Mitä sinä haluat sanoa?

En enää muista, mitä aikaa tarkalleen elettiin. Sovitaan, että oli huhtikuu, kevään korkein hetki, poskilla aavistus auringosta.

puu-ja-valo-1

Viimeistelin Saman katon alla -näytelmääni ja tapasin dramaturgi Outi Rossin Kallion Sävelessä, tutussa kohtaamispaikassamme.

Hän oli antanut minulle säännöllisesti palautetta kirjoitusprosessin aikana. Hän kehui, että näytelmä oli arviolta 80-90 -prosenttisesti valmis, mutta hän neuvoi minua käymään käsikirjoituksen vielä ainakin kertaalleen läpi.

”Nyt sulla on hyvin aikaa miettiä vielä yksi asia”, hän sanoi ja katsoi minua silmiin. ”Se, mitä sä haluat tällä näytelmällä sanoa.”

Yritin äkkiä keksiä jonkin viisaan lauseen. Tajusin, että olin kirjoittanut ehkä 30 versiota noin 115-sivuisesta näytelmästä, eikä minulla ollut antaa hänelle selvää vastausta.

”Niin, siis ehkä jotain sellaista, kuinka tärkeää on sukupolvelta toiselle jatkuva perintö, sukutilan tulevaisuus ja…”

Tunsin sisimmässäni, että tuo ei ollut se mitä etsin, se kaiken kattava teema. Pikakelasin näytelmää mielessäni, kävin läpi kohtauksia ja henkilöitä. Äkkiä muistin synopsiksen, jonka olin naputellut projektin alkumetreillä. Muistin, että olin kirjoittanut paperille jotakin hyväksymisestä, siitä kuinka me ihmiset voisimme paremmin hyväksyä toisemme, elää saman katon alla.

Sanoin tämän Outille ääneen, ja yhtäkkiä tajusin, että siinä oli koko tekstin ydin.

tietokone-ikkunalaudalla

***

Teema on sana, jota käytetään paljon. Puhutaan romaanin teemasta, elokuvan teemasta, sävellyksen teemasta. Monet kyllä tietävät intuitiivisesti, mitä teema tarkoittaa, mutta harva osaa selittää sitä selvästi ja yksinkertaisesti. Jos puhutaan kaunokirjallisista teksteistä, miten teema eroaa esimerkiksi aiheesta?

Kun kolmisen vuotta sitten menin opettamaan proosakurssia Työväen Akatemiaan, mietin kuumeisesti, miten selittäisin teeman opiskelijoille.

Lopulta tein sen minkä teen aina, kun minulla on jokin ongelma. Menin kirjastoon.

Lainasin hyllystä tutun vihreän opuksen nimeltä Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, jonka viisauksia olin jo opiskeluaikoina innoissani alleviivannut.

Artikkelissaan ”Teemasta ja sen tutkimuksesta” Susanna Suomela tiivistää teeman seuraavasti kirjoituksensa alkupuolella:

”Yksinkertaisimmin ilmaistuna ja sanakirjamääritelmiä tiivistäen teema on se, mistä teksti syvimmällä tasollaan kertoo; se, mistä on kyse.” 

Hän toteaa myös, että ”teema on tekstin keskeisin, muuttumaton ydin”. Ja että fiktiivisestä tekstistä voi löytyä useita erilaisia teemoja lukijan arvomaailmasta ja lähtökohdista riippuen.

kirjallisuudentutkimuksen-peruskasitteita2

Suomelan mukaan teema on nimettävissä jonkin abstraktin käsitteen avulla, kun taas aihe kertoo tekstistä konkreettisemmalla tasolla, henkilöiden, paikkojen ja tapahtumien kautta.

Luin teemasta tietoa myös Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjasta. Siinä todetaan, että esimerkiksi Samuel Beckettin En attendant Godot (Huomenna hän tulee) -näytelmän keskeiseksi teemaksi voisi nimetä turhan odottamisen tai elämän tyhjyyden.

Mikä sitten olisi kyseisen näytelmän aihe? Ehkä sen voisi kuvata näin: kaksi miestä, Vladimir ja Estragon, odottavat odottamasta päästyään Godot’a, joka ei koskaan tule.

puu

Beckettin näytelmässä Godot’a odotetaan puun alla.

***

Kun opiskelin elokuvakäsikirjoittamista Manchesterissä (ja Tampereella), yksi opettajistamme oli rakastunut teemaanLuulen, että tuo rakkaus oli kestänyt vuosikausia, syystäkin.

Tältä käsikirjoittajagurulta opin, että teeman pitäisi näkyä elokuvan jokaisessa kohtauksessa. Jos jokin kohtaus ei heijastanut elokuvan teemaa, sillä ei ollut paikkaa käsikirjoituksessa.

”This is a nice scene, but I don’t understand why it’s here”, hän saattoi sanoa.

Hän oli myös tarkka siitä, että kohtaukset todella veivät juonta eteenpäin ja että dialogi oli tarkoituksenmukaista. Jos näin ei ollut, hän ei epäröinyt sanoa sitä ääneen.

”This is stuff. Don’t write stuff!”

I won’t, ajattelin. I won’t.

***

muistikirja-saksasta-1

Münchenistä ostamani muistikirja.

Tietoisuus tekstin teemasta auttaa tekijää koko kirjoitusprosessin ajan. Luomisen hetkellä teema antaa suuntaa sille, mitä kirjoittaja on tekemässä, minne hän on matkalla. Viimeistelyvaiheessa teema puolestaan auttaa karsimaan turhia osioita pois.

Jos jokin kohta ei heijasta tekstin ydinajatusta, se ei todennäköisesti kuulu joukkoon.

Toki esimerkiksi romaani sallii draamaa enemmän rönsyilyä – ja kenties myös temaattisia sivupolkuja. Silti teema kannattaa pitää mielessä myös pitkän proosan äärellä.

Uskon, että teemasta, aiheesta ja väitteestä on hyötyä kaikkeen kirjoittamiseen. Esimerkiksi kolumnia tehdessä tilaa on usein aika vähän, vaikkapa 2000-3000 merkkiä. Noin liuskan mittaisessa tekstissä pitäisi pystyä ilmaisemaan isojakin asioita. Silloin on hyödyllistä, kun tietää, mitä oikeastaan haluaa lukijalle sanoa.

Tai itselleen.

Kirkas ajatus johtaa kirkkaaseen tekstiin.

kolumni-otos

Kirjoitan kolumneja Sairaanhoitaja-lehteen. Tämä ote on numerosta 5/2016.

***

Palataan vielä hetkeksi näytelmän viimeistelyvaiheeseen. Noina aurinkoisina kevätpäivinä kävin käsikirjoituksen läpi vielä ainakin pari kertaa, teema mielessäni. Huolehdin siitä, että hyväksymisen teema näkyisi jokaisessa kohtauksessa, tavalla tai toisella.

Kyseinen korjauskierros johti parempaan lopputulokseen. Teema vahvisti kutakin kohtausta ja sitoi kohtaukset yhteen tiiviiksi kokonaisuudeksi.

Huomenna torstaina (20.10.) puhun Imagen kirjoittajakoulussa siitä, miten tekstin saa laukkaamaan ja kulkemaan hyvin. Teeman miettiminen on yksi neuvoistani, mutta aion esitellä puheenvuorossani myös yhdeksän muuta vinkkiä.

Tervetuloa kuuntelemaan!

 

PS: Elääkö rakkaus älypuhelimessa? -kolumnin voit halutessasi lukea kokonaan täältä.

Scandinavian Music Groupin musiikki liikuttaa sekä kehoa että sydäntä

Näin minä vihellän matkallani

Näin minä vihellän matkallani

Jos sen oltava niin

Olkoon sitten niin

-Scandiavian Music Group: Näin minä vihellän matkallani (san. Terhi Kokkonen)

Kun ajattelen Scandinavian Music Groupia, minulle tulee mieleen pieni valkoinen opiskelijayksiö Helsingin Vallilassa. Ja levy, jonka kannessa laulaja-sanoittaja Terhi Kokkonen kävelee vaaleansinisissä farkuissa, taaempana muut bändin jäsenet ja auto ja kiiltävä asfaltti.

smg-cd-1

Scandinavian Music Groupin esikoislevy Onnelliset kohtaa.

Muistan myös mustat stereot, joiden sisällä cd kuumeni. Ja sen, että tiskasin. Ja itkin. Itkin ensimmäistä poikaystävää, eroa joka painoi kurkussa, ja näitä sanoja: ”Minne katosi päivät/ joina et nähnyt mitään/ ilman että hän olisi nähnyt saman?”

SMG:n ensimmäinen levy oli nimeltään Onnelliset kohtaa (2002). Kuuntelin tuota levyä aina silloin tällöin monen vuoden ajan, erilaisissa tilanteissa ja eri kausina, etenkin näitä kolmea laulua: Minne katosivat päivät, Tällaisena kesäyönä ja Kun puut tekee seittiä.

Nuo laulut ovat minulle tärkeitä, koska vaikeissa elämänvaiheissa ne auttoivat minua itkemään.

”Monta vuotta vanhentuneena

vaikka kulunut ei ole yhtäkään.”

***

scandianvian-music-group-band

Scandinavian Music Group. Kuvassa Oskari Halsti (vas.), Joel Melasniemi, Miikka Paatelainen, Antti Lehtinen sekä Terhi Kokkonen ja Pauliina Kokkonen. KUVA: Sony Music Finland

Vasta pari vuotta sitten aloin syventyä SMG:n muihinkin albumeihin. Lyhyessä ajassa monesta biisistä tuli minulle tärkeä. Juoksin lenkillä ympäri Töölönlahtea ja kuuntelin etenkin näitä kappaleita: Vieläkö soitan banjoa, Ei paniikkia, Hölmö rakkaus, Näin minä vihellän matkallani ja Talvipuutarhaan.

Viime viikonloppuna kävin katsomassa Scandinavian Music Groupin keikan Helsingin Korjaamolla. Olin onnellinen, että sain kuulla siellä lähes kaikki biisit, jotka halusinkin. Esikoisalbumin helmet ja Talvipuutarhaan tosin puuttuivat joukosta, mutta kestän sen, sillä mukana oli niin paljon ihania kappaleita.

Keikalla kuultiin kattava otos myös bändin uusimman levyn, Baabelin (2015) lauluista. Kuten SMG:n musiikki usein, Baabel rakentuu kappaleista, jotka ovat jollakin tavalla viileitä ja rauhallisia, mutta eivät koskaan kylmiä. Terhi Kokkosen kirkkaat lyriikat yhdistettyinä Joel Melasniemen melodioihin muodostavat kokonaisuuden, jota tekee mieli kutsua kuulaaksi.

smg-korjaamolla-2

SMG. Etualalla Pauliina Kokkonen ja Terhi Kokkonen.

Baabelin biiseistä suurimman vaikutuksen minuun tekivät Sido Tiukempaan ja Frank & Claire, joissa kummassakin rakkauteen liittyy jotakin tuskallista, vallankäyttöä tai kielletyn hedelmän makua.

Nämä säkeet ovat peräisin jälkimmäisestä kappaleesta:

”Miksi en rakastaisi kylmää sisintäsi?

Miten väärä paratiisi ei houkuttelisi?”

***

Olen nähnyt SMG:n aiemmin livenä kolmesti: Flow-festivaalilla, Provinssissa ja Tavastialla. Mielestäni Korjaamon keikka oli näistä paras. Korjaamolla oli intiimi ja lämmin tunnelma, mikä auttoi keskittymään kunnolla musiikkiin.

Sisarukset Terhi Kokkonen ja vuonna 2008 bändin viralliseksi jäseneksi liittynyt Pauliina Kokkonen sopivat lavalla hyvin yhteen niin äänensä kuin olemuksensa puolesta. Kummastakin huokuu karismaa, jota katselee melkein silmiä räpäyttämättä.

smg-keikka-1

Sisarukset Korjaamon lavalla.

Välispiikkejä kokoonpano ei juurikaan harrastanut, ellei lasketa muutamaa repliikkiä ja setin loppupuolella tehtyä bändin esittelyä. Ehkä se oli hyvä, sillä jatkuva leppoisa jutustelu olisi saattanut häiritä keikalla vallinnutta maagista tunnelmaa.

Voimakkaana keikkaelämyksenä jäi mieleeni muun muassa Terminaali-levyn (2014) Pieniä teräviä timantteja, jota olen kotioloissa kuunnellut vähemmän. Lisäksi keikalla pääsivät hienosti oikeuksiinsa myös Balladi 1, Ei paniikkia sekä Hölmö rakkaus, jotka kaikki ovat minulle henkilökohtaisesti läheisiä, jokainen eri syistä.

smg-band-korjaamolla-1

Kun Hölmö rakkaus alkoi soida, nopeampana ja villimpänä kuin levyllä, yleisö hullaantui tanssimaan ja hyppimään entistä korkeammalle. Terhi Kokkosen sanoittamaan kappaleeseen on taidokkaasti vangittu kesän kauneus ja haikeus, poika ja laituri ja lakastuvat nokkoset.

”Muistatko miltä tuntuu

juopua kesäyönä

hölmöstä rakkaudesta?”

 

Kyllä minä muistan.

 

Kirjailija ja yleisö eläytyivät näytelmään saman katon alla

The theatre is a place where one has time for the problems of people to whom one would show the door if they came to one’s office for a job.

-Tennessee Williams

Saman katon alla -näytelmän kantaesityksestä on kulunut jo vähän yli viikko. Elämys oli niin voimakas, etten oikeastaan tiedä mistä aloittaisin.

kukkia-1

Ensi-iltakukkasia.

Aloittaisinko siitä, kun menin ensi-iltapäivänä ostamaan Lapualta kiiltävää pinniä hiuksiini, jotta juhla-asuni olisi täydellinen?

Vai siitä, kun nuo timanttipinnit unohtuivat kotiin sulloessani sukkahousuja matkalaukkuun.

Aloittaisinko siitä, että otin sittenkin mukaan väärät sukkahousut?

Vai siitä, kun saavuin alkuillasta hotellin ravintolaan ja näin läheisteni odottavan minua pitkän pöydän ääressä, hymy huulillaan?

Tai ehkä siitä, kun siskoni kohotti minulle maljan ja minua itketti kaikki yhtä aikaa; hänen kauniit sanansa ja se, että nuo ihanat ihmiset olivat tulleet Vaasaan asti minun ja näytelmän takia.

***

saman-katon-alla-tanssi

Saman katon alla -näytelmän tanssikohtaus Vaasan kaupunginteatterissa. Kuvassa Jenni Banerjee, Kirsi Asikainen ja Emmi Kangas. KUVA: Linus Lindholm

Yhtä hyvin voisin aloittaa itse näytelmästä. Siitä, kun eteläpohjalaiselle karjatilalle saapuu jouluksi intialaistaustainen vegaaniminiä.

Tai siitä sanoinkuvaamattomasta hellyydestä ja kiintymyksestä, jota tunsin kirjoittamiani hahmoja kohtaan. Tuo tunne saavutti huippunsa, kun sain katsella heitä näyttämöllä, lihaa ja verta olevina ihmisinä.

Maatilan vähäpuheinen vanha isäntä Jorma (Jari Hietanen) ja hänen sanavalmis vaimonsa Lissu (Kirsi Asikainen) miettivät sukutilalle jatkajaa. Tarina käynnistyy, kun perheen nuorempi poika Matias (Lauri Kukkonen) tuo ensimmäistä kertaa näytille tuoreen kihlattunsa Sarishan (Jenni Banerjee). Tämän hienostuneen helsinkiläisparin saapuminen sysää niin perheenjäsenet kuin sukutilankin muutokseen.

Konfliktiherkässä perhejoulussa riittää sulateltavaa isoveli Hanella (Jorma Tommila), rehvastelevalla mutta sydämeltään herkällä pohjalaisäijällä, jonka kaljankatkuiset tokaisut saavat itse näytelmäkirjailijankin punastumaan.

Vastusta Hanelle tarjoaa reipasotteinen vaimo Tiina (Emmi Kangas), jossa on selvää emäntäainesta. Kovia kokenut pariskunta elää asumuserossa, mutta kummankaan tunteet eivät ole kuolleet.

saman-katon-alla-hane-ja-tiina

Eron partaalla räpiköivä pariskunta Hannu eli ”Hane” (Jorma Tommila) ja Tiina (Emmi Kangas) käyvät näytelmässä tahtojen taistelua. KUVA: Linus Lindholm

Matkan varrella olen keskustellut näytelmän henkilöistä useaan otteeseen ohjaaja Erik Kiviniemen ja dramaturgi Outi Rossin kanssa. Olen oppinut paljon näistä keskusteluista, miettinyt henkilöhahmojen historiaa, motiiveja, haaveita ja tahdonsuuntia – ja pannut peliin kaiken tietämykseni ihmisenä olemisesta.

Olen viettänyt kirjoittamieni hahmojen kanssa paljon aikaa, suunnilleen vuoden verran. Olen nauranut ja itkenyt heidän kanssaan, tuntenut heidän stressinsä ja epätoivonsa, heidän halunsa ja mustasukkaisuutensa, olen ymmärtänyt heidän ongelmiaan ja paheksunut heidän sanojaan, olen surrut kun heillä menee huonosti ja iloinnut kun he onnistuvat, olen nähnyt kuinka he kohtaavat ja kaipaavat ja kurottelevat toisiaan kohti.

Maria Antmanin hieno lavastus tuo esiin kuilun, joka toisinaan ajaa perheenjäsenet erilleen. Näyttämön halki virtaava joki on konkreettinen ja symbolinen raja, jonka äärellä riidellään, rakastetaan, saunotaan ja pestään kädet.

saman-katon-alla-sauna

Veljekset Matias (Lauri Kukkonen) ja Hane (Jorma Tommila) ovat eri mieltä sukutilan tulevaisuudesta. KUVA: Linus Lindholm

***

Ensi-illassa jännittävintä oli aistia niin läheisten kuin muunkin yleisön reaktiot. Mikä naurattaa, mikä hämmentää, mikä saa melkein huudahtamaan ääneen?

Minkä kohtauksen aikana joku kaivaa nenäliinaa käsilaukustaan?

Oli hienoa seurata, kuinka yleisö lämpeni tarinalle ja eläytyi tapahtumiin. Välillä tuntui, että me kaikki katsojat olimme mukana viettämässä tuota arvaamatonta joulua. Me saimme nähdä omin silmin, kun tupaan asteli Hanen näköinen joulupukki hämmentävässä naamarissaan. Me katsoimme vierestä, kun veljekset riitelivät saunan lauteilla ja kun intialaisten suitsukkeiden tuoksu täytti tuvan. Me seurasimme silmä tarkkana, kun lavalla tanssittiin bollywoodia ja laulettiin seuraavassa hetkessä haikeaa jouluvirttä.

”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan.”

saman-katon-alla-2

Jorma Tommilan esittämästä Hanesta paljastuu näytelmän kuluessa myös herkkä puoli. Kuvassa lisäksi Jenni Banerjee, Kirsi Asikainen sekä Lauri Kukkonen. KUVA: Linus Lindholm

***

Kun esitys päättyi, minutkin kutsuttiin näyttämölle yleisön eteen. Työryhmän tavoin sain kukkia ja iloisia aplodeja. Yritin kumartaa mahdollisimman luontevasti. Se ei varmastikaan näyttänyt siltä. Olen oppinut lapsena vain niiaamisen taidon.

Ennen karonkkaa oli kiitosten aika. Olin kirjoittanut etukäteen päiväkirjaani noin nelisen sivua kiitoksia, joita olin mumissut puoliääneen pitkillä pyörälenkeillä Lapualla. Olen onnellinen, että muistin puheessani sanoa melkein kaiken.

Kun karonkka ja muut juhlallisuudet olivat ohitse, menin yksin hotellihuoneeseen. En tiedä, mitä olisin tehnyt, mihin tarttunut. Niinpä söin hopetoffeekarkkeja, jotka olin saanut ystävältäni lahjaksi. Katselin pöydällä tuoksuvia ruusuja, neilikoita, gerberoita ja krysanteemeja. Selasin kännykästäni illan aikana otettuja valokuvia. Koska yksikään potrettini ei ollut onnistunut, otin itsestäni kompensaatioksi noin 23 selfietä. Näistä kaikista otoksista kelpuutan vain yhden, tai kaksi. Tässä toinen niistä:

ensi-ilta

Kello oli tuolloin suunnilleen yksi yöllä. Ripsivärini oli levinnyt, hiukset kaipasivat kampaa. Tunnin päästä täyttäisin vuosia.

En olisi voinut kuvitella parempaa starttia syntymäpäivälle.