Münchenin sydän sykkii surusta huolimatta

Palasin tällä viikolla lomareissulta Saksasta.

Tunnelma Münchenissä oli erilainen kuin silloin, kun 17-vuotiaana kävin siellä. Tällä kertaa saavuin kaupunkiin, jonne oli juuri edellisenä iltana, perjantaina 22. päivänä, tehty tuhoisa isku.

Lauantaina ilmapiiri tuntui haikealta, mihin varmasti vaikutti myös oma turvattomuudentunne. Välillä satoi, kaupunki näytti murheelliselta, kaduilla liikkui joitakin poliiseja.

Kaiken surun ja järkytyksen keskellä kaupunki yritti jatkaa normaalia elämää.

Munchenin keskustassa 2

Tämä kuva on otettu tiistaina museokierroksen jälkeen.

Ostin viime syksynä Kiasmasta paidan, johon on painettu valokuvaaja Robert Mapplethorpen sitaatti: ”I want to see something I’ve never seen before.”

Münchenissä – niin kuin usein matkoilla – näin paljon sellaista, mitä en ollut aiemmin nähnyt. Tai jos olin, en ainakaan muistanut sitä.

Näin tarjoilijoita, jotka kantoivat oluttuoppeja capripituisissa nahkahousuissa ja villasukissa.

Näin jättikokoisen bretzel-rinkelin valokuvausliikkeen näyteikkunassa.

Näin oman, aivan äskettäin käytössä olleen kännykkämallini Samsung S3:n Deutsches Museumin lasivitriinissä.

Näin vaatekaupan, jonka nimi oli ”& other stories”. Siellä piti tietysti käydä.

vaatekauppa

Näin Hugendubel-nimisen kirjakaupan, jonka kyltissä luki ”Die Welt der Bücher” eli ”kirjojen maailma”. Tuo maailma oli täynnä tarinoita, joiden luota en olisi halunnut lähteä pois.

Näin Albrecht Dürerin (1471-1528) omakuvan Alte Pinakothek -museossa. Hän tuijotti minua suoraan silmiin, kuin olisi halunnut kertoa jotakin.

Näin Andy Warholin (1928-1987) taideteoksia Pinakothek der Moderne -museon valkoisilla seinillä.

Näin kirjan, joka kertoi sinisen värin historiasta.

sininen

Näin hotellihuoneessa Borat-elokuvan kohtauksia saksaksi dubattuna, mistä en ehkä toivu koskaan.

Näin myös Olemisen sietämätön keveys -elokuvan (Die Uneträgliche Leichtigkeit des Seins) saksankielisellä puheella kuorrutettuna, pääosissa Juliette Binoche, Daniel Day-Lewis ja Lena Olin.

Näin Baijerin kuninkaiden kodin, Residenzin, jossa sai ihailla kullanhohtoisia koristeita, kattokruunuja, seinänkorkuisia maalauksia ja purppuranpunaisia silkkivuoteita.

ikkuna

Näin turistikauppoja täynnä baijerilaisia käkikelloja, kirjavia perinneasuja, München-lippalakkeja ja nahkahousuihin puettuja posliinienkeleitä.

Näin auringon paahtaman naisen, joka istui kadulla ja puhui itsekseen, vesipullo sylissään.

Ja miehen, joka makasi kyljellään asfaltilla ja poltti savuketta sumuinen katse silmissään.

Näin St. Michaelin kirkon, jossa pidettiin hartaushetki Münchenin iskussa kuolleiden uhrien muistoksi. Tuo tilaisuus järjestettiin iskun jälkeisenä iltana, lauantaina 23. heinäkuuta, jolloin ulkona satoi ja terassit tyhjenivät.

tyhja terassi

Näin papin, joka yritti lohduttaa kirkkoon saapuneita ihmisiä. Hän totesi, että kaiken kauheuden ja surun keskellä oli kuitenkin näkyvissä ihmisten välistä solidaarisuutta ja välittämistä. Hän muistutti puheessaan, että sitä tarvitaan tavallisessa arkielämässäkin.

”Voisimme useammin kysyä toiselta, mitä sinulle kuuluu, miltä sinusta tuntuu, mikä sinuun sattuu”, pappi sanoi.

Suru leijui salissa ja kosketti myös minua.

Kuulin urkujen soiton, musiikin joka täytti koko kirkon.

kirche 1

Myöhemmin kuulin katusoittajat, jotka soittivat Marienplatzin aukiolla – Münchenin sydämessä – klassista musiikkia. Tuntui siltä kuin olisimme hetkeksi päässeet konserttiin.

Kuulin metrojen ja junien huudot, liikenteen joka kohisi hotellihuoneen ulkopuolella.

Näin unen, jossa joku tutun oloinen tuntematon istui minua vastapäätä ja sanoi yhtäkkiä: ”Et sinä oikein koskaan päästänyt minua lähellesi.”

Näin matkalla myös jotakin, jonka olin nähnyt jo 17-vuotiaana mutta josta minulla oli vain hämäriä muistikuvia: Münchenin lähellä lyhyen junamatkan päässä sijaitsevan Dachaun keskitysleirin ja sinne perustetun museon: KZ-Gedänkstätte Dachau.

Dachau

Dachaun keskitysleirin rakennuksia.

En enää muista, kävinkö lukioikäisenä aivan kaikissa rakennuksissa, vai näinkö silloin vain osan.

Oli järkyttävää kulkea läpi hyytävän kaasukammion, nähdä krematorion ja harmaanvalkoiset huoneet joissa vankien ruumiita säilytettiin. En halunnut juurikaan ottaa valokuvia noista paikoista, enkä pysty oikein edes kirjoittamaan tuosta kokemuksesta, ainakaan vielä.

Koko päivän surin sitä, miten julmasti ihmiset ovat kohdelleet toisiaan. Vielä illalla hotellihuoneessa kauhukuvat tunkeutuivat mieleeni ja nostivat kyyneleet silmiin. Tajusin, että kokemus oli ollut minulle liian rankka.

Samalla tiedostin, että on tärkeää käydä noissa paikoissa, jotta voi tuntea historian, nähdä tapahtumapaikat omin silmin. Dachaussa jokainen havaitsee, mihin silmitön viha, syrjintä, sota ja ihmisarvon kieltäminen voivat pahimmillaan johtaa.

Dachaun jälkeen palasimme junalla takaisin Münchenin keskustaan. Tuntui, että täytyi tehdä jotakin, mistä tulisi parempi olo, kävellä hetken kaupungilla, katsella katuja ja taloja jotka näyttivät toisenlaisilta kuin Suomessa.

Munchenin keskustaa

Ei varmastikaan ole sattumaa, että pienen kiertelyn jälkeen päädyimme lopulta kirjakauppaan – siellä tunnen aina oloni jollakin tavalla turvalliseksi.

Hypistelin hetken mitä kauneimpia opuksia, silittelin kansia ja luin saksankielisiä aloituslauseita, ostin Eduard Möriken kirjan joka kertoi Mozartin ja hänen vaimonsa matkasta Prahaan. Olen aina halunnut käydä Prahassa, ja nyt se onnistuu, ainakin kirjan välityksellä.

Iltapäivällä söin eloisalla terassilla bretzelin ja knödelin, join sitruunalimsaa ja katselin ohikulkevia ihmisiä. Nautin auringosta, joka lämmitti poskia ja valaisi koko kaupungin.

Yhdessä museokaupassa näin muistikirjan, jota en ostanut mutta joka jäi mieleeni kannessa olleen Oscar Wilden (1854-1900) sitaatin vuoksi:

vihrea muistikirja

Vapaasti suomennettuna lause kuuluu näin: ”Lopussa kaikki on hyvin. Jos asiat eivät ole hyvin, vielä ei ole loppu.”

Lomalta voi löytyä tarina

A good writer knew when not to write.

-Charles Bukowski

Kun julkaisin esikoiskirjani Arvostelukappaleen syksyllä 2007, minulla oli yhtäkkiä tyhjä olo. Tuntui, että olin sanonut kaiken mitä sanottavissa oli. Toisen kirjan aloittaminen tuntui mahdottomalta tehtävältä.

”Mulla on sellainen fiilis, että mä haluaisin nyt pikemminkin elää kuin kirjoittaa”, sanoin kokeneemmalle kirjailijakaverille.

”Tee niin, hyvä ihminen. Elä!”

Tuon keskustelun jälkeen minulla on ollut tuo sama olo aika montakin kertaa, muun muassa juuri nyt. On tehnyt mieli poistua näppäimistön ääreltä meren rantaan, joen syliin, kesän kainaloon.

saaristoristeily

Viime aikoina olenkin pitänyt vähän taukoa proosan kirjoittamisesta. Ja vaikka yritän miten päin ajatella, minulla on siitä kauhean huono omatunto. Haluaisin olla sellainen täydellinen kirjailija, joka tuottaa tekstiä jokaikinen päivä, ottaa kirjoittamisen osaksi elämäänsä samalla tavalla kuin hampaiden harjaamisen tai deodorantin käyttämisen.

Kirjailija ja luovuuden opettaja Julia Cameron on verrannut kirjoittamista hengittämiseen, mikä onkin osuva rinnastus. Silloin kun en kirjoita, minulla on jollakin tavalla tukala olo rinnassa, vaikka nauttisinkin pienestä lomasta.

Tässä tukalassa olossani yritän nyt tukeutua mentoriini Charles Bukowskiin, jonka mielestä on ihan okei olla välillä kirjoittamatta.

”You had to rest the godhead now and then”, hän on todennut.

allas 2

EpopPark-maauimalan allas, jonne heitin talviturkkini.

Viime päivinä olen siis antanut näppäimistön nukkua hetken. Olen lenkkeillyt ja pyöräillyt, laulanut ja soittanut pianoa, tanssinut Los Cojones -nimisessä baarissa, istunut Löylyn terassilla ja ihaillut Helsingin merimaisemia, käynyt saaristoristeilyllä ja nähnyt Itämeren tyttären toiselta puolen, keskustellut vieraan ihmisen kanssa John Irvingin romaaneista (lukematta niistä yhtäkään), matkustanut Pohjanmaalle täpötäydessä junassa, tutustunut ravintolavaunussa kahteen kivaan tyyppiin joista toinen antoi minulle omaksi Elle- ja Trendi-lehtien tuoreimmat numerot, polskinut EpopPark-nimisessä maauimalassa Lapualla, ajanut yksin autolla Vimpeliin, käynyt sukujuhlissa, puhunut englantia kaukaiselle Amerikan serkulle jonka sukunimi ei todellakaan ollut Latvala vaan Jackson.

Lisäksi olen kokeillut sup-lautailua Lapualla. Tästä olen erityisen ylpeä. Yhtenä päivänä paistattelin päivää joen rannassa, kun näin vanhan luokkakaverini melovan laituria kohti. Juttelimme tasapainosta ja lautailusta ja hän kysyi, halusinko minäkin kokeilla. Vastasin kyllä, vaikka minua pelotti. Pelkäsin, että molskahdan veteen hänen edessään tai näytän muuten vain naurettavalta.

Mutta elämässä tulee vastaan hetkiä, jolloin kannattaa vastata kyllä.

sup-lautailua

KUVA: Juha Laitinen.

Ja vaikka virtaus oli aika voimakas, kaikki meni hyvin. Minulla on kuin onkin käsivoimia, vaikka ei ehkä näytä siltä.

Ja tunnustettakoon, että olen välillä myös kirjoittanut. Muistikirjaani on syntynyt muun muassa jokunen lauluteksti. On ollut ihanaa tehdä jotakin sellaista, jonka työstämisessä ei kestä kolmea vuotta.

Huomaan kuitenkin, että alan jälleen kaivata myös pidemmän tekstin äärelle, ajattelen sitä tiedostoa jota olen kuluneena keväänä ja kesänä yrittänyt viedä eteenpäin. Tätä blogipostausta kirjoitan hotellihuoneessa Münchenissä. Saavuin tänään kaupunkiin, ja valehtelisin jos väittäisin, ettei minua pelottanut lähteä matkaan. Eilen illalla läheisiltä tuli säikähtyneitä viestejä Müncheniin tehdystä iskusta. Pian näin itsekin uutisotsikot ja menin nukkumaan levottomalla mielellä.

Aamulla astuin kuitenkin koneeseen, koska matka oli jo varattu ja maksettu. Mutta en voi lymyillä hotellihuoneessa viittä päivää. Tai voin, mutta siitä kokemuksesta ei ehkä synny kiinnostavia postikortteja – eikä tarinoita kerrottavaksi.

hotellissa

Kohta lähdetään ulos katselemaan kaupunkia. Haluan puhua saksaa ja syödä knödeliä ja apfelschorlea ja nähdä Marienplatzin aukion jonka läpi 17-vuotiaana kävelin.

On uskallettava elää ja tehdä asioita, kaikesta huolimatta.