Asioita jotka pelottavat matkustamisessa

“Ja sitten taas, kun lakkaan murehtimasta, huomaan muutoksen – jo muutoksen suunnittelun – vaikuttavan elämääni monin tavoin.”

-Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Olen pari kertaa blogissani maininnut lukevani Mia Kankimäen kiehtovaa Japani-aiheista kirjaa. Päätin ostaa sen itselleni joululahjaksi, kun luin Eeva Kolun Kaikki mitä rakastin -blogista inspiroivan postauksen aiheesta.

Matkailulehti Mondo valitsi teoksen vuoden 2013 matkakirjaksi.

Olen kirjoittanut Kankimäen kirjan (ja toki myös Cheekin) innoittamana kolumnin Ilkkaan. Hiihtolomallani luin teoksen loppuun enkä usko saavani rauhaa, ennen kuin sanon siitä vielä muutaman sanan täällä. Olen nimittäin miettinyt viime aikoina paljon muutoksia. Jo tulevan kirjani nimikin sen kertoo.

Mia Kankimäen teoksessa minuun teki vaikutuksen paitsi siinä kuvattu kiehtova japanilainen maailma ja teentuoksuinen tunnelma, myös kirjailijan rohkeus. Tarinan alussa kirjoittaja ei ole tyytyväinen elämäänsä, mutta hän ei jää neljän seinän sisälle maalaamaan ikebanatauluja; hän päättää toteuttaa unelmansa ja muuttaa muutamaksi kuukaudeksi Kiotoon, kirsikankukkien kaupunkiin. Yllättävä ratkaisu merkitsee monenlaisia järjestelyjä ja muutoksia: vuorotteluvapaan hakemista, vuokralaisen etsimistä, tavaroiden rehaamista vanhempien vintille. Silti Kankimäki pysyy päätöksessään ja lähtee toiselle puolen maailmaa jäljittämään pitkäaikaista idoliaan, japanilaista hovinaista Sei Shōnagonia, joka on elänyt noin tuhat vuotta sitten ja kirjoittanut salaperäisen Pillow Book –teoksen, Tyynynaluskirjan. Kirja koostuu nuorehkon naisen terävistä havainnoista, humoristista huomioista, lempeistä luontokuvauksista, hovin tarkoista teeseremonioista, romanssien raportoinneista sekä maailmaa jäsentävistä listoista, esimerkiksi tällaisista:

“Asioita jotka ovat parempia yöllä:


Syvänvioletin silkin hehku. Joku joka ei näytä kummoiselta, mutta jolla on miellyttävä luonne. Hotagisu-käki. Vesiputouksen ääni.”

Oma muistikirjani.

Kankimäki lähtee tutkimusmatkalle yksin, ja tästä seikkailusta hän aikoo kirjoittaa kirjan.
Mikä ihana idea!

Kuinka paljon helpompaa olisikaan vain istua kotona, kiehauttaa kupillinen vihreää teetä ja katsoa Netflixistä Lost in Translation.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on kiinnostava sekoitus erilaisia lajeja: se on tavallaan matkakirja, elämäntaito-opas, tietokirja ja henkilökohtainen kasvukertomus samassa paketissa. Teos antoi minulle paljon juuri siksi, että tunnen välillä itse jonkinlaista paikoillaan polkemisen tuskaa. Olo ei liity kirjoittamiseen, vaan pelkästään minuun ihmisenä. Ensinnäkin tuntuu, että minun pitäisi matkustaa enemmän. Periaatteessa minulla olisi kaikki vapaus ja aika hypätä koneeseen, ja silti jokin estää. Osittain kyse on varmaankin saamattomuudesta. Lentolippujen ja hotellien varaaminen on työläintä mitä tiedän. Mutta taustalla on myös jokin hahmoton pelko, jota on vaikeaa pukea sanoiksi. Se on ollut minussa aina, jo silloin kun minun täytyi etsiytyä lapsena hammaslääkäriin kesken koulupäivän. Löydänkö varmasti oikean talon? Oliko se samalla kadulla kuin Halpa-Halli? Välillä tuo monivuotinen pelko lieveni, kun matkustin enemmän ja totuin olemaan liikkeessä. Ja nyt minusta tuntuu, että se on taas voimissaan. Yllättävää kyllä se ei liity lentämiseen. Lentäminen on ehkä ainoa asia maailmassa, joka minua ei pelota.

Olen todistettavasti joskus ollut matkalla. Tämä kuva on otettu Lontoossa.

Juuri tässä ammatissa pitäisi kai olla rohkeutta (ja viitseliäisyyttä) pakata laukkunsa ja katsella maailmaa. Vaikka olen sitäkin tehnyt, olen myös liian usein tyytynyt istumaan kirjoituspöydän takana ja kuvittelemaan. Ja ne, jotka uskaltavat hiihtää vesisuksilla Australiassa tai rientää road-tripille Amerikan halki, eivät välttämättä koe tarvetta kirjoittaa siitä.

Miten ristiriitaista.

Ehkä minunkin pitäisi koettaa laatia lista tästä kaikesta jäsentääkseni ajatuksiani.


Asioita jotka pelottavat (yksin) matkustamisessa:


Löydänkö lentokentältä oikeaan osoitteeseen?
Osaanko ostaa automaatista juna- ja/tai bussilipun? Muodostuuko taakseni pitkä, kärsimätön jono?
Onnistunko nostamaan rahaa vieraan maan pankkiautomaatista? Mitä jos kone nielaisee korttini?
Aiheutanko vahingossa valtavat puhelinlaskut, jos menen ulkomailla nettiin omalla puhelimellani?
Saanko nukuttua hotellissa, jos kadulta kuuluu liikenteen melua?
Voiko matkalaukkuuni hypätä jonkinlaisia vaarallisia hyönteisiä, jotka takertuvat vaatteisiini ja sitä kautta ihooni?
Tutustunko uusiin ihmisiin, vai joudunko olemaan suuren osan ajasta yksin?
Mitä jos hotellihuoneessa ei ole ikkunaa? Tai jos ikkunaa ei saa auki? Siis: kuinka suurella todennäköisyydellä alan hyperventiloida?
Kestävätkö vanhat jalkani kävelyä?
Alanko heti ikävöidä kotiin?
Ovatko rokotukseni voimassa? Voinko saada salaatista hepatiitti-A:n?
Voinko yksinkertaisesti vain kadota vieraaseen kaupunkiin?

Etenkään tuo viimeinen ei vaikuta kovin realistiselta. Tai tämä: “Kestävätkö vanhat jalkani kävelyä?” Mitä ihmettä? En ole vielä 78-vuotias, vaikka välillä tuntuu siltä.

Mia Kankimäen kirja on lohdullinen, koska sitä lukiessa tuntuu, että kaikki järjestyy lopulta, tavalla tai toisella. Kankimäki saa Kiotosta hauskan asunnon ja uusia ystäviä, hän näkee temppeleitä, palatseja, keisarillisia huviloita, kuutamoita, utuisia vuoria, teehuoneita, neidonhiuspuita – ja lopulta myös kirsinkakukkia. Hän löytää palasia Sei Shōnagonin elämästä, ja maailman josta oli unelmoinut, ja jollakin tavalla myös itsensä, niin luulen:

“Täällä aika on pysähtynyt, sen kulusta muistuttaa vain säännöllinen vedellä täyttyvän bambuputken, sōzun, kalahdus. Mielen valtaa avaruus – vain tämä on tärkeää, vain tämä. 
             Nähtyäni tämän, olenko nyt lopun elämääni onnellinen?”

Kommentit (5)
  1. Jospa unohdan pakata jotain äärettömän oleellista?
    Jospa en pääse metallinilmaisinportista läpi?
    Jos minut pysäytetään rajalla ja syytetään jostain oudosta rikoksesta?
    Entä jos en löydä oikeaa lähtöporttia?
    Miten löydän lentokentältä kaupunkiin, entä jos menen väärään bussiin?
    Jos tai kun taksikuski huijaa minua, mitä teen? (En mitään, vaan alistun huijattavaksi.)
    Ja tämä kaikki jo ennen kuin olen päässyt kaupunkiin asti.
    Anneli

  2. Taina Latvala
    23.2.2015, 20:46

    Kiitos kommentistasi, Anneli! Sait mut nauramaan ääneen 🙂 Nuo kaikki on hyvin tunnistettavia. Samaistuin etenkin ensimmäiseen, neljänteen ja viidenteen kohtaan. Viides on mulla erittäin voimakas. Ja kuitenkin, aina sitä on jotenkin selvinnyt paikasta A paikkaan B. Mikä onnistumisen elämys siitä onkaan seurannut!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *