Leonard Cohenin lauluista löytää itsensä

There’s a blaze of light

in every word.

-Leonard Cohen: Hallelujah

Olen kärsinyt flunssasta jo kohta puolitoista viikkoa. Olen juonut inkivääriteetä kuumemittari kainalossa ja imeskellyt apteekista ostamiani verigreippitabletteja. Välillä olen kuunnellut Leonard Cohenia, joka kuoli hiljattain, 82 vuoden iässä. Olen soittanut pari tuttua laulua pianolla, lukenut Cohenin lyriikoita netistä: So Long, Marianne, Bird On a Wire, Hey, That’s No Way To Say Goodbye.

leonard-cohen-1

Huomaan hymyileväni Suzannen ensimmäisen säkeistön kohdalla. Nuorena opiskelijana olin ihastunut mieheen, joka laittoi Suzannen soimaan sateisena marraskuun iltana. Näin muistaisin. Toivottavasti muistan oikein. Toivottavasti en vaikuta kovin epäluotettavalta kertojalta. Hän ei tuntenut minua vielä kovin hyvin, mutta kappalevalinta oli silti melko osuva.

And you know that she’s half-crazy but that’s why you want to be there
And she feeds you tea and oranges that come all the way from China
And just when you mean to tell her that you have no love to give her
Then she gets you on her wavelength
And she lets the river answer that you’ve always been her lover

Nuo Cohenin sanat ovat kaunis yhdistelmä totuutta, hellyyttä ja huumoria.

Taisin sinä iltana tunnustaa miehelle, että sattumoisin ’Suzanne’ on hyvin lähellä minun toista nimeäni.

***

Vuosia sitten ostin cd:n, johon oli koottu Leonard Cohenin parhaat laulut. Halusin tuon levyn etenkin kahden kappaleen vuoksi: Hallelujah ja Dance Me to the End of Love. Jälkimmäisen sävel toi mieleeni lapsuuden automatkat ja haikeana soivan radion, pitkän tien peltojen välissä, isän joka piti ratista kiinni kello kuuden kohdalta ja tuijotti ajatuksissaan horisonttiin.

Tietyt laulut liittyvät tiettyihin hetkiin. Edes välissä vilahtavat vuodet eivät haalista musiikin muistoa.

***

cohen-cd-1

Viitisen vuotta sitten näin amerikkalaisen elokuvan nimeltä Take This Waltz. Se teki minuun ja ystävääni niin suuren vaikutuksen, että elokuvan jälkeen meidän oli pakko mennä pariksi tunniksi kahvilaan prosessoimaan kokemusta. Sarah Polleyn ohjaama elokuva kertoo naimisissa olevasta Margotista (Michelle Williams), joka rakastuu lentokoneessa kohtaamaansa mieheen, Danieliin (Luke Kerby). Heidän välillään vallitsee vetovoima, jota ei voi ohittaa. Kun he vihdoin – monien kieltäytymysten ja käänteiden jälkeen – päätyvät toistensa syliin, taustalla soi Leonard Cohenin Take This Waltz. Se säestää montaasina eteneviä kohtauksia, joissa näytetään tuoreen suhteen eteneminen leiskuvasta palosta arkiseen tv:n katseluun.

Sanoituksena Take This Waltz on pitkä ja haikea rakkausruno, täynnä säkeitä jotka näyttävät siltä kuin olisivat tulvineet yllättäen muistikirjaan.

”And I’ll bury my soul in a scrapbook,
With the photographs there, and the moss
And I’ll yield to the flood of your beauty
My cheap violin and my cross”

Sanoitus pohjautuu Cohenin ihaileman espanjalaiskirjailijan Federico García Lorcan runoon, jonka englanninkielinen nimi on Little Viennese Waltz. Laulu ilmestyikin alun perin Lorcan muistoksi tehdyllä kokoelmalevyllä Poets in New York (Poetas en Nueva York, 1986) sekä singlenä.*

Cohenin oma runoilijantausta näkyy kaikissa hänen sanoituksissaan, ainakin niissä jotka minä olen nähnyt. Koska lyriikat ovat samanaikaisesti yleispäteviä ja henkilökohtaisia, niistä voi tunnistaa itsensä.

Tai jonkun toisen.

muistikirja-ikkuna

Take This Waltz tuo mieleeni myös eräät juhlat, joissa jokainen valitsi vuorollaan biisejä Spotifysta. Jotkut joivat viiniä kertakäyttölautaset sylissään, toiset tanssivat valkoisella sohvalla. Naapurien reaktioista ei tarvinnut huolehtia, koska seinän takana ei asunut kukaan. Välillä kaiuttimista pauhasi Pulp, välillä Blur, sitten Prince. Minä valitsin Take This Waltzin, ja muistan yhä kuinka vieraat tarttuivat toisiaan kädestä ja alkoivat tanssia valssia kello kahdelta yöllä.

”Hyvä valinta”, sanoi se joka tanssitti minua.

***

leonard-cohen-elamakerta-1

Kirjahyllystäni löytyy Leonard Cohenin elämäkerta.

Luin taannoin The New Yorker -lehdestä Leonard Cohenista tehdyn henkilökuvan. Sain tietää, että hänen muusikon uransa käynnistyi vasta vähän päälle kolmekymppisenä, kun hän oli jo julkaissut muutaman runokirjan ja kaksi romaania. Siitä tuli jotenkin lohdullinen olo; ehkä siis on aivan normaalia, että nykyään minäkin istahdan toisinaan pianon ääreen ja nauhoitan kännykkään omia laulujani. Niitä ei synny kovin usein, mutta sekin lienee aivan luonnollista. Onhan Cohen itsekin sanonut:

”If I knew where the good songs came from, I’d go there more often.”

Meidän kuulijoiden iloksi Cohen näyttää löytäneen tuon paikan useasti.

 

PS: Tänään, 20. marraskuuta klo 21, Yle Teema esittää Cohenista kertovan dokumentin Bird on a Wire. Sen on ohjannut Tony Palmer, ja siinä matkataan Cohenin mukana kiertueella vuonna 1972.

 

*Tämä tieto lisätty postaukseen 21.11. klo 00.25.

 

Isän ja tyttären keskusteluista syntyi haikea romaani luopumisesta

Isälläni oli harvinainen kyky saada toiset tuntemaan itsensä ainutlaatuisiksi. Tuntemaan itsensä nähdyiksi, kuulluiksi, valituiksi.

-Linn Ullmann: Rauhattomat

Vanha isä istuu pyörätuolissa työhuoneessaan. Nelikymppinen tytär asettuu hänen viereensä ja esittää kysymyksiä. Nauhuri tallentaa heidän keskustelunsa ja vaitiolonsa, rykäyksensä, kuiskauksensa, sen miten isä laittaa Beethovenin pianokonserton soimaan, miten isä ärtyy kun tytär alkaa puhua Beethovenin päälle.

Miten he painavat nenänsä yhteen tarkistaakseen, ettei toisella ole kylmä.

Norjalaisen Linn Ullmannin kuudennessa romaanissa Rauhattomat isällä ja tyttärellä on yhteinen projekti: tehdä kirja vanhenemisesta. Työ edistyy haparoiden, ikä on jo jättänyt jälkensä isään, on vaikea päästä asioiden ytimeen. Välillä täytyy puhua siitä, miten isä nukkui edellisenä yönä tai milloin on lounas. Isä on tunnettu täsmällisyydestään.

rauhattomat

Rauhattomat on Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. KUVA: Like

Linn Ullmannilla ja hänen 48 vuotta vanhemmalla isällään oli tosielämässäkin samanlainen kirjaidea, kuten muun muassa Helsingin Sanomien jutusta käy ilmi. Keskustelujen nauhoitukset tehtiin, kun isä oli jo 89-vuotias.

Ullmannin isä oli kuuluisa ruotsalainen elokuvaohjaaja Ingmar Bergman (1918-2007). Tätä ei kuitenkaan tuoda romaanissa suoraan esiin. Tyttärelle isä on ennen muuta isä. Vaikka Rauhattomissa leijuu vahva omaelämäkerrallinen tunnelma, kyseessä on romaani. Lukija ei voi tietää, mikä osuus romaanin kokonaisuudesta on totta, mikä sepitettä.

Katriina Huttusen suomentama teos on rakenteeltaan sirpaleinen mutta hallittu. Muistot seuraavat toisiaan ennustamattomasti ja villisti assosioiden, mielen logiikkaa imitoiden.

Isän ja tyttären keskustelut esiintyvät kerronnan lomassa kuin katkelmat näytelmästä. He puhuvat teatterista, rakkaudesta, Wagnerin oopperasta, unista. Isän entisistä puolisoista. Kuolemanpelosta. Kirjoittamisesta. Intohimojen hiipumisesta. Siitä, että vanheneminen on isän mielestä kovaa työtä. Kaikki mikä ennen sujui nopeasti, sujuukin nyt hitaammin, ja asiat jotka ennen olivat tärkeitä, haihtuvat. Esimerkkinä isä mainitsee seksuaalisuuden.

”Ei sitä jää suremaan, en ainakaan minä jää… ja minähän olen ollut suunnattoman kiinnostunut naisista. En halua kehua, mutta… Minulla ei ole takkia. Missä villatakkini on?”

Isän lisäksi romaanin näyttämölle astuu myös äiti, menestynyt elokuvatähti, jonka matkassa tytär päätyy Amerikkaan asti. Vuonna 1966 syntyneen Linn Ullmannin äiti on norjalainen näyttelijä Liv Ullmann. Romaanissa kirjailija ei kuitenkaan puhu vanhemmistaan nimillä. Yhdessä kohdassa, kirjailijan isänäidin päiväkirjamerkinnässä, tosin vilahtaa pojan nimi Ingmar.

”Haluan, että kirjalla on yleispätevyyttä. Kirjan isä ja äiti voivat muistuttaa lukijan isää ja äitiä, ei vain minun”, Ullmann sanoi Ylen haastattelussa.

linn-ullmann-kuva

Linn Ullmann. KUVA: Agnete Brun

Tässä romaani onnistuukin hienosti. Se käsittelee monia universaaleja teemoja kuten vanhemman ja lapsen suhdetta, äitinä ja isänä olemisen ihmettä, perheenjäsenten välillä vallitsevaa hellyyttä, pettymyksiä, surua, muistamisen vaikeutta. ”Muistot ovat hetkiä jotka kieltäytyvät olemasta tavallisia”, luin joskus Diane Keatonin elämäkerrasta. Tuo lause tuli mieleeni Rauhattomia lukiessa.

Välillä jokin kirjassa kerrottu muisto on niin tunnistettava, että lukija huomaa pyyhkivänsä kyyneliä – tai hymyilevänsä haikeana.

Yksi romaanin kantavista teemoista on luopuminen. Tytär joutuu hyväksymään, että isä on jo vanha, että isä on alkanut unohdella asioita. Myöhemmin hänen täytyy kohdata myös se, ettei isää enää ole. Saaren talo, jossa isä viimeiset vuotensa asui, on yhtäkkiä tyhjä, täynnä elottomia esineitä.

Muistot kuitenkin jäävät.

ullmannin-romaani

Yksi romaanin hienoimmista hetkistä on kohtaus, jossa isä ja 32-vuotias tytär viettävät poikkeuksellisesti joulua kahdestaan. Molemmat ovat yksinäisiä, isän viides vaimo on kuollut ja tytär hiljattain eronnut. Kun jouluaatto koittaa ja on aika lähteä kirkkoon, kumpikaan ei oikein tiedä miten pitäisi olla, molemmat tuntuvat kaipaavan jonnekin toisaalle.

Jälkeenpäin tytär kuitenkin kantaa juuri tuota joulua mukanaan, kuin aarretta.

”Nyt ajattelen että kuljimme vierekkäin lumisateessa ja että isä sipaisi poskeani ja osoitti kirkon valtavaa lumipeitteistä kupolia ja sanoi: -Katso, kulta pieni, pian olemme perillä.”