Mitä tapahtuu katharsiksen kynnyksellä

Catharsis (from Greek κάθαρσις katharsis meaning ”purification” or ”cleansing”) is the purification and purgation of emotions—especially pity and fear—through art or any extreme change in emotion that results in renewal and restoration.

Lähde: Wikipedia

Kirjoittamani näytelmän kantaesitys on jo huomenna perjantaina Vaasan kaupunginteatterissa. Ensi-ilta saapui lopulta yllättävän äkkiä, aivan kuin syksy itsekin.

Reagoin lähestyvään juhlahetkeen monin tavoin.

rappusilla-1

Pari viikkoa sitten huvimajan portailla Lapualla.

Tunnen oloni jossain määrin rauhattomaksi. Saan kirjoitettua lähinnä Saman katon alla -aiheisia Facebook-päivityksiä. Täytän koko seinäni näytelmään liittyvällä materiaalilla. Olen iloinen, että tuleva esitys on päässyt jo ennakkoon hienosti esiin pohjalaisissa lehdissä, samoin kuin muun muassa Maaseudun Tulevaisuudessa, jossa oli oivallinen otsikko: Vegaaniminiä järisyttää lihakarjatilallista perhettä Vaasan kaupunginteatterissa. Printtiversiossa otsikkona oli yhtä lailla osuva ”Luvassa tunteiden vuoristorata”.

Tiedossa on todellakin tunteita laidasta laitaan: iloa, surua, riemua, pelkoa – ja mielestäni myös katharttinen puhdistuminen.

Viime viikolla teatterilla järjestettiin Saman katon alla -lehdistötilaisuus, jossa esitettiin näytelmästä pitkähkö dramaattinen otos. Se antoi hyvin esimakua tulevasta väläyttäen näytelmän maailmaa ja perhesuhteita.

lehtijuttua-1

Pätkä Laura Krohnin kirjoittamasta Pohjalaisen jutusta.

Välillä toki julkaisen Facebookissa muutakin sisältöä, jotta seinälläni näkyisi vähän vaihtelua. Juuri eilen tein esimerkiksi testin, jossa selvitin, mikä Muumi-hahmo olen.

Olen Niiskuneiti. Minä sanon sen kaikille.

Näen levottomia unia. Herään kolmelta yöllä siihen, että minulla on hirveä jano. Nukahdan uudelleen. Olen yhtäkkiä bileissä, joissa tapaan hyvin nuoria, minulle vieraita Teatterikorkeakoulun opiskelijoita. Yksi heistä huomauttaa, että minulla on jännä pukeutumistyyli: ”Sul voi olla esimerkiksi todella tyylikäs laukku, ja sitten yhtäkkii jotkut tosi oudot leggingssit ja sadetakki.”

Seuraavassa hetkessä tapahtuu vesivahinko. Katosta ropisee vettä, ihmiset kirkuvat. He lähtevät taksilla johonkin.

He eivät odota minua.

junassa-1

Taannoin junassa.

Hereillä ollessani joudun konfliktitilanteeseen kahtena peräkkäisenä päivänä Helsingissä. Tällaista ei tapahdu usein, sillä minä nimenomaan vältän konflikteja – kaikkialla muualla paitsi tarinoissa.

Nyt päätin kävellä niitä kohti.

Isosiskoni on monesti lohduttanut, että sitten kun täyttää 40, ei enää yksinkertaisesti pysty pitämään suutaan kiinni. Elämä helpottuu valtavasti, kun saa sanottua asiansa. Olen ajatellut melkein epätoivoisena, että minun kohdallani siihen tuntuu olevan miltei liian kauan aikaa.

Nyt kuitenkin tuntuu, että ehkä jonkinlaista muutosta on jo havaittavissa.

”It has begun”, siskoni vahvisti eilen puhelimessa.

Iltaisin harhailen Helsingin vaatekaupoissa. Kokeilen paria juhlamekkoa, kumartelen sovituskopeissa. Minulle kelpaa vain kaikki mikä kimaltaa. Löydän Monkista T-paidan, jossa lukee ”A never ending story”. Se ei kimalla, mutta ostan sen silti.

t-paita-1

Juoksen viikon sisällä kolme kertaa väärään junaan. Pulssini on koholla, sadetakki hiostaa. Herätän huomiota Batman-housuissani. Epäilen, että deodoranttini on pettänyt.

Haluan seurata ainoastaan kolmea tv-sarjaa: Vain elämää, Ensitreffit alttarilla ja Exiä rannalla. Viimeksi mainittua katsoin hiljattain jopa uusintana (kaksi kertaa). Minua kiinnostaa, miten Luca reagoi, jos Ninnu ihastuukin Mattiin.

Yhtäkkiä sillä on väliä. Kaikella on väliä.

Soitan hotelliin, joka sijaitsee lähellä Vaasan kaupunginteatteria. Pyydän mahdollisimman hiljaista huonetta. Yllättäen se järjestyy helposti. Kaikki järjestyy!

Pakkaan matkalaukun Pohjanmaan reissua varten. Otan mukaani vähintään kolme eri juhlavaatekertaa, lenkkarit ja juoksuhousut, pari romaania sekä päiväkirjan. Nenäsumutteen. Särkylääkkeitä. Ja tietysti myös pienen savukvartsikiven, joka auttaa saavuttamaan sisäisen tasapainon.

Näin olen lukenut.

joki-sillalta

Näkymä Karhunsillalta Lapualta.

Kirjoitan tämän blogipostauksen, liian pitkän tauon jälkeen. Totean, että minun pitäisi päivittää blogia useammin. Minun täytyy kirjoittaa enemmän kaikkea. Minun täytyy lukea enemmän. Täytyy kirjoittaa ja lukea, kirjoittaa ja lukea.

Käyn juoksulenkillä, joka kestää kymmenen minuuttia. Tiskaan puolitoista tuntia, kuuntelen Iisan ihanaa biisiä Tuu tänne. Siivoan kylpyhuoneen. Hankaan kaakeleita sinisellä harjalla, valutan viemäriin kaiken lian. Pyyhin peilin puhtaaksi, puhdistan vessanpöntön kumihanskat kädessä.

Huokaisen syvään. Käyn suihkussa, pesen hiukset perusteellisesti. Puen ylleni vaatteet, joissa on helppo olla. Viikkaan laukkuun sen ainoan paljettimekon, johon luotan.

Tuntuu siltä kuin jonkinlainen katharsis olisi jo nyt huuhtonut minut kauttaaltaan.

Olen valmis lähtemään juna-asemalle.

Vesalan kyydissä tavallinen muuttuu ihmeelliseksi

Aamuun päin me ajetaan

rantoja pitkin läpi koko maa

Ajetaan kovaa

Ollaan ihan hiljaa

Saat kaataa mun napaan tequilaa.

-Paula Vesala: Tequila

Viime aikoina olen kuunnellut usein Paula Vesalaa. Hän on laulanut minulle juoksulenkillä Sibeliuspuistossa, pyöräretkellä Kuusisaaressa, keskellä yötä ABC:llä baari-illan jälkeen. Hän on antanut minulle voimaa hölkkäämiseen, hikoilemiseen, hengittämiseen ja kauramaidon ostamiseen.

paula-vesala-kuva-1

Paula Vesala. KUVA: Viivi Huuska

Hän on myös yksi niistä, joiden työ on innoittanut minua laulamaan ja soittamaan itse. Tarttumaan kynään ja kirjoittamaan.

Kun siis huomasin Vesalan tekevän Tavastialle neljä keikkaa, minun oli pakko päästä mukaan.

Sunnuntai-iltana vedin jalkaani pianokuvioiset legginsit ja pyöräilin keikkapaikalle. Kun saavuin perille, olin jossain määrin hikinen ja viisi minuuttia myöhässä.

Vesala Tavastia 1

Narikalla minä ja seuralaiseni kuulimme, kuinka Vesala jo lauloi hyvää vauhtia ensimmäistä biisiä, juuri sitä jota olin eniten odottanut: Ei pystyny hengittää.

Siinä vaiheessa meinasi vähän tunnelma dropata. Lisäksi väkeä oli niin paljon, ettei saliin meinannut enää mahtua. Mutta tämä oli tietysti aivan omaa syytäni; olisi pitänyt varata ajoissa hyvä paikka.

Pian tämä pieni harmitus unohtui, kun Vesala vei yleisönsä vajaa puolitoista tuntia kestäneelle matkalle täynnä tarinoita. Ja niin kuin aina hyvällä road-tripillä, vauhtia piisasi ja maisemat vaihtuivat.

Välillä Vesala istahti soittamaan koskettimia, välillä tanssi villisti kuin diskopallon alla vähän ennen valomerkkiä.

Vesala keikka 1

Uudella levyllään Vesala laulaa aika paljon ihmissuhteista. (Tämä kirkastui minulle, kun osallistuin taannoin yhteen Vesala-aiheiseen Facebook-keskusteluun.) Hän kirjoittaa siitä, kun ajetaan yhdessä motelliin, vietetään kesälomaa sateessa, otetaan toista salaa kädestä kotibileissä. Hän laulaa siitä, kun toisen lähellä ei enää pysty olemaan, kun olosta tulee liian tukala ja kun kukaan ei ole saattelemassa alttarille.

Hän laulaa rakkaudesta ja maailmanlopusta tarkoin havainnoin. Usein hän zoomaa johonkin arkiseen yksityiskohtaan, jonka takana on iso tunne. Nuo lyriikat koskettavat ainakin minua, kolmekymppistä naista, joka juuri yhtenä iltana huomasi kirjoittavansa Googleen hakusanat ”mitä rakkaus on”. Sen jälkeen luin 44 minuuttia tietoa Väestöliiton sivuilta.

Oli ihanaa nauttia livenä niistä Vesalan kappaleista, joita olin monet kerrat kuunnellut YouTubesta tai Spotifysta. Yksi suosikeistani on Mitä jos sä oisit silti mun kaa. Sen vilpitön ehdotus teki minuun vaikutuksen. Tequilaa olen kuunnellut viime aikoina vähemmän, mutta silti huomasin laulavani ääneen, kun tuttu vihellys alkoi soida.

vesala sininen tausta 1

Biisi nimeltä Tavallinen nainen oli myös voimakas keikkaelämys. Se on muotokuva naisesta, jonka kaikki tuntevat mutta joka ei tunne ketään, naisesta jolle ei ole sinä päivänä tapahtunut mitään.

Laulu herättää miettimään, onko tavallista ihmistä edes olemassa. Ehkäpä joskus asiat tai ihmiset vain näyttävät tavalliselta ulospäin. Ja kun tavallisesta tekee laulun, se muuttuu ihmeelliseksi.

Keikalla kuultiin myös aivan uusi biisi nimeltä Niin sä päästät mut menemään. Se oli kauniin haikea mutta voimakas, kuten monet Paula Vesalan laulut. Toivottavasti kappale julkaistaisiin lähiaikoina, jotta pääsisin pian kuulemaan sen uudelleen.

Keikan kliimaksi oli varmastikin tuttu kesähitti Älä droppaa mun tunnelmaa. Se on vähän liian pirteä tällaisen haikeahenkisen pohjalaisen makuun, mutta oli hauska katsella, kuinka iloiseksi se teki niin esittäjänsä kuin yleisönkin.

Vesala hetki 1

Encorena kuultiin Vain elämää -sarjasta tuttu versio Apulannan biisistä Pahempi toistaan, jota seurasi Vesalan oma herkkä balladi Takkipinon suojassa. Keikan kruunasi Elastisen Sori, josta on tullut Vesalan vetona sähäkkä Vain elämää -hitti.

Kumarrusten jälkeen minulla oli vastustamaton tarve ostaa jokin Vesala-aiheinen fanituote. Valitettavasti haluamaani T-paitaa oli enää vain L-koossa, enkä ollut uuden yöpaidan tarpeessa. Onneksi muitakin kokoja on kuulemma taas tulossa, ja niistä ilmoitetaan ainakin artistin Facebook-sivuilla.

Lähdettyäni Tavastialta pyöräilin hitaasti kotiin ja ajattelin Vesalaa, sitä millainen fiilis hänellä on, mitä hän mahtaa tehdä keikan jälkeen. Itse ainakin pesisin meikit, joisin kupin teetä, kirjoittaisin päiväkirjaa, harjaisin hampaat. Päässäni soivat sanat, jotka olin kuullut Vesalan laulavan noin puolta tuntia aiemmin:

”Sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin.

Sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin.”

Minun kesäni

Nyt seuraa pienimuotoinen kouluaine yllä mainitulla otsikolla.

Tämä aihe tuli mieleeni, kun luin Natalie Goldbergin kirjoittamisopasta Avoin mieli (suom. Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen). Kirjassa Goldberg muistelee, kuinka hän oli kahdeksannella luokalla yrittänyt kirjoittaa ainetta otsikolla Mitä tein viime kesänä. Useiden aloitusten jälkeen hän oli kirjoittanut pelanneensa softballia niin kuin monet muutkin lapset, vaikka se ei ollut totta. Lopulta hän oli vielä lisännyt tekstiin:

”Oli tosi hauskaa. Minulla oli kiinnostava kesä. Oikein kivaa.”

mermaids 2

Myöhemmin Goldberg on oivaltanut, että hyvä kirjoittaminen on konkreettista ja yksityiskohtaista. Tekstistä tule elävää, kun kirjoittaja pyrkii rehellisyyteen ja totuuteen, yksityiskohtia viljellen.

Saman minäkin olen oppinut. Yritetään siis puhua totta.

Totuus on, että kesä on kovaa vauhtia lähdössä ja vilkuttaa meille, kuin junan ikkunasta.

Jään kaipaamaan sen lämpöä ja valoa, merenrantoja, vaaleanpunaista taivasta, Daim-jäätelöä, bikinejä, ballerinakenkiä, purjeveneitä jotka viilettävät aina minun ulottumattomissani. Jään kaipaamaan spontaaneja hetkiä, sitä, että voi lähteä märillä hiuksilla ulos, koska aurinko kuivaa ne kuitenkin.

Koko kesän yritin ruskettua lenkkeilemällä shortseissa ja hihattomissa paidoissa. En onnistunut.

Ostin kahdet mikroshortsit, pinkit ja keltaiset. Käytin usein paitaa, jossa lukee ”I grew up with mermaids”. Ilta-Sanomien jutusta huomasin, että Chisulla on samanlainen. Tämä teki minut jollakin tavalla iloiseksi.

alppiruusupuistosta 3

Samoilin Haagan Alppiruusupuistossa ihailemassa kukkia. Katselin Ateneumissa Alice Neelin maalauksia. Kuuntelin Helsinki-päivän konsertissa Sannia ja JVG:tä. Koin yhdet tuparit, yhdet julkkarit, yhdet festivaalit ja parit synttärit. Käytin sadetakkia usein, myös niinä päivinä kun aurinko paistoi.

Kävin laulutunneilla, ennen kuin opettajani jäi kesälomalle. Lauloin suihkussa, esitin pesukoneelle Sannin 2080-luvulla -biisin. Mietin, voiko lauluni kantautua rakenteiden läpi naapurin vessaan. Todennäköisesti voi.

Harjoitin karaokea Swengissä ja Myllypuron Jyväsessä. Kuuntelin Kaupungin Naisten konserttia Balderin salissa. Mukana oli myös yksi minun sanoittamani tango. Nousin punaisena seisomaan, kun kuoron johtaja sanoi nimeni.

Tein joitakin omia lauluja. Kirjoitin sanoja, juttelin pianolle. Se helpotti oloa. Viime kuukausina olen miettinyt paljon sitä, miten väliaikaista kaikki on. Tuntuu siltä, että elämässä kaikki menee ohi, ennemmin tai myöhemmin, niin kuin kesäkin. Joskus se voi olla valtava helpotus, joskus suuri suru. Usein muutos tekee olon turvattomaksi. Haluaisin luottaa enemmän ihmisiin, omiin silmiini, maailman hyvyyteen, havaintoihini, hauislihaksiini. Mutta mikään ei ole itsestäänselvää, ja se on pelottavaa.

Siksi pitäisi yrittää tarttua hetkeen, kaksin käsin, kuin pelastusrenkaaseen.

avoin muistikirja 3

Heinäkuussa näytin fysioterapeutille kipeää nilkkaani. Hän sanoi, ettei jalka vaikuttanut nyrjähtäneeltä. Vastaanoton aikana fysioterapeutti huomasi, että pikkuvarpaani oli oudon apaattinen. Se ei ollut vaarallista. Nauroimme yhdessä tälle varpaalle, joka ei suostunut noudattamaan käskyjä. Jollakin tavalla ihailin sen kapinahenkeä.

Tein fysioterapeutin antamia harjoitteita. Jossain vaiheessa, kuin huomaamatta, nilkan kipu lakkasi.

Olen kirjoittanut ja myös lukenut jonkin verran. Nyt minulla on kesken muun muassa Anthony de Mellon kirja Havahtuminen (suom. Vuokko Rissanen). Sen yhtenä ajatuksena on, että ei pitäisi odottaa keneltäkään mitään. Mutta onko se mahdollista?

”Siinä, missä on rakkautta, ei ole mitään vaatimuksia, odotuksia tai riippuvuutta. En vaadi teitä tekemään minua onnelliseksi; onnellisuuteni ei ole teistä kiinni”, de Mello kirjoittaa. Miten helpottava mutta haastava ajatus ihmiselle.

hiukset 1

(Ihan kohta on taas aika mennä kampaajalle.)

Heinäkuussa kävin kampaajalla laittamassa vaaleita raitoja. Hiuksiani leikattiin vain muutama millimetri, koska ajattelin vähän kasvattaa niitä.

Huomenna saatan olla eri mieltä.

Lomalla lensin Müncheniin, näin yhdellä miestarjoilijalla nahkahousucaprit. Löysin kasvisannoksen seasta lihanpalan. Syljin sen serviettiin. Kävin kuninkaiden palatsissa ja tajusin, että joku Ludvig on nukkunut tuossa haalistuneessa purppuranpunaisessa sängyssä 1700-luvulla. Tunsin oloni alipukeutuneeksi, kun kuljin farkkushortseissa kattokruunujen alla. Matkustin junalla katsomaan Dachaun keskitysleiriä. Ajattelin, että en koskaan pääse yli tuosta kokemuksesta, en milloinkaan saa päästäni kuvaa joka mieleeni tunkeutui.

Nyt se on jo vähän haalistunut. Koska kaikki menee ohi, ennen pitkää.

Vietin joitakin aikoja Pohjanmaalla. Uin koko kesänä vain yhden kerran, EpopParkin maauimalassa Lapualla. Kävin veneilemässä Lappajärvellä, sillä ainoalla järvellä jota rakastan. Piipahdin sukujuhlissa, pyöräilin peltojen välissä, otin valokuvia lapsuudestani.

jokimaisema 10

Näköala sillalta (Lapuanjoki)

Kokeilin kahdesti SUP-lautailua, kerran Lapualla, kerran Helsingissä. Suppaillessa tajusin kirkkaasti, että aallot ja tuuli ovat minua voimakkaampia. Vaikka treenaisin joka päivä salilla, tuo asia ei muuttuisi.

(Näin ainakin sanon itselleni. En ole käynyt kuntosalilla kertaakaan tänä kesänä).

Olen istunut jonkin verran junassa, kerran ykkösluokassa. Näin tutun, jota en saanut tervehdittyä, koska hetki meni ohi. Ehkä hän tunsi samoin. Nukuin joitakin öitä hotelleissa. Hiljattain kävin Vaasan kaupunginteatterin näytäntökauden avajaisissa, mistä kirjoitin edellisessä postauksessani.

Ostin neljät kuvioidut legginsit, joista kolmet viime viikonloppuna. Yksissä Batman suutelee Diana Princeä, toisissa huojuvat männyt, kolmansiin on painettu pianon koskettimet. Ihmisellä ei voi koskaan olla liikaa legginsejä.

legginsit 3

Lauantaina näin Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin keikan Puu-Vallilan katubileissä. Keikan oli määrä alkaa klo 19.15, mutta satoi kaatamalla. Kylmää, märkää, julmaa vettä. Vielä seitsemältä istuin kotona ja ajattelin, että en voisi antautua sateen armoille. Kaiken lisäksi ystävälläni oli kurkku kipeä, ja toinen mahdollinen avec katseli YouTubesta hassuja videoita.

Kello 19.05 soitin taksin. Tajusin kirkkaasti, että minun keikalle menemiseni ei voi olla riippuvainen toisten suunnitelmista.

Ja kun vihdoin pääsin perille Vallilaan, suuri kiitollisuus valtasi minut. Että on olemassa Helsinki, ja tämä bändi, tuo mies jolla on hattu päässä ja pitkävartiset nahkasaappaat. Että hän on tehnyt lauluja, joita minä ja muut saamme kuunnella. Että ihmiset tanssivat sadetakeissaan ja laulavat mukana Valon pisaroita ja Ystävänpäivää.

tuure kilpelainen karavaani 2

Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin uusin hitti on nimeltään Autiosaari.

Kun karavaani lauloi kappaletta Tahtoisin, tahtoisin, huomasin yhtäkkiä itkeväni kaikkea yhtä aikaa, surun ja ilon pisaroita, sitä mikä on mennyt ja mitä minulla nyt on. Encorena karavaani esitti osuvasti laulun nimeltä ¡Eloon!. Bändin yhteisvoimin loihtima teksti alkaa sanoilla ”Mul on rinnassa pala joka hiertää. Mul on jalat jotka rantoja kiertää.” Mutta kertosäkeessä päästään kaiken yli, niin kuin elämässä aina, tavalla tai toisella:

”Mä herään eloon eloon eloon eloon.

Iloon eloon elämään.

Eloon eloon eloon eloon, ja kyllä kestää kiittää.”

 

Tosiaankin. Kiitos kuluneesta kesästä!