Toinen tuntematon luo katseen sota-ajan naisten kokemuksiin

Tammikuun puolivälin tienoilla putkahti sähköpostiini kirjoituskutsu WSOY:ltä. Minulta kysyttiin, haluaisinko olla mukana kirjoittamassa Toinen tuntematon -nimistä teosta – kirjaa, joka sisältäisi Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen (1954) liittyvien naishahmojen tarinoita.

WSOY ja viestintätoimisto Ellun Kanat kutsuivat hankkeeseen parikymmentä kirjailijaa. Antologia koostuu 22 novellista, jotka käsittelevät fiktion keinoin kotirintamaa ja naisten sota-ajan kokemuksia.

toinentuntematon kansi

Toisen tuntemattoman kannen on suunnitellut Martti Ruokonen.

Tehtävä tuntui samaan aikaan hyvin kiehtovalta ja vaativalta – onhan kyse nimenomaan Tuntemattomasta sotilaasta, kenties kaikkien aikojen tunnetuimmasta kotimaisesta romaanista. Juuri siksi kirjoituskutsu oli myös suuri kunnia, ja halusin ehdottomasti olla mukana.

Lisäksi idea oli niin hyvä, että hetken ihmettelin, kuinka tällaista ei ollut aiemmin tehty.

Aloin tutkia meille kirjailijoille lähetettyä listaa, joka sisälsi Tuntemattoman sotilaan naishahmot – sekä romaanista löytyvät että hanketta varten keksityt henkilöt. Saimme esittää toivomuksia niistä hahmoista, joista mieluiten kirjoittaisimme. Listasta löytyivät muun muassa ”Nainen valokuvassa”, ”Sirkka”, ”Lotta kanttiinissa Paloaukealla”, ”Korsumäen neulova vaimo”, ”Lyyti Rokka”, ”Suomalaiset opiskelijaneitoset Petroskoissa”, ”Veeruska” sekä ”Mäkilän laihialaistilan hevospiika”.

tuntematon sotilas romaani 1

Tuntematon sotilas ilmestyi vuonna 1954.

Vaistonvaraisesti valitsin oman ykkössuossikkini. Samalla mietin, miten sulavasti hahmojen jakaminen mahtaisi onnistua kirjailijoiden kesken. Entä jos suurin osa valitsisi vaikkapa Sirkan, Veeruskan tai Naisen valokuvassa? Olinkin yllättynyt kuullessani, ettei kirjailijoiden toiveissa ilmennyt juuri minkäänlaisia päällekkäisyyksiä, vaan kaikki olivat löytäneet omat hahmonsa varsin helposti.

Paljastan oman henkilöhahmoni myöhemmin julkaistavalla esittelyvideolla, joka kuvattiin keskiviikkona WSOY:llä. Puhun videolla myös suhteestani Linnan klassikkoteokseen, kerron sodan kokeneista isovanhemmistani ja näytän erään vanhan kirjetervehdyksen vuodelta 1942.

taina kuva uusi 1

Toisen tuntemattoman esittelyvideot kuvattiin tällä viikolla.

Viime aikoina olen lukenut Tuntematonta sotilasta lyijykynä kädessäni. Olen merkinnyt huutomerkkejä marginaaleihin ja alleviivaillut tärkeitä kohtia. Olo on vähän sama kuin parikymppisenä opiskelijana, kun luin kyseisen romaanin ensimmäisen kerran Helsingin yliopistossa, kotimaisen kirjallisuuden klassikkokurssilla.

Silloin ahmaisin romaanin syksyn isoa kirjatenttiä varten. Nyt luin kirjan siksi, että halusin palauttaa mieleeni mitä romaanissa tapahtui, millaisia olivatkaan Koskela, Rokka, Mäkilä ja Hietanen, mitä tapahtui heidän pitkällä raskaalla matkallaan ja miten heille lopulta kävi.

Lisäksi olen lukenut taustatietoa sota-ajasta, googlannut netistä artikkeleita, etsinyt vastauksia tietokirjoista. Olen tutkaillut muun muassa Anssi Männistön ja Ville Kivimäen kirjaa Sodan särkemä arki (2016), Jouni Kallioniemen teosta Kotirintama. Sotavuosien Suomi naisten ja lasten silmin (2006) sekä Ilona Kemppaisen tutkimusta Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana (2006). 

Vuonna 2012 ilmestyneestä Sirkka-Liisa Rannan teoksesta Naisten työt. Pitkiä päiviä, arkisia askareita olen lukenut, miten naisten työt ovat muuttuneet 1860-luvulta 1960-luvulle.

kotirintama kirja 1

Tietokirja sota-ajan Suomesta.

Erilaisia lähteitä tutkailemalla on avartunut näkemykseni siitä, miltä näytti sodanajan Suomi, evakot jotka joutuivat jättämään kotinsa, naiset jotka tekivät raskaita peltotöitä, kaupunkilaiset jotka yrittivät suojautua pommituksilta; miten kotoa lähetettiin sotilaille kaipaavia kirjeitä ja miten omaiset saivat rintamalta suruviestin. Vastaan on tullut myös erikoisia pieniä yksityiskohtia, joita en ollut tiennyt; Kotirintama-teoksesta luin, että kahvinkorvikkeen valmistuksessa käytettiin muun muassa sokerijuurikasta ja sikurijuurta ja että aito neljänneskilon kahvipaketti maksoi sodan aikaan noin 75 euroa.

Tietokirjojen lukeminen on auttanut ymmärtämään paremmin paitsi käänteentekeviä historiallisia tapahtumia myös suomalaista kansanluonnetta, kaikkea sitä, mistä edelliset sukupolvet ovat joutuneet selviämään ja miten nuo menneisyyden tapahtumat vaikuttavat meissä jälkipolvissa vielä tänäkin päivänä.

Toinen tuntematon ilmestyy lokakuussa, ja se on hyväksytty mukaan Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaan. Kirjasta voi lukea lisää osoitteessa toinentuntematon.fi. Sieltä löytyvät muun muassa esittelyt meistä 22 kirjailijasta, jotka olemme mukana hankkeessa. Kirjalle on avattu myös omat Facebook-sivut.

 

Hyvää Minna Canthin päivää – ja iltaa – teille kaikille!

Tällaista on olla IHMINEN!

Eihän meillä ole mitään muuta kuin sanat, joilla me päästään toistemme lähelle.

-Tommi Eronen: IHMINEN!

Huoneen seinälle heijastuu tuttuja kasvoja: Richard Nixon, Paavo Väyrynen, Margaret Thatcher, Anneli Jäätteenmäki. Rokkitähdeltä näyttävä mies, jonka henkilöllisyydestä en ole varma. Donald Trump.

Tommi Eronen.

Heitä yhdistää ainakin yksi asia: he ovat kaikki ihmisiä.

Ihminen-press-8-marko-makinen 1

IHMINEN!-monologin esittää Tommi Eronen. KUVA: Marko Mäkinen.

Näyttelijä Tommi Eronen on käsikirjoittanut Teatteri Jurkkaan monologin nimeltä IHMINEN!, joka nimensä mukaisesti käsittelee suurta aihetta: ihmisenä olemista. Ilari Johanssonin ohjaamassa teoksessa Tommi Eronen esittää itse tarinan päähenkilöä, 48-vuotiasta ihmistä ja eronnutta neljän lapsen isää Tommia, jonka juuret ovat Kuopiossa ja unelmat Milanossa.

Esityksen ensimmäisellä puoliajalla äänessä on itseironinen tarkkailija, joka pohtii paikkaansa suuressa kosmoksessa. Hän pelkää sairastuneensa vakavasti, muistelee menneisyyden valintojaan ja miettii, miksi ei mennyt tanssimaan sen ihanan Minna-Liiran kanssa EF:n kielikurssin loppudiskossa. Itsetutkiskelumatkallaan mies päätyy lopulta astraaliprojektion kurssille, jota vetää pakonomaisesti silmää iskevä savolaisukko. Viimeistään tämä epäilyttävä elämäntaitoguru saa yleisönkin unohtamaan itsensä, irtaantumaan ruumistaan ja nauramaan estoitta.

Esityksen aikana ääneen pääsevät myös muassa muassa uuden elämän aloittanut ex-vaimo sekä savolainen lääkäri, joka yrittää luoda eturauhastutkimukseenkin lupsakan tunnelman.

Ihminen-press-5-marko-makinen 1

IHMINEN! on nähtävillä Teatteri Jurkassa. KUVA: Marko Mäkinen.

Väliajan jälkeen Eronen päästää katsojan vieläkin lähemmäksi ihmisen ydintä.

Silloin valokeilaan nousee yksi ihmisen vaikeimmista tehtävistä: vanhemmuus. Päähenkilön ja hänen isänsä välillä on paljon rakkautta, mutta vähän sanoja. Supisuomalaisessa kahvipöydässä isä saa kysyttyä pojaltaan lähinnä, miten Skoda on kulkenut. Poika miettii kuumeisesti, haluaisiko isä oikeastaan kysyä jotakin enemmän.

Hän toivoo, että pystyisi katkaisemaan tuon mykkyyden kierteen suhteessa omiin lapsiinsa.

Esitystä katsoessani huomasin, että Tommi Eronen tuo jollakin tavalla mieleen Karl Ove Knausgdin, norjalaisen kirjailijan, jonka omaelämäkerrallisesta Taisteluni-romaanisarjasta on tullut maailmanlaajuinen menestys.

Mielleyhtymä kumpusi aluksi ulkoisesta olemuksesta; kummatkin ovat vuonna 1968 syntyneitä miehiä, tummatukkaisia, karismaattisia henkilöitä. Sitten oivalsin, että myös aiheiden käsittelytavoissa on jotakin samaa.

Knausgårdin tavoin Erosenkin teksti kulkee rohkeasti kohti häpeää. Hän pureutuu kokemuksiin, jotka voivat tuntua ihmisestä itsestään noloilta, intiimeiltä ja paljailta – mutta juuri siksi ne ovat kaikille yhteisiä. Rehellisesti, ilman suodattimia, Eronen ottaa haltuunsa elämän suuret teemat: vanhemman ja lapsen suhteen, masennuksen ja kiihkeän onnen kaipuun, avioeron ja kalvavan kuolemanpelon. Katsoja saa maistettavakseen monenlaisia mielialoja mustasukkaisuudesta katkeruuteen, yksinäisyydestä hurjaan elämäniloon.

Tähän keitokseen Eronen tuo mausteeksi huumorin, joka puolestaan Knausgårdin teoksissa viihtyy enemmän rivien välissä.

Ihminen-press-3-marko-makinen 1

Monologissa käsitellään elämän suuria kysymyksiä. KUVA: Marko Mäkinen.

Suosittelen Erosen monologia lämpimästi kaikille, jotka uskovat kuuluvansa ihmislajiin. Kirjoittajille ja muille luovuudesta kiinnostuneille esitys voi olla myös hyvin inspiroiva, sillä sen aitous kannustaa rehelliseen ilmaisuun. Päähenkilön kokemuksiin voi moni samaistua, ja ne tuntuvat häkellyttävän tosilta. Kuitenkaan yleisö ei voi tietää, kuinka paljon esityksessä on faktaa ja kuinka paljon fiktiota – eikä sen tarvitsekaan tietää.

Pidin erityisesti siitä, miten koominen ja traaginen sekoittuvat monologissa toisiinsa kuin kyyneleet hymyileviin huuliin. Yksi koskettavimmista hetkistä on kohtaus, jossa Tommi yrittää keskustella saunan lauteilla 18-vuotiaan esikoispoikansa kanssa. Kun ensimmäiset hellät sanat vihdoin tulevat suusta ulos ja isän silmät täyttyvät kyynelistä, joutuu katsojakin hamuamaan nenäliinaa.

Ja seuraavassa hetkessä näyttelijä sanoo jotakin, mikä jo naurattaa.

Runsaan puolentoista tunnin mittaiseen monologiin mahtuu koko viiltävänkaunis elämä.

Matkalla maailman sädehtivimmäksi lapualaiseksi

Esiinnyin viime viikolla Oulunseudun Eteläpohjalaiset ry:n järjestämässä kirjallisuusillassa Oulussa. Päivällä tuli sen verran kiire lentokentälle, että oli pakko soittaa taksi. Tunnen sympatiaa kaikkia niitä taksikuskeja kohtaan, jotka joutuvat ottamaan minut kyytiinsä. Kaikkialle pitäisi ehtiä noin kymmenessä minuutissa.

matkalaukku

Pakkaushommia Oulua varten.

Kun vihdoin pääsin Helsinki-Vantaan kentälle, syöksyin lähtöselvitystiskille ja pudotin laukun hihnalle. Helpottuneena huomasin, että koneen lähtöön olisi vielä ruhtinaalliset 35 minuttia.

Sitten virkailija sanoi rauhallisella äänellä, kuin pastori:

”Jos käy niin, että tää sun laukku ei ehdi sun kanssa samalle lennolle, se tulee sitten seuraavalla.”

Seuraavalla? Miten niin seuraavalla? Minun piti olla esiintymispaikalla jo noin viiden maissa. Laukussa olivat kirjoittamani kirjat, sukkahousut, esiintymisvaatteeni. Se kukikas paitapusero, jota ilman en halua elää.

”Boarding alkaa neljän minuutin päästä”, virkailija totesi hymyillen.

Pulssini kohosi parissa sekunnissa huippulukemiin. Vielä pitäisi käydä läpi turvatarkastus, heittää käsimatkatavarat laatikoihin, tunkea hammastahnatuubi pakastepussiin.

sementtipuutarha

Matkalukemista.

Muutamia minuutteja myöhemmin istuin koneessa turvavyö kiinnitettynä. Luin sydän pamppaillen ohutta pokkaria, Ian McEwanin Sementtipuutarhaa. Olin ajatellut pakata mukaan kevyttä matkalukemista, mutta sisältönsä perusteella tämä romaani ei ollut sitä. Se ei kuitenkaan haitannut. Oli parempi ajatella mitä tahansa muuta kuin sitä mahdollisuutta, että laukkuni ei ehtisikään kanssani samaan koneeseen.

Seuraavaksi lentokapteenilla oli iloinen ilmoitus:

”Hyvät matkustajat, pääsemmekin lähtemään Ouluun hieman etuajassa!”

Olin vähällä juosta ohjaamoon ja esittää toivomuksen (vaatimuksen), että odottaisimme sentään niin kauan, että minun laukkuni saataisiin kärrättyä mukaan lennolle.

En kuitenkaan liikahtanut mihinkään. Yritin lohduttautua sillä, mitä lentokentän virkailija oli lopuksi sanonut: kyllä se laukku todennäköisesti ehtii.

***

taina oulussa

Kävelyllä Pohjanlahden rannalla. KUVA: Sirkka-Liisa Laakso

Oulun kentällä kävelin huolissani kohti matkatavarahihnaa. Bongasin ensimmäiseksi oman laukkuni, joka liukui suoraan syliini kuin olisi jo ehtinyt kaivata minua.

Muutenkin minut otettiin Oulussa sydämellisesti vastaan. Sain vaihtaa vaatteet sukulaisten suloisessa vierashuoneessa, syödä herkullista pataruokaa, hengähtää hetken.

Kirjailijailta järjestettiin Aleksinkulma-nimisessä kokoontumistilassa. Ovella kättelin tilaisuuden järjestäjiä, riisuin takkini, vaihdoin muutaman sanan paikallisten pohjalaisten kanssa. Haastattelijani Sirkka-Liisa Laakso esitteli minut tuttavilleen. Yksi oli kotoisin Alavudelta, toinen Nurmosta, kolmas oli joskus asunut Lapualla. Eräs nainen tuli juttelemaan minulle ja kertoi, että oli aikoinaan asunut mummini ja vaarini naapurissa.

Juhlasalissa kaikui tuttu murre. Ilmassa leijui kahvin aromi ja pullantuoksuinen odotus.

Kuuden kieppeillä oli aika astua estradille. Aivan haastattelun alkuvaiheessa pohdittiin, muistaisiko kukaan mitään hauskaa pohjalaista vitsiä. Puristin huuleni yhteen ja rukoilin, etten avaisi suutani. Mieleeni tuli nimittäin vain yksi eteläpohojalaanen sutkaus: ”Joka piarua pirättelöö, sillä on muutakin salattavaa.”

Järkeilin, ettei olisi ehkä sopivaa aloittaa kirjallisuusiltaa tuolla lauseella.

välimatka 1

Välimatka-romaanin päähenkilöt ovat kotoisin Pohjanmaalta.

Kirjallisuusillasta tuli lämminhenkinen ja hauska. Tuntui mutkattomalta kertoa työstäni ja elämästäni yleisölle, joka mystisesti tuntui jo jotenkin tutulta. Palasin aikaisempien kirjojeni tunnelmiin, kerroin Arvostelukappaleen synnystä ja Paljastuskirjan skandaaleista, kuvailin Välimatkan äitiä ja Ennen kuin kaikki muuttuu -novellikokoelman tunnelmaa.

Puhuin siitä, että työstin käsikirjoituksiani usein kahviloissa, että olen kirjoittanut jo päiväkoti-ikäisenä ja että minua kannustettiin lapsesta asti tekemään sellaista, missä on sielu mukana.

Kerroin työstäni teatterin parissa, millaista oli dramatisoida oma romaani Vaasan Kaupunginteatteriin tai kirjoittaa kyseisen teatterin näyttämölle aivan uusi tarina, Saman katon alla. Kerroin myös, miltä tuntuu asua Helsingissä ja kaivata lakeuksille, ja miten teksteissäni palaan noihin maisemiin aina uudelleen.

9789511289678

Ennen kuin kaikki muuttuu ilmestyi keväällä 2015.

Yleisö kuunteli tarkkaavaisena. Välillä naurettiin yhdessä, välillä pohdittiin vakavia. Lopuksi kuulijat esittivät kysymyksiä, joihin yritin parhaani mukaan vastailla.

Haastattelun jälkeen monet halusivat signeerauksen kirjoihini. Ihmiset tulivat kehumaan esitystä ja vaihtoivat sanasen kanssani. Yksi herrasmies sanoi ohikulkiessaan:

”Oli pakko tulla sanomahan, että sä oot kyllä sädehtivin lapualaanen, jonka mä oon ikinä tavannu!”

Purskahdin nauruun. Kuuluisa pohjalainen suorapuheisuus voi joskus saada myös hymyn huulille.

***

nallikarin majakka

Nallikarin majakka.

Seuraavana päivänä oli suunnitelmissa kahden naisen pienimuotoinen Oulu-kierros. Otin valokuvia Pohjanlahden rannasta, jäänsinisestä merestä, Nallikarin majakasta. Kävimme myös Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa ehdimme käyskennellä ehkä viisi minuuttia. (Kuinka ollakaan, minulla oli jälleen kiire lentoasemalle.)

Oulun kentällä näin sattumalta vanhan opiskelukaverini sekä Lauri Tähkän. Hymyilin kummallekin, mutta vain toista uskalsin mennä halaamaan.

Kuulin sivukorvalla pienen tytön ja hänen äitinsä keskustelun.

”Äiti, tolla miehellä on samanlaiset vaatteet ku sillä laulajalla.”

”Se on se laulaja.”

Matkalla takaisin Helsinkiin katselin vaaleanpunaisia pumpulipilviä ja mietin, miten ihanaa on olla välillä liikkeessä, kohdata ihmisiä, nukkua yö vieraassa huoneessa. Miten tärkeää on joskus lähteä, ja tulla takaisin. Ja taas lähteä.

Näistä liikkeistä syntyy kokemuksia – ja uusia tarinoita.

Maisemaa Nallikarissa