Rakkautta ennen hermoromahdusta

”If there’s any kind of magic in this world… it must be in the attempt of understanding someone, sharing something. I know it’s almost impossible to succeed… but who cares, really? The answer must be in the attempt.”

-Celine elokuvassa Before Sunrise (kirjoittanut Richard Linklater & Kim Krizan)

rakkautta ennen aamua

MinäKertoja vuokrasi elokuvan taannoin Makuunista.

Eräs suomalainen pariskunta viettää kesälomaa Wienissä. En valitettavasti tiedä heidän nimiään, mutta he ovat arviolta 34-vuotiaita. Lämpötila ulkona on yhtä korkea kuin heidän ikänsä, aurinko on päättänyt koetella heitä.

Ensimmäistä kertaa tänä kesänä nainen saa pukea ylleen farkkuhameen ilman sukkahousuja.

Nainen on matkustanut Wieniin, koska hän on katsonut Rakkautta ennen aamua -elokuvan ainakin kolmesti ja haluaa nyt nähdä kyseisen elokuvan kuvauspaikkoja – muiden nähtävyyksien lisäksi.

Mies on matkustanut Wieniin, koska nainen halusi sitä.

Wien kaupunkia

Wienin keskustan sivukaduilla.

Toki mieskin on nähnyt kyseisen elokuvan. Koska hän rakastaa naista, hän ei ole voinut siltä välttyä. Richard Linklaterin ohjaustyö, rakkaustrilogian ensimmäinen osa, kertoo kahdesta parikymppisestä nuoresta, amerikkalaisesta Jessestä (Ethan Hawke) ja ranskalaisesta Celinestä (Julie Delpy), jotka kohtaavat eurooppalaisessa junassa ja viettävät yhden päivän ja yön Wienissä. Heillä ei ole rahaa yöpyä hotellissa, joten he käyskentelevat ihastuneina pitkin Wienin katuja ja keskustelevat elämästä.

(Salaa mies toivoisi, että elokuvassa tapahtuisi jotakin enemmän, mutta hän ei tiedä mitä se voisi olla. Kun elokuva tulee eräänä iltana uusintana televisiosta, mies seuraa tarinaa sivusilmällä, ottaa äänettömästi esiin ipadinsa ja pelaa jotakin kiehtovaa peliä.)

Ensimmäisenä päivänä Wienissä pariskunta näkee muun muassa upean Hofburgin linnan. Sieltä he suuntaavat Maria-Theresien-Platzin aukiolle ja ihastelevat 1800-luvun lopulla rakennettuja museoita, Naturhistorisches Museumia ja Kunsthistorisches Musemia, tietämättä että Jesse ja Celine kävelivät tällä samalla aukiolla, samojen patsaiden ja suihkulähteiden ohi.

Tämä selviää vasta myöhemmin hotellissa, kun nainen makaa mahallaan sängyllä ja googlaa tietoa.

suihkulahde wien

Suihkulähde Maria-Theresien-Platzilla. Taustalla taidehistoriallinen museo.

Seuraavana päivänä nainen haluaa nähdä tuon aukion uudestaan, Jessen ja Celinen silmin. Hän katselee rakennuksia tarkemmin, pysähtyy Maria-Theresien patsaan kohdalle ja ottaa siitä valokuvan. Tällä samalla aukiolla Jesse ja Celine tosiaan kävelivät. Tämän kaiken he näkivät!

Lomapäivien aikana pariskunta kokee myös paljon sellaista, mitä Jesse ja Celine eivät. He käyvät muun muassa Mozartin entisessä kotitalossa Mozart-Hausissa, ihastelevat jylhänä kohoavaa Karlskircheä ja levähtävät vaaleanpunaisessa Aida-kahvilassa, josta nainen ostaa pinkin vadelmaleivoksen.

Mutta yhä uudestaan nainen muistaa Jessen ja Celinen ja heidän suloiset keskustelunsa.

Toisena lomapäivänä pariskunta etsii kahvilaa nimeltä Café Sperl, joka sijaitsee osoitteessa Gumpendorfer Strasse 11. Nainen on lukenut, että tuossa kahvilassa Jesse ja Celine kävivät sen hauskan leikkimielisen puhelinkeskustelun.

He eivät löydä katua ihan heti. Aurinko porottaa kuumasti, naisen musta hattu kerää kaiken lämmön. Väsyneinä ja janoisina parivaljakko raahautuu Café Sperliin. He istahtavat purppuranpunaisille samettituoleille ja tutkailevat juomalistoja. Mies tilaa oluen, nainen sitruunajuoman ja kermavaahdolla höystetyn jäätelöannoksen.

Nainen pyytää tarjoilijalta kaksi lusikkaa.

cafe sperl

Valkokankaalta tuttu kahvila.

Päivän kuluessa nainen alkaa voida huonosti. Albertina-museossa on nähtävillä maailmanhistorian merkkiteoksia, kuten Picasson ja Magritten maalauksia, mutta nainen valittelee särkyä lihaksissaan. Hänestä tuntuu, että hänellä on kuumetta.

”Ootkohan sä saanu auringonpistoksen”, mies pohtii.

He palaavat iltapäivällä takaisin hotelliin. Nainen juo pullollisen vettä, nielaisee särkylääkkeen ja nukahtaa tunniksi. Sen jälkeen hän on taas voimissaan. Illalla he matkustavat Schönbrunnin linnaan kuuntelemaan Mozartin ja Straussin musiikkia. Mozart oli kuulemma soittanut tuossa samassa linnassa 16-vuotiaana.

Seuraavana aamuna nainen lueskelee jälleen tietoa Rakkautta ennen aamua -elokuvan kuvauspaikoista.

”Me voitaisiin tänään mennä esimerkiksi sinne Alberner Strasse -nimiselle kadulle, siellä on se Friedhof der Namenlosen.”

”Mikä se on?”

”Hautausmaa.”

Hiljaisuus.

”Tai sitten me voidaan mennä huvipuistoon! Siellä on se kuuluisa maailmanpyörä, jossa Jesse ja Celine suuteli ekan kerran.”

wiener riesenrad

Wiener Riesenrad -maailmanpyörä.

Mies tutkailee matkaopasta otsa kurtussa. Nainen yrittää arvailla hänen ajatuksiaan.

”Vai mikä sua kiinnostais?”

”Mä en halua hautausmaalle.”

Pariskunta päättää lähteä Praterin huvipuistoon. Ensimmäinen laite, jonka he näkevät, on pilviin kurkotteleva maailmanpyörä, Wiener Riesenrad. He ostavat laitteeseen liput, vaikka hinta saa heidät kohottamaan kulmakarvojaan.

Mies ihailee maailmanpyörästä avautuvaa kaupungin silhuettia. Hän kaivaa taskustaan älypuhelimen ja nauhoittaa lyhyen videon, jossa hän ja nainen kohoavat hitaasti yhä ylemmäs. Hän tutkailee kiinnostuneena maailmanpyörän teknisiä yksityiskohtia.

”Ajattele. Jokaisella ruuvilla ja pultilla on tässä tärkeä merkitys.”

prater huvipuisto

Huvipuisto uudesta perspektiivistä.

Nainen yrittää ottaa itsestään ja miehestä romanttisen suutelukuvan. Se on vaikeaa, sillä miestä nolottaa hempeillä muiden turistien läsnäollessa. Tässä vaiheessa nainen alkaa murjottaa. Hän leppyy päästessään parin minuutin päästä huvipuiston turistikauppaan; sieltä hän löytää läheisilleen tuliaisiksi wieniläisiä suklaalevyjä, joiden päällyspaperia koristaa keisarinna Sissin muotokuva.

Toiseksi viimeisenä lomapäivänä pariskunta etsii Franziskanerplatz-nimistä aukiota. Siellä sijaitsee kahvila nimeltä Kleines Café, jonka terassilla punatukkainen ennustaja luki Celinen kädestä myöhään illalla. Nainen yrittää kuvailla kohtausta miehelle.

”Muistatko sä sen?”

”En oo ihan varma.”

kleines cafe

Kahvila Franziskanerplatzilla.

Tukahduttava kuumuus raastaa molempien hermoja. Pariskunta pujahtaa heinäkuisesta ulkoilmasaunasta viihtyisän Kleines Cafén suojiin. Mies tilaa maitokahvin, nainen sitruunajuoman. Kahvilan terassi näyttää päivänvalossa aivan erilaiselta kuin elokuvassa. Nainen on silti onnellinen, että he löysivät perille. Mieskin näyttää tyytyväiseltä lepuuttaessaan jalkojaan.

Viimeisenä päivänä he kiertelevät ostoskaduilla ja kirjakaupoissa. Nainen haluaisi nähdä vielä yhden Jesseen ja Celineen liittyvän paikan, Roxy-nimisen baarin, joka sijaitsee Operngassella. Mies ei pidä tätä koukkausta välttämättömänä.

”Me ollaan nyt tekemässä ihan omaa reissua. Ei niiden.”

Nainen saa silti suostuteltua miehen löytöretkelle. Juuri kun he ovat lähdössä etsimään kyseistä baaria, taivas puhkeaa kyyneliin. Ihmiset juoksevat suojaan kaatosateelta. Miehen leukaperät kiristyvät, heillä ei ole mukana sateenvarjoa.

”Sen kadun pitäis olla tässä ihan lähellä”, nainen sanoo. Hän ei ole kovinkaan lahjakas kartanlukija.

He juoksevat sateessa suojatien yli. Heidän paitansa kastuvat ja heidän housunsa liimaantuvat reisiin. He pysähtyvät hetkeksi katoksen alle. Nainen muistelee Roxyssa kuvattua baarikohtausta. Siinä Jesse (jolla ei ole enää yhtään rahaa) yrittää houkutella baarimikkoa antamaan hänelle ja Celinelle yhden viinipullon. Celine odotti kauempana ja hymyili, Jesse nojasi baaritiskiin.

”Pitäiskö meidän selvittää myös, missä vessassa Jesse on käyny paskalla”, mies kysyy liikennevaloissa. Sade on liiskannut hänen hiuksensa, jotka hän on tarkoin asetellut aamulla geelillä.

Nainen nauraa salaa miehen kommentille. Hän yrittää kuitenkin esittää loukkaantunutta.

sateinen wien

Wien on harvoin allapäin.

He löytävät etsimänsä kadun, mutta eivät oikeaa numeroa. He päätyvät kaakaontuoksuiseen suklaapuotiin, josta he kysyvät neuvoa.

He jatkavat juoksemista lätäköiden yli.

Kun he vihdoin löytävät oikean kadunnumeron, he huomaavat, ettei Roxy-nimistä baaria enää ole, ainakaan sillä kadulla. Tilalla on aivan tavallinen ketjukahvila, josta voi ostaa esimerkiksi kahvia ja sämpylöitä.

”Ei ihme. Se elokuvahan on kuvattu yli 20 vuotta sitten”, mies toteaa.

Nainen ei osaa sanoa, onko mies pettynyt vai ironisen voitonriemuinen. Nainen ehdottaa, että he menisivät hetkeksi kahvilaan pitämään sadetta.

”Mitä sä haluaisit”, nainen kysyy tiskillä. Hän toivoo, että voisi lepyttää miehen tarjoamalla hänelle kahvin.

”En mitään.”

Nainen jättää miehen hetkeksi yksinään pöytään. Hän suuntaa naistenhuoneeseen, lisää huulipunaa ja korjaa hattunsa asentoa. Hän pesee kätensä lämpimällä vedellä. Kun hän tulee takaisin, mies hymyilee jo iloisena. Mies ei ole koskaan vihainen pitkiä aikoja.

”Anteeksi, että mä otin vähän lämpöä tuossa. Ärsytti vaan ku kastuttiin”, mies sanoo.

”Ei se mitään.”

He suukottavat toistaan, nenät sateesta märkinä. Hetken kuluttua mies kysyy:

”Saiko se Jesse sen viinipullon?”

”Sai. Se lupas lähettää rahat myöhemmin. Onneksi baarimikko sattui olemaan ystävällinen.”

Rakastuneiden määrä Wienissä vaihtelee joka hetki.

Karlplatz-metroasemalla ilmoitettiin rakastuneiden määrä Wienissä. Se vaihteli jatkuvasti.

Noin tuntia myöhemmin pariskunta hakee hotellista matkalaukut ja suuntaa lentokentälle. Nainen ajattelee, että se on varmaankin sama kenttä, josta Jesse lähti takaisin Amerikkaan, saateltuaan Celinen junalle, yhtä aikaa täynnä haikeutta ja sydämessä sykkivää elämäniloa.

Ehkä Jesse jopa käytti samoja liukuportaita!

 

Pala kurkussa voi olla romaanin alku

Write hard and clear about what hurts.

-Ernest Hemingway

notes muistikirja

Kolme kulttuurialan ihmistä keskustelee ringissä juhlissa, ohitettuaan sen ratkaisevan hetken, jonka jälkeen kaikilla on tarve puhua muustakin kuin kirjoista ja taiteesta.

”Tiedättekö te sen tunteen, kun on niinku sellainen… möykky täällä? (yksi keskustelijoista osoittaa kurkunpäätään)

”Ai sellainen henkinen tunne? Niinku pala kurkussa?”

”Jep.”

”Tiedän.”

”Varmaan kaikki maailman ihmiset tietää sen.”

Seuraan liittyy neljäs henkilö. Muut kääntyvät hänen puoleensa.

”Tiedätkö säkin möykyn?”

”Ai sen seurapelin?”

Naurua.

”Eiku möykyn, kurkussa? Sellaisen ahdistavan tunteen.”

”Aah, möykyn. Todellakin tiedän. Mulla on se nytkin.”

***

Muistikirja värikäs

Tuo pieni dialogi on (fiktiiviseen muotoon puettu) tiivistelmä keskustelusta, jonka kävin kerran muutaman kollegan kanssa kaverin kirjajulkkareissa.

Keskustelustamme päättelin, että ”möykky” on luultavasti universaali käsite. En tosin tiedä, miten tuon sanan ilmaisisi esimerkiksi englanniksi, mutta varmasti henkiselle möykylle löytyy oma vastineensa kaikissa maailman kielissä.

Möykky on minullekin sangen tuttu tunne. Jo lapsena tunsin palan kurkussani esimerkiksi sunnuntai-iltaisin, kun läksyt oli vielä tekemättä, seuraavana aamuna olisi kertotaulukoe ja televisosta tuli Kyllä Jeeves hoitaa.

Toisinaan tuo sama tunne saa minut yhä valtoihinsa, vaikka minulla ei ole enää aamuisin koulua ja tiedän varsin hyvin, mitä on 8 x 7.

Oman kokemukseni mukaan möykyn luonne ja syyt vaihtelevat tilanteesta riippuen.

Möykky voi olla luonteeltaan eksistentialistista laatua – eli suomeksi sanottuna maailmantuskaa. (Saksaksi: Weltshcmertz.) Sydäntä voi painaa jonkinlainen absurdi vierauden tunne, hämmentynyt olo omasta paikasta universumissa, kysymys siitä mikä on kaiken tarkoitus.

Möykky voi juontua myös esimerkiksi stressistä, tekemättömistä töistä, siitä kuristavasta tunteesta että aika ei vain riitä kaikkeen ja että ihminen ei voi yhtä aikaa istua palaverissa ja leikata mökillä orapihlaja-aitaa.

Joskus möykky voi liittyä identiteettikriisiin. Ihminen ei tiedä kuka on, hän tietää vain, että hän haluaa ylihuomenna nenälävistyksen ja että hänen kurkussaan on pala jota ei saa nieltyä Pepsi Maxin mukana.

Myös ihmissuhteet voivat saada aikaan möykyn. Pala kurkussa voi syntyä esimerkiksi siitä, että on loukannut jotakuta tai tullut itse loukatuksi. Möykky voi kehkeytyä myös tilanteissa, joissa ihminen ei saa ilmaistua itseään ja sanottua asioita suoraan, vaan kerää kaiken ärytymyksen ja aggression sisimpäänsä ja syö yksinään paketillisen minttusuklaajäätelöä.

pieni muistivihko

Olen kuitenkin huomannut, että onneksi möykky voi lähteä pois tai ainakin lieventyä. Yksi hyvä keino on kirjoittaminen. Viattomanvalkoiselle paperille on hyvä purkaa kaikki sydämeen kertynyt kuona, oli kyse sitten päiväkirjasta tai fiktiivisestä tekstistä. Pala kurkussa voi tuottaa erinomaista kaunokirjallisuutta, etenkin jos kirjoittaja uskaltaa ilmaista itseään rehellisesti ja turhia sensuroimatta. On uskallettava vaeltaa mielessään juuri niille alueille, joiden muisteleminen satuttaa, niihin paikkoihin joiden luokse mieli yhä palaa ja ja niiden ihmisten pariin joista sydän ei ole päästänyt irti.

Pala kurkussa voi olla uuden tarinan alku.

Myös itkeminen auttaa. Kyyneleet ovat hyvä asia, merkki siitä että ihminen on tunteva ja välittävä olento. Vastaani tuli kerran kaunis sitaatti, joka on peräisin Elizabeth Gilbertin romaanista Eat, Pray, Love. Tätä ajatusta voi mielestäni soveltaa moniin elämäntilanteisiin, muihinkin kuin sydänsuruihin:

”This is a good sign, having a broken heart. It means we have tried for something.”

Ystävien tapaaminen on hyvä keino möykyn kukistamiseen. Ja juoksulenkki. Kuntosalitreeni. Musiikin kuuntelu. Tanssiminen Lady Moonissa vanhojen ysärihittien tahtiin. (Lämmin suositus!)

Minua auttaa myös kirjojen lukeminen. Se, että pääsen hetkeksi aivan toiseen maailmaan, toiseen maahan, toiseen aikakauteen.

Talo jalavan varjossa

Elelen tällä hetkellä 1900-luvun alun Lontoossa. Luen vuonna 1910 ilmestynyttä E.M. Forsterin romaania Talo jalavan varjossa (suom. Eila Pennanen) ja tunnen, kuinka pala kurkussani pienenee, sivu sivulta, etenkin näiden viisaiden sanojen myötä:

”Eikö meidän kaikkien täydy taistella elämän jokapäiväistä harmautta vastaan, ärtyisyyttä vastaan, koneellista iloisuutta vastaan, epäluuloisuutta vastaan? Minä taistelen muistelemalla ystäviäni; toiset, joita olen tuntenut, taistelevat muistelemalla jotakin paikkaa – jotkut rakastavat paikkaa tai puuta – me luulimme, että te olitte yksi näistä.”

 

Suloista sunnuntain jatkoa kaikille!

 

”Sinä olet kuin kukka!”

I can live for two months on a good compliment.

-Mark Twain

Päätin eilen mennä lounaan jälkeen eräälle torille, pitkästä aikaa. Aurinko paistoi hyväntuulisena, appelsiininkirkkaat kojut houkuttelivat minua luokseen. Ylläni oli kukikas hame sekä noin 60 denierin sukkahousut, koska en ollut vielä ymmärtänyt kesän tulleen.

Pinkki kukka

Talutin pyörää kojujen välissä ja katselin ympärilleni. Repussani odotti käsikirjoitus, jota minun pitäisi kohta korjata. Yhtäkkiä joku huikkasi minulle englanniksi:

”Pidätkö lahjoista?”

Pöydän takana seisoi mies, jolla oli iloinen hymy ja mustat hiukset, pidemmät kuin minulla. Ja kiiltävämmät.

”Ai pidänkö lahjoista”, sanoin varovasti hymyillen. Vastausta ei tarvinnut kauan miettiä. ”Kyllä.”

”Minä teen sinulle kukan”, hän sanoi. ”Koska sinä olet kaunis kuin kukka!”

Kiitin nauraen. Kun olin aamulla herännyt tukka pystyssä ja harjannut hampaitani, en olisi voinut ikinä kuvitella, että saisin päivän mittaan tällaisen kohteliaisuuden.

Kukkaloistoa

Korukauppias otti käsiinsä rautalangan ja alkoi muotoilla kukkaa. Katselin koruja ja kiviä, joita hän oli asetellut pöydälle myytäväksi. Samalla me esittäydyimme ja juttelimme, hän oli kotoisin Etelä-Amerikasta ja matkusteli paljon. Suomessa hän aikoi olla syyskuuhun asti. Sain sen vaikutelman, että suomalaisia ei välttämättä ollut kovin helppo lähestyä – mutta ihmiset olivat muuttuneet avoimemmiksi nyt, kun kesä oli tullut. Kauppias sanoi, että hän oli oikeastaan aika ihastunut suomalaiseen kulttuuriin.

”Haluatko olla ystäväni”, hän kysyi ja ojensi kätensä.

”Joo, voin olla”, vastasin hymyillen.

”Jee, Taina, sinä olet toinen suomalainen ystäväni!”

Nauroimme. Pitelin käsissäni kukkaa, jonka hän oli minulle tehnyt.

lisää kukkia

Sain lähtiessäni vielä toisenkin lahjan: pienen kristallikvartsikiven, onnenamuletin, jota minun täytyisi kantaa käsilaukussani joka päivä. Se auttoi kuulemma löytämään tasapainon. (Täydellinen lahja kaltaiselleni henkilölle).

”Kaikki eivät tosin tällaisista asioista perusta”, mies totesi kerrottuaan kiven vaikutuksista.

Tunnustin, että nukun joka yö savukvartsikivi tyynyni alla, koska kyseinen kivi kuulemma auttaa pääsemään eroon menneisyyden painolastista.

”Okei”, hän ilahtui. ”Sinä siis uskot taikaan!”

Kyllä, niinkin voisi sanoa. Uskon hyvän tekemiseen, taikaan joka syntyy ihmisten välisestä kohtaamisesta.

Siitä, että sanoo toiselle jotakin kaunista.

Siitä, että on avoin ja hymyilee.

Toivon, että voisin itsekin olla vielä enemmän tuon uuden tuttavuuden kaltainen. Unohtaa ujouden, epävarmuuden, sulkeutuneen sydämen – ja kaiken mikä hankaloittaa elämää.

Tuona iltapäivänä kävelin torilta pois hymy huulilla. Olin saanut kaksi materiaalista lahjaa, mutta kolmas niistä oli kaikkein tärkein: toisen ihmisen ystävälliset sanat.

Vaaleanpunaisia kukkia

”Mene takaisin katsomaan ruusuja. Silloin ymmärrät, että omasi on aivan erilainen kuin kaikki muut maailmassa.”

-Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi (suom. Irma Packalén)