enemmän rivien välissä.

Ihminen-press-3-marko-makinen 1

Monologissa käsitellään elämän suuria kysymyksiä. KUVA: Marko Mäkinen.

Suosittelen Erosen monologia lämpimästi kaikille, jotka uskovat kuuluvansa ihmislajiin. Kirjoittajille ja muille luovuudesta kiinnostuneille esitys voi olla myös hyvin inspiroiva, sillä sen aitous kannustaa rehelliseen ilmaisuun. Päähenkilön kokemuksiin voi moni samaistua, ja ne tuntuvat häkellyttävän tosilta. Kuitenkaan yleisö ei voi tietää, kuinka paljon esityksessä on faktaa ja kuinka paljon fiktiota – eikä sen tarvitsekaan tietää.

Pidin erityisesti siitä, miten koominen ja traaginen sekoittuvat monologissa toisiinsa kuin kyyneleet hymyileviin huuliin. Yksi koskettavimmista hetkistä on kohtaus, jossa Tommi yrittää keskustella saunan lauteilla 18-vuotiaan esikoispoikansa kanssa. Kun ensimmäiset hellät sanat vihdoin tulevat suusta ulos ja isän silmät täyttyvät kyynelistä, joutuu katsojakin hamuamaan nenäliinaa.

Ja seuraavassa hetkessä näyttelijä sanoo jotakin, mikä jo naurattaa.

Runsaan puolentoista tunnin mittaiseen monologiin mahtuu koko viiltävänkaunis elämä.