Kesä yhdessä päivässä

”I know white clothing is supposed to enhance that summer glow, but writers don’t tan.”

-Diablo Cody

Pari viikkoa sitten olin viettämässä iltaa erään klubin kattoterassilla. Tanssilattialla törmäsin sattumalta nuoreen kirjailijaan, jonka olin joskus aiemminkin tavannut. Kättelimme. Hän sanoi, että oli kerran baarissa luullut minua vahtimestariksi.

Nyökkäsin.

Hän kertoi myös, että oli viettänyt kaverinsa kanssa varsinaisen kesäpäivän. Ystävykset olivat suorittaneet yhden maanantain aikana kaikki kesään kuuluvat niin sanotut pakolliset huvitukset.

He olivat käyneet terassilla, Linnanmäellä, Espan puistossa, rannalla jne.

hietsu 2

En oikeastaan edes muista, mitä kaikkea he olivat tehneet. Hän luetteli monta asiaa. (Espan puisto saattoi olla omaa keksintöäni.)

Joka tapauksessa tuo kuulosti minusta aika toimivalta idealta: tehdä yhden päivän aikana kaikki se, mitä olisi pitänyt tehdä jo parin edellisen kuukauden aikana.

***

Olen huomannut, että jotkut ovat intohimoisia kesäihmisiä. Heti kun säät lämpenevät ja aurinko valloittaa taivaan, he pukeutuvat kevyisiin rantavaatteisiin ja liihottavat ulos.

He lounastavat ulkona. Lukevat kirjaa ulkona. Pelailevat hassuja pelejä ulkona. Menevät johonkin saareen, joka sijaitsee ulkona. Hakkaavat halkoja mökillä, jonne ei välttämättä tule vettä. Grillaavat, purjehtivat, onkivat, tanssivat, laulavat, ruskettuvat nopeasti tuulisilla rannoilla.

Keitä he ovat?

Taina kadulla 2

Haluaisin olla yksi heistä.

***

Aina talvisin päätän, että ensi kesänä kyllä nautin joka hetkestä. Olen aktiivinen ja tehokas. Käyn Suomenlinnassa piknikillä, luen romaania puistossa, ehkä jopa kokeilen SUP-lautailua!

Jostain syystä minun, syksyn lapsen, on kuitenkin vaikeaa ottaa kesästä kaikkea irti. Se tulee aina niin äkkiä, valtavine odotuksineen. Joka vuosi, ennemmin tai myöhemmin, virkaintoinen aurinko yllättää minut valollaan ja pirteydellään.

Jonkinlainen eksistentiaalinen hämmennys valtaa minut. Miten nyt pitäisi olla? Missä kaikki hameeni ovat?

Yksi ongelma on, etten oikein osaa pitää täydellistä kesälomaa. Olen ainoa, joka voisi määrätä itselleni tällaisen periodin, mutta pieni esimies minussa ei siihen pysty. Leijun jonkinlaisessa loman ja työnteon levottomassa välitilassa. Kannettava koneeni kyräilee nurkassa naputtajaansa odottaen, ja monet kaveritkin ovat töissä. Pelkään, että olkapääni tai nenäni palaa auringossa. Ja missä bikinit piileksivät? En ole myöskään käynyt kuntosalilla neljään kuukauteen. Pitäisikö sittenkin vain pakata kone reppuun ja mennä kahvilaan kirjoittamaan jotakin. Novellia. Blogipostausta. Kuolematonta proosaa. Mitä tahansa.

Mutta entä puut ja kaikki heidän vihreytensä? Entä kuuma hiekka, joka lämmittää talven kovettamia totisia jalkapohjia?

varpaat hiekkarannalla 2

***

Tänä vuonna todellinen kesä on alkanut vasta muutamia päiviä sitten. Lämpömittari näyttää yhtäkkiä melko korkeita lukemia, joten minulle on tarjoutunut uusi mahdollisuus nauttia tästä kaikesta.

Toisin kuin nuori kollegani, en ehkä pysty tekemään kaikkia kesään liittyviä hauskuuksia yhden päivän aikana.

Mutta kenties ei haittaa, jos suoritan ne muutamien vuorokausien kuluessa.

Lintsillä olen jo käynyt ja syönyt siellä hattaran. Olen myös nautiskellut pari lakritsijäätelöä meren rannalla. Olen nähnyt valokuvan kesämökistä. Se ei ehkä ole sama asia kuin olla mökillä, mutta pääsin kuitenkin jonkinlaiseen tunnelmaan.

Maanantaina tapasin kavereita Hernesaaressa, katselin Birgitan terassilta merelle ja kuvasin kuumailmapalloja, jotka kelluivat taivaalla ilahduttavassa symmetriassa.

Kuumailmapallot 1

Vastikään kävin myös Hietaniemen uimarannalla KAHTENA päivänä peräkkäin. Sunnuntaina jopa kävelin hiekassa paljain jaloin. Luit oikein. Ei kenkiä.

”Toivottavasti täällä ei ole lasinsiruja tai mitään”, sanoi seuralaiseni.

Hän luki ajatukseni täydellisesti.

Eikä tässä vielä kaikki. Kävin myös uimassa, ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Hetken mielijohteesta päätin, että nyt lähtee talviturkki. Ihan sama, vaikka meduusa tms. söisi minut. Minä elän.

Riisuin mekon ja juoksin bikineissä mereen.

 

Se oli ihmeellistä.

Eikä mitään tapahtunut. Toistaiseksi en tunne edes virtsatieinfektion oireita.

 

Hauskaa kesäpäivää kaikille!

 

Seuraa blogiani Bloglovinissa

Mä en oo koskaan

If you look the right way, you can see that the whole world is a garden.

-Frances Hodgson Burnett

Muistatteko Levottomat-elokuvasta sen kohtauksen, jossa porukka nuoria kaupunkilaisia istuu juhannuksena rantakalliolla ja pelaa ”Mä en oo koskaan” -peliä. Jokaisen pitää sanoa vuorollaan asia, jota ei ole milloinkaan tehnyt.

Mieleeni on jäänyt lause, jonka Ari (Mikko Nousiainen) tunnustaa: ”Mä en oo koskaan ollu rakastunu.”

Kaikki vaikenevat vaivaantuneina. Arin kanssa hengaileva Tiina (Laura Malmivaara) lähtee tuohtuneena pois.

orkidea1

Orkidea Talvipuutarhassa. Taustalla ehkä Lumikuningatar?

Olen onneksi kokenut rakastumisen. Mutta keksin kyllä joukon muita asioita, joita en ole tehnyt (ja kaikki muut ilmeisesti ovat. Silloin saa pisteen.)

Tässä koottuna pieni lista:

1. Mä en oo koskaan polttanut kokonaista tupakkaa.

2. Mä en oo koskaan matkustanut New Yorkiin.

3. Mä en oo koskaan tehnyt makaronilaatikkoa yksin.

4. Mä en oo koskaan käynyt Provinssirockissa (vaikka olen kotoisin Lapualta, noin 25 kilometriä Seinäjoelta).

5. Mä en oo koskaan katsonut Kummisetä-elokuvia. (Enkä Tähtien sotaa, enkä luultavasti myöskään Taru Sormusten Herraa, ainakaan täysin hereillä ollessani)  – nöyrin anteeksipyyntöni.

6. Mä en oo koskaan ollut purjehtimassa.

7. Mä en oo koskaan käynyt reilaamassa.

8. Mä en oo koskaan ollut Erasmus-vaihdossa.

meri kesällä pieni

Meri, jossa en ole purjehtinut.

9. Mä en oo koskaan surffannut.

10. Mä en oo koskaan ajanut autoa Helsingissä ilman neuvonantajan läsnäoloa.

11. Mä en oo koskaan yöpynyt hostellihuoneessa, jossa nukkuu vieraita ihmisiä.

12. Mä en oo koskaan oppinut tekemään kärrynpyörää.

13. Mä en oo koskaan lukenut James Joycen Odysseusta.

14. Mä en oo koskaan leikannut nurmikkoa.

15. Mä en oo koskaan käynnistänyt kodin pesukonetta ilman sanallista ohjeistusta.

Viisitoista pistettä!

Odysseus ikkunalaudalla 1

Kirja, jota en ole lukenut.

Tämän pitkän alustuksen jälkeen voin ilokseni todeta, että kuluneen vuoden aikana olen tehnyt kuitenkin muutamia täysin uusia asioita.

1. Olen lukenut Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta jo noin 415 sivua.

2. Piipahdin keväällä salakapakassa.

3: Lauloin karaokessa Ed Sheerania.

4. Kävin ystäväni kanssa Talvipuutarhassa.

5: Hankin kaksi täysin samanlaista mutta eriväristä jakkua, koska ihastuin molempiin: smaragdinvihreän ja auringonkeltaisen. (Edellinen on tämän blogin profiilikuvassa, jälkimmäisen toivoin kirjajulkkarilahjaksi.)

6. Näin Kasmirin livenä Helsinki-päivän konsertissa – ja vaikka minulla oli kiire juhliin, jäin keikan loppuun asti saadakseni kuulla Vadelmaveneen.

7. Aloitin bloggaamisen Image.fi:ssä.

8. Ostin itselleni lennot Berliiniin.

9: Luin Paul Austeria saksaksi: Die Geschichte meiner Schreibmaschine (tästä teoksesta luvassa postaus myöhemmin).

suihkulahde

Talvipuutarhan suihkulähde (Huom. Kuva otettu pääsiäisen aikoihin).

Jotakin liikehdintää siis tapahtuu, koko ajan. Toivon kovasti, että saisin tänä kesänä ruksattua yli jonkin kohdan tuosta Mä en oo koskaan -listastani. Haaveissani olisi päästä ensi viikolla ainakin Provinssiin, jossa esiintyvät lauantaina muun muassa Scandinavian Music Group, First Aid Kit ja Jenni Vartiainen. Ja ehkä jonakin kauniina päivänä lainaan kirjastosta Odysseuksen, pakkaan laukun ja lähden reilaamaan, katson junassa Kummisetä I:n, yövyn hostellihuoneessa jossa kuorsaa vieraita hollantilaisia, teen kärrynpyörän matkalla Dublin Writers’ Museumiin ja poltan kaiken kunniaksi tupakan.

(Vai riittääkö, jos syö lakritsipiipun?)

Joka tapauksessa luulen, että tämän kaiken jälkeen olisin täysin muuttunut ihminen.

 

Hyvää juhannusta kaikille!

 

”If you want something new, you have to stop doing something old.

-Peter F. Drucker

Postpublikaanisen euforisen depression oireet ja hoito

Kun kirjailija näkee ensimmäistä kertaa uunituoreen kirjansa, hänen tekee mieli hyppiä riemusta. Todennäköisesti hän myös tekee niin, sitten kun hän on päässyt turvaan kotiovensa taakse.

Hän järjestää juhlat, joihin hän kutsuu Facebookissa 170 ihmistä, kohottelee maljoja ja ihmettelee, mihin 60 prosenttia vieraista on jäänyt. Mitä tärkeämpää tekemistä heillä voisi muka olla kuin juhlia hänen uutta teostaan?

Vaikka kirjailija hymyilee jatkuvasti, paradoksaalisesti hän on omien bileittensä melankolisin henkilö. ”(- -) ihmisten juhlat ovat niin surullisia”, kirjoittaa Pentti Saarikoski päiväkirjassaan Asiaa tai ei, jonka kirjailija on saanut kollegaltaan julkkarilahjaksi.

Kirjailija ymmärtää vaistomaisesti, mitä Pentti aikoinaan tarkoitti.

asfaltti vielä pienempi

Kirjailija totuttelee siihen, että hänen kirjansa on nyt maailmalla ja että hän on se henkilö, joka tuosta teoksesta puhuu julkisesti. Hänet ehkä kutsutaan televisioon ja/tai radioon, mistä hän on yhtä aikaa kiitollinen ja jännittynyt. Hän kuvittelee, että radiossa hänen ei tarvitse näyttää kovinkaan upealta, joten hän ei erityisesti laittaudu haastattelua varten.

Perillä häntä odottaa radion verkkovastaava valtavan järjestelmäkameran kanssa.

Jo samana päivänä kirjailija näkee netissä uuden valokuvan itsestään. Siinä hänellä ei ole lainkaan kulmakarvoja.

Kirjailijasta tehdään myös muun muassa sporttihenkinen lehtijuttu, jota varten valokuvaaja pyytää kirjailijaa hypähtämään iloisesti ilmaan. Kirjailija yrittää samaan aikaan sekä pompata ylös että vetää vatsaansa sisään. Tämä toistetaan useita kertoja.

”Pyytäisiksä Jari Tervoa hyppimään näin”, kirjailija kysyy hengästyneenä.

”En. Mutta eihän se lenkkeile”, kuvaaja vastaa.

asfaltti kengät pienempi

Kirjailija on teoksensa ilmestymisen jälkeen yhtä aikaa onnellinen ja haikea, ylpeä ja häpeissään. Hän on sekä valtavan helpottunut että peloissaan siitä, että iso työ on nyt takanapäin. Hän etsii uutta suuntaa mutta ei oikein tiedä, minkä tien valitsisi.

Tätä ristiriitaista olotilaa voidaan nimittää postpublikaaniseksi euforiseksi depressioksi. Sille ovat ominaisia muun muassa seuraavat oireet:

*oman ja/tai kirjan nimen eksessiivinen googlaaminen.

*taipumus sekä ilahtua myönteisistä arvioista että tuntea syvää kauhua: ’Mutta osaanko minä enää kirjoittaa? Miten tämä kirja oikein syntyi? Kuka minä olen?’

*vaikeus ryhtyä toimeen, etenkin aamuisin. Epätietoisuus omasta toimenkuvasta.

*jatkuvat häpeän ja syyllisyyden tunteet, joiden alkuperää kirjailija ei pysty paikantamaan. Hän olettaa niiden kumpuavan jostakin, mitä hän on kirjoittanut tai jostakin, mitä hän on mennyt sanomaan jossakin tilaisuudessa – mutta todellisuudessa em. emootioiden juuret ovat paljon syvemmällä, luultavasti hänen DNA:ssaan.

*hallitsemattomat itkukohtaukset etenkin iltaisin.

*hallitsemattomat naurukohtaukset kaikkina vuorokaudenaikoina.

*täysin perusteeton eksistentiaalinen ahdistus.

*täysin ennustamaton eksistentiaalinen ilo.

*lentolippujen ja interraillippujen hintojen googlailu, suunnitelmat täydellisestä katoamisesta.

katu illalla smaller

*halu olla yhtä aikaa esillä ja piilossa.

*regressio, henkinen paluu uhmaikäisen tasolle. Sanavarastossa etenkin yksi sana nousee määräävään asemaan: minä.

*arvottomuuden ja tärkeyden tunteiden vilkas vuorottelu.

*epämääräinen yksinäisyyden kokemus, vaikka ympärillä on (enimmäkseen) kivoja ihmisiä.

*tunne tyhjiöstä, jota ei toistaiseksi pysty täyttämään muulla kuin valituksella.

*voimakas halu lähteä tanssimaan sekä perjantaisin että lauantaisin.

*vastenmielisyys kaikkea proosan kirjoittamista kohtaan.

*kaikkivoipaiset kuvitelmat toisesta urasta, esim. poptähteydestä.

konsertissa pienempi

Postpublikaaniseen euforiseen depressioon ei oikeastaan ole mitään yhtä tiettyä hoitomuotoa. Tässä kuitenkin joitakin vinkkejä, joista voi olla apua:

*säännöllinen liikunta (esimerkiksi lenkkeily ja jooga).

*jonkinlaisen rytmin säilyttäminen elämässä.

*asioiden asettaminen oikeisiin mittasuhteisiin.

*turkinpippuritikkareiden syöminen.

*hauskojen ja inspiroivien asioiden tekeminen, esimerkiksi elokuvissa käynti tai tv-sarjojen seuraaminen. Don Draperin (Jon Hamm) katseleminen.

*tanssiminen.

*teen juominen vasta siivotun pöydän äärellä.

teekuppi pienempi

*ulkomaanreissun suunnitteleminen ja toteuttaminen.

*toisten ihmisten kirjojen lukeminen.

*kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen.

*ihmisten tapaaminen, kahviloihin hakeutuminen.

*jonkin uuden kirjoitusprojektin aloittaminen.

*armollinen suhtautuminen omaan keskeneräisyyteen.

*blogin pitäminen.

*ajan kuluminen.

*musiikin kuuntelu, tsemppibiisien etsiminen. Erityisen toimivaksi on tässä suhteessa osoittautunut Juha Tapion Sitkeä sydän.

sydän ikkunassa pienempi

 

Ehkä paras keino päästä (hetkeksi) eroon tästä hämmentävästä oireyhtymästä on tehdä sitä, mikä sen alun perin aiheuttikin, eli kirjoittaa.

Tämä aktiviteetti tosin saattaa johtaa aikanaan taas uuteen postpublikaaniseen euforiseen depressioon – mutta tämä riski on vain otettava ja hyväksyttävä se osana kirjailijan työn moninaisista haasteista.