”Sinä olet kuin kukka!”

I can live for two months on a good compliment.

-Mark Twain

Päätin eilen mennä lounaan jälkeen eräälle torille, pitkästä aikaa. Aurinko paistoi hyväntuulisena, appelsiininkirkkaat kojut houkuttelivat minua luokseen. Ylläni oli kukikas hame sekä noin 60 denierin sukkahousut, koska en ollut vielä ymmärtänyt kesän tulleen.

Pinkki kukka

Talutin pyörää kojujen välissä ja katselin ympärilleni. Repussani odotti käsikirjoitus, jota minun pitäisi kohta korjata. Yhtäkkiä joku huikkasi minulle englanniksi:

”Pidätkö lahjoista?”

Pöydän takana seisoi mies, jolla oli iloinen hymy ja mustat hiukset, pidemmät kuin minulla. Ja kiiltävämmät.

”Ai pidänkö lahjoista”, sanoin varovasti hymyillen. Vastausta ei tarvinnut kauan miettiä. ”Kyllä.”

”Minä teen sinulle kukan”, hän sanoi. ”Koska sinä olet kaunis kuin kukka!”

Kiitin nauraen. Kun olin aamulla herännyt tukka pystyssä ja harjannut hampaitani, en olisi voinut ikinä kuvitella, että saisin päivän mittaan tällaisen kohteliaisuuden.

Kukkaloistoa

Korukauppias otti käsiinsä rautalangan ja alkoi muotoilla kukkaa. Katselin koruja ja kiviä, joita hän oli asetellut pöydälle myytäväksi. Samalla me esittäydyimme ja juttelimme, hän oli kotoisin Etelä-Amerikasta ja matkusteli paljon. Suomessa hän aikoi olla syyskuuhun asti. Sain sen vaikutelman, että suomalaisia ei välttämättä ollut kovin helppo lähestyä – mutta ihmiset olivat muuttuneet avoimemmiksi nyt, kun kesä oli tullut. Kauppias sanoi, että hän oli oikeastaan aika ihastunut suomalaiseen kulttuuriin.

”Haluatko olla ystäväni”, hän kysyi ja ojensi kätensä.

”Joo, voin olla”, vastasin hymyillen.

”Jee, Taina, sinä olet toinen suomalainen ystäväni!”

Nauroimme. Pitelin käsissäni kukkaa, jonka hän oli minulle tehnyt.

lisää kukkia

Sain lähtiessäni vielä toisenkin lahjan: pienen kristallikvartsikiven, onnenamuletin, jota minun täytyisi kantaa käsilaukussani joka päivä. Se auttoi kuulemma löytämään tasapainon. (Täydellinen lahja kaltaiselleni henkilölle).

”Kaikki eivät tosin tällaisista asioista perusta”, mies totesi kerrottuaan kiven vaikutuksista.

Tunnustin, että nukun joka yö savukvartsikivi tyynyni alla, koska kyseinen kivi kuulemma auttaa pääsemään eroon menneisyyden painolastista.

”Okei”, hän ilahtui. ”Sinä siis uskot taikaan!”

Kyllä, niinkin voisi sanoa. Uskon hyvän tekemiseen, taikaan joka syntyy ihmisten välisestä kohtaamisesta.

Siitä, että sanoo toiselle jotakin kaunista.

Siitä, että on avoin ja hymyilee.

Toivon, että voisin itsekin olla vielä enemmän tuon uuden tuttavuuden kaltainen. Unohtaa ujouden, epävarmuuden, sulkeutuneen sydämen – ja kaiken mikä hankaloittaa elämää.

Tuona iltapäivänä kävelin torilta pois hymy huulilla. Olin saanut kaksi materiaalista lahjaa, mutta kolmas niistä oli kaikkein tärkein: toisen ihmisen ystävälliset sanat.

Vaaleanpunaisia kukkia

”Mene takaisin katsomaan ruusuja. Silloin ymmärrät, että omasi on aivan erilainen kuin kaikki muut maailmassa.”

-Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi (suom. Irma Packalén)

Lontoo, levoton ystäväni

Sir, when a man is tired of London, he’s tired of life.

-Samuel Johnson

Big Ben

Big Ben ja minä.

Tutustuin Lontooseen ensimmäistä kertaa seitsemän vuotta sitten. Haastattelin Alicia Keysiä baarissa, jonka nimen olen jo unohtanut. Se oli round table -haastattelu, pöydän ääressä istui minun lisäkseni ehkä kolme tai neljä toimittajaa. Yksi oli ilmeisesti Itävallasta, koska kaikki hänen kysymyksensä liittyivät wieniläisiin säveltäjiin. Minun kysymykseni liittyivät rakkauteen. Ylläni oli paita, joka oli täynnä pianon koskettimia.

”Did you wear it for me”, Alicia sanoi mustien aurinkolasiensa takaa.

”Yes”, minä vastasin ujosti.

Illalla pääsin vielä Alicia Keysin keikalle. Muistikuvissani välkkyy hämyinen turkoosiksi valaistu huone, ja piano jonka äärellä Alicia laulaa että Love Is Blind.

Seuraavana aamuna söin yksin aamiaista hotellissa. Paluulento olisi jo samana päivänä, eikä minulla ollut kovin paljon aikaa katsella nähtävyyksiä. Olin silti päättänyt, että tavalla tai toisella näkisin Big Benin.

Näin myös tapahtui. Otin taksin ja pyysin kuskia ajamaan Big Benin ohi.

Se oli ensimmäinen kosketukseni Lontooseen.

***

Puhelinkoppi Lontoo

”Hello, is it me you’re looking for?”

Minun ja Lontoon ystävyys on kestänyt jo monta vuotta. Vaikka nykyisin tapaamme melko harvoin, tuntuu kuin emme olisi olleet erossa lainkaan.

Jokainen kohtaamisemme on ollut erilainen. Olen nähnyt Buckinhamin palatsin edessä marssivat sotilaat mustissa karvalakeissaan ja ihaillut Westminster Abbeyn lattiaa, joka on kuin shakkilauta. Olen matkustanut Victoria Stationilta perinteisiin laukkakisoihin Epsonin pikkukaupunkiin ja nähnyt vilauksen kuningatar Elisabetin punaisesta hatusta. Olen hypistellyt lukemattomia kirjoja Foylesissa ja Waterstonella, antikvariaateissa ja W & H Smithillä. Olen käynyt teatterissa, nähnyt Kim Cattrallin Tennessee Williamsin näytelmässä Sweet Bird of Youth ja katsonut haltioissani hänen säkenöiviä silmiään. Olen tilannut teetä pubissa ja saanut osakseni täydellisen hyväksynnän. Olen seissyt ruuhkametrossa matkalla Earl’s Courtiin, Leicester Squarelle, Piccadilly Circukseen ja Nottinghill Gatelle, olen kuullut ihmisten puhuvan lukemattomia eri kieliä ja tuntenut toisen turistin käsivarren omaani vasten. Olen nähnyt naisia, jotka kävelevät Harrodsille Dolce & Gabbanan jakkupuvuissa ja katusoittajia, jotka laulavat Leonard Cohenin Hallelujahia keskellä kiireistä iltapäivää.

Piccadilly Circus

Piccadilly Circus.

Viimeksi kävin Lontoossa huhtikuussa, pääsiäisen aikoihin. Kaupunki oli samanlainen kuin ennenkin – mutta ehkä minä olin jossain määrin muuttunut. Ensinnäkin olen neljä vuotta vanhempi kuin viimeksi. Se vaikuttaa kaikkeen, muun muassa siihen miteni jalkani reagoivat käveltyäni 17 000 askelta päivässä.

Jouduin myöntämään itselleni, että välillä Lontoo uuvuttaa. Se on äänekäs, meluisa, levoton ja jollakin tavalla yksinäinen. Se on epätäydellinen, niin kuin minä tai kuka tahansa ystävä – joskus jopa epäsiisti. Kaduilla lojuu roskapusseja, jossakin naisten vessassa haisee oksennus, italialaisessa ravintolassa tarjotaan kylmää lasagnea. Murehdin kodittomia, jotka makaavat kadulla makuupusseissaan, vierellään nälkäinen koira ja avuton peltipurkki. Stressaan myös mitättömän pieniä asioita, kuten sitä, kantautuuko liikenteen melu hotellihuoneeseen ja jaksanko varmasti herätä aamiaiselle klo 09.00. Ahdistun tungoksesta ja väenpaljoudesta. Tunnen, että tarvitsen lisää tilaa, vähän kuin jossakin ihmissuhteessa.

Kuitenkin palaan kaupunkiin aina uudelleen. Ja joka kerta löydän jotakin sellaista, mitä en ole ennen nähnyt.

Lontoo - maisemaa

Kaupunkinäkymää.

Tällä kertaa löysin muun muassa Whitehall Gardens -nimisen puutarhan melko läheltä Big Beniä ja Westminsterin metroasemaa. En ollut hetkeen nähnyt mitään niin kaunista. Puutarha oli täynnä vaaleanpunaisia kukkia, ehkä tulppaaneja. (Jos joku hortonomi lukee tätä postausta, feel free to inform me about those flowers in the picture).

Lontoo - Whitehall Gardens

Pieni lepotauko Whitehall Gardensissa.

Kävimme kolmen hengen porukalla myös Towerissa, joka on minulle huomattavasti tutumpi Tudors -tv-sarjasta (pääosassa Jonathan Rhys-Meyers!) kuin koulun historiatunneilta. Kuljimme pitkin kellarintuoksuisia käytäviä, katselimme kokovartalohaarniskoihin pukeutuneita kuninkaallisia ja vanhoja aseita, joihin emme jaksaneet perehtyä. Näimme mustia korppeja, jotka nokkivat maasta kevään tuoreita makuja.

Lontoo - The Tower

The Tower.

Löysin kirjoja, joita en ollut koskaan ennen lukenut, kuten Evelyn Waugh’n A Handful of Dust –nimisen klassikon sekä Tommy Wieringan romaanin A Beautiful Young Wife.

Viimeisenä päivänä riitelin paikallisen taksikuskin kanssa matkan hinnasta. (Jouduimme tekemään paniikkipäätöksen ja matkustamaan taksilla lentokentälle, koska junaliikenteessä oli ongelmia). Kuski ei osannut ennustaa tarkkaa hintaa, vain karkean arvion. Valitettavasti juuri tuolloin sattui olemaan pääsiäisestä johtuva ”bank holiday”, mikä ilmeisesti vaikutti taksoihin. Mittari naksutti nimittäin epätodellisen korkean lukeman, ehkä noin 40 prosenttia suuremman kuin mihin olimme varautuneet.

”You can’t do this”, sanoin kuskille, aivan kuin hän olisi ollut huonosti käyttäytyvä poikaystävä.

”Have a nice flight”, hän vastasi.

Matka maksettiin hammasta purren. Pamautin oven kiinni kaikella voimallani.

Silti voin sanoa, täydellä varmuudella, että rakkauteni Lontooseen ei koskaan häviä.

Lontoo - teatteri

Näin Tennessee Williamsin näytelmän Duke of York’s -teatterissa.

There’s nowehere else like London, nothing at all, anywhere.”

-Vivienne Westwood

 

PS: Lisää Lontoo-kuvia (ja muitakin elämäni kuvia) – voit katsella Instagramista, jossa oleskelen – surprisingly – nimellä tainalatvala.

Ihminen tarvitsee sanoja, joihin voi nojata

Isi oli Aamrikas ja sillä oli vdookmera.

Tämä on yksi ensimmäisistä päiväkirjamerkinnöistäni. Olin ehkä viisivuotias, päiväkoti-ikäinen pellavapää, lyijykynä tiukasti vasemmassa kädessä.

Noihin aikoihin minulla oli ilmeisesti tapana kirjoittaa iskeviä one-linereita. Toinen merkintä kuuluu näin:

Ylihuomena oli päsijäinen.

sininen muistikirja 1

Myöhemmin päiväkirjaan alkoi ilmestyä vähän pidempiä tarinoita päiväkodin tapahtumista. Niissä s-kirjaimet olivatkin yhtäkkiä c-kirjaimia, ja muitakin poikkeavuuksia esiintyi. Merkitys välittyi silti. Tekstini muistutti jonkinlaista Mikael Agricolan aikaista vanhaa suomea.

Jostakin syystä minulla on aina ollut tarve ilmaista itseäni sanoilla. Ala-asteella aloin rustata runoja Riipisensillasta ja äidin silmistä, Lapuanjoesta ja sinikelloista. Kirjoitin tarinaa viidestä sisaresta, jotka erehdyttävästi muistuttivat Louisa May Alcottin Pikku naisia. Raahasin paksun nahkakantisen muistikirjani jopa Playa del Inglesiin, kirjoitin kolmatta lukua aurinkotuolissa ja katselin uima-altaassa välkehtivää vettä.

Kun Estonia upposi, olin 12-vuotias. Televisio kuulutti kuolleiden määrän, uutiskuvissa lainehti synkkä musta meri. Onnettomuus järkytti suuresti, hyökyi mieleen ennen nukkumaanmenoa. Yhtenä päivänä tallensin tunteeni runoon, jonka nimi oli Estonian kohtalo. Se julkaistiin Lapuan Sanomissa. Muistan opettajan kehuneen runoa tunnin jälkeen.

Jo varhain huomasin, että kirjoittaminen helpottaa oloa. Huomasin myös, että kirjoittamani teksti voi koskettaa muita ihmisiä. Kun äiti pyyhki kyyneliä lukiessaan äitienpäivärunoni tai kun isä halasi minua syntymäpäiväkorttinsa luettuaan, tiesin, että olin saanut välitettyä tunteeni toiselle ihmiselle.

***

karttamuistikirja 3

Joskus kuulee väitettävän, että sanat ovat turhia. Sanat eivät merkitse mitään. Vain teot puhuvat.

Ymmärrän hyvin, mitä sillä tarkoitetaan, ja toisinaan itsekin ajattelen niin. Mutta on myös tilanteita, joissa sanat ovat pelastaneet minut. Olen kuullut laulun, jonka lyriikat ovat auttaneet pahimman yli. Olen tavannut ystävän, joka on sanonut juuri oikean lauseen. Olen lukenut runon, joka on auttanut minua itkemään.

(- -) En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.

Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä. (- -)

-Pablo Neruda: Tänä yönä voin kirjoittaa… (Andien mainingit, 1973, suom. Pentti Saaritsa)

Myös omat sanani ovat auttaneet minua, sanat jotka olen itse kirjoittanut. Sanat, jotka ovat järjestäneet kaaoksen novelliksi, runoksi, lauluksi, kokonaiseksi romaaniksi tai näytelmäksi. Sanat, joiden kautta olen saanut purkaa surua, voimattomuutta, epätoivoa, rakkautta, riemua, ohimeneviä onnenkipinöitä.

pinkki muistikirja 3

Huomaan, että suhtaudun sanoihin vakavasti. Sanoilla voi aloittaa vaikka mitä, elämänmittaisen rakkauden tai ystävyyden, mennäänkö kahville, sulla on jotenkin jännä nenä, tekee mieli painaa sun nenää, saanko mä painaa sitä. Sanoilla voi osoittaa kiintymystä ja hellyyttä, kehua kaveria, antaa tunnustusta, tehdä toinen iloiseksi. Sanoilla voi lohduttaa surevaa, pyytää anteeksi, aloittaa alusta. Sanoilla rakennetaan luottamusta ihmisten välille.

Valitettavasti sanoja käytetään myös väärin. Niillä loukataan, uhkaillaan, syrjitään, jätetään ulkopuolelle.

Sanoilla voi myös lopettaa asioita. Tehdä päätöksiä. Ehdottaa eroa, toivottaa kaikkea hyvää.

Sanat voivat olla täynnä raivoa ja suuttumusta, katkeruutta tai pettymystä. Joskus sellaisiakin sanoja tarvitaan, jotta voi jatkaa eteenpäin. Jotta paha mieli ei juuttuisi möykyksi kurkkuun.

Surullisimpia ovat sanat, joita ei uskalla sanoa ääneen, vaikka haluaisi.

Surullisia ovat myös sellaiset sanat, jotka eivät tarkoita mitään. Kauniit, höyhenkevyet sanat, jotka leijuvat maahan toteutumatta koskaan.

(- -) pettävä taivas, lumen märkä puuska/

riittää kumoamaan/ auringon puolinaiset lupaukset, (- -)

-Jyri Schreck: En kiellä, olen allapäin (Muuttopäivät, 1973)

kevätasfaltti 1

Parhaimmillaan sanat voivat olla ehdottoman rehellisiä ja suoria, täsmällisiä. Sanat voivat olla jykeviä kuin kallio, jonka laelle saa kiivetä ja levähtää hetken. Sellaisia sanoja tarvitaan.

Sellaiset sanat auttavat olemaan ja selviytymään tässä maailmassa, joka on arvaamaton ja turvaton, pelokas planeetta. Ja samalla täynnä toivoa ja tulevaisuudenuskoa.

 

(- -) Kuitenkin käteni, olkapääni

ovat painosta väsyneet. 

Sanat istuvat niillä kuin linnut,

muuttolinnut,

lentääkseen kevättä

kädestä käteen, olkapäältä olkapäälle. (- -)

-Marja-Liisa Vartio: Vihreää sukua (Runot ja proosarunot, 1966)

 

taivas puu linnut 1

 

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää kaikille, ja keväistä palmusunnuntaita!

Muistakaa äänestää tänään.