Palaako Houellbecqin lukija koskaan ennalleen?

Joskus hän kävi ulkona, katseli nuorisoa ja kerrostaloja. Yksi asia oli varma: kukaan ei enää tiennyt miten elää.

-Michel Houellbecq: Alkeishiukkaset

Olen nyt lukenut kokonaan yhden Michel Houellbecqin romaanin, teoksen nimeltä Alkeishiukkaset (2000). En tiedä, milloin toivun järkytyksestäni.

Tämä ei missään nimessä ole moite. Alkeishiukkasista on vaikea ylipäätään puhua tavanomaiseen tapaan. Piditkö kirjasta? Oliko se hyvä?

Hyvä? Se oli ravisteleva.

alkeishiukkaset

Alkeishiukkaset (Les particules élémentaires) ilmestyi Ranskassa vuonna 1998.

Ville Keynäksen suomentama romaani kertoo kahdesta keski-ikäisestä velipuolesta, Michelistä ja Brunosta, jotka elävät melko erilaista elämää. Heitä ei yhdistä juuri muu kuin vapaudenjanoinen hippiäiti, joka hylkäsi heidät jo lapsina. Erillään kasvaneet veljekset ovat molemmat henkisesti kadoksissa, kumpikin omalla tavallaan.

Michel tekee uraauurtavaa työtä geenibiologina. Hän tietää kaiken DNA-molekyyleistä mutta ei osaa rakastaa. Brunosta puolestaan kehkeytyy levoton hedonisti, joka etsii elämäänsä merkitystä yhä hurjemmista seksikokemuksista.

Veljekset tapaavat pari kertaa vuodessa ja keskustelevat asioista, joista on vaikeaa puhua muille.

Nuoruusvuosia kelaavien takaumien kautta valotetaan veljesten menneisyyttä. Bruno joutuu sisäoppilaitoksessa julman kiusan ja nöyryytyksen kohteeksi. Syömisestä lohtua etsivä teinipoika kaipaa epätoivoisesti yhteyttä tyttöihin mutta ei löydä sitä. Luvussa ”Kaikki on Caroline Yessayanin syytä” kuvataan hetki, jota Bruno on kantanut mukanaan koko elämänsä, kuin häpeätahraa: elokuvakerhossa hän laskee kätensä Carolinen reidelle, mutta muutaman sekunnin kuluttua tyttö siirtää käden pois.

Michelin haava puolestaan liittyy Annabelleen, kaunottareen jonka kanssa hän jo poikasena ystävystyi. Sydänten sisaruudesta kumpuava ensirakkaus on puhdas, mutta se tahraantuu yhdessä yössä.

Houellbecqin romaani kysyy, voiko yksi kohtalokas virhe pilata kaiken, ehkä jopa koko elämän.

Vastaus on lukijan tulkittavissa. Alkeishiukkasissa ihminen voi saada toisen tilaisuuden, mutta yhtä hyvin hän voi pilata sen. Hän saattaa myös saada vastuksekseen jotakin paljon itseään vahvempaa – väkevimpänä kuoleman.

Kertojan silmä on tarkka ja havainnot länsimaiden nykytilasta veitsenteräviä. Romaanissa ei ole kielellistä kikkailua, vaan siinä kuvataan todellisuutta paljaana, niukoin koristein.

alkeishiukkaset 2

Välillä Houellbecq syöttää henkilöhahmojen suuhun dialogia, joka muistuttaa ääneen puhuttua esseetä, tai hän heittää heidän päähänsä ajatuksia, jotka tuovat mieleen korkealentoiset yliopistoluennot. Joidenkin tällaisten kohtien viereen kustannustoimittaja olisi voinut kirjata hennon lyijykynämerkinnän: ”Älä esitelmöi.” Toisaalta metafyysiset tai geenibiologiaan liittyvät pohdinnat lienevät osa romaanin eetosta.

Alkeishiukkasten maailmankuva on melko pessimistinen. Se paljastaa raadollisen puolen länsimaisesta elämänmenosta ja ihmiselämästä, läväyttää silmille asiat joita emme haluaisi ajatella: syövän, vanhenevan kehon, säälimättömän väkivallan, elämän rajallisuuden, kauan sitten haudatun isoäidin pääkallon.

Nuoruuden kukkeina vuosina kaikki on vielä mahdollista, mutta kokematon nuori ei osaa tehdä oikeita valintoja. Nelikymppinen ehkä jo osaa, mutta Houellbecqin romaanissa nuorekaskin 40-vuotias on geneettisesti katsottuna ”vanheneva yksilö”.

Viime kädessä kaikki nivoutuu elämän absurdiuteen. Miksi me olemme syntyneet tänne? Mitä meidän on tehtävä?

Kaikessa rehellisyydessään Alkeishiukkaset yltyy ajoittain jopa hauskaksi; koomisen ja traagisen rajat hämärtyvät siinä kiintoisalla tavalla. Siksi onkin paradoksaalista, että romaanin kertojan mielestä huumorista ei ole pelastajaksi:

”Elämää voi tarkastella huumorilla vuosikaudet, joskus hyvinkin pitkään, joissakin tapauksissa asioihin voi suhtautua huumorilla viimeiseen saakka, mutta loppujen lopuksi elämä murtaa ihmisen sydämen.”

alkeishiukkaset ikkunalaudalla

Esseekokoelmassaan Yhden hengen orgiat: Esseitä luetusta elämästä (2013) Tommi Melender pohtii lukemisen merkitystä ja kirjallisuuden tehtävää. Ironian tuolle puolen -nimisessä esseessään hän viittaa edesmenneen kirjailijan David Foster Wallacen ajatuksiin taiteen ja viihteen erosta:

”Kirjallisuuden pitäisi opettaa meitä kuolemaan, mutta televisuaalisen kulttuurin luomiin kaavoihin kangistunut roskakirjallisuus tekee parhaansa jotta unohtaisimme kuolevaisuutemme”, Melender kirjoittaa.

Tämä lause tuli mieleeni, kun luin Houellbecqin Alkeishiukkasia. Se ei  anna lukijansa unohtaa ajan kulumista ja ihmisen kuolevaisuutta, ja siksi sitä on välillä tuskallista lukea.

Toisaalta, etenkin loppua kohden, romaani suhtautuu syntisen kurjaan ihmislajiin melkeinpä hellyydellä. Usein ihminen yrittää parhaansa, hän yrittää uskoa ja pyrkiä hyvään, vaikka ei kertojan mukaan olekaan juuri ”apinaa kummempi”.

Ja vaikka Alkeishiukkaset saa lukijansa huolestumaan kaikesta niin, että lopulta tämä harkitsee soittoa terveysasemalle, teos jättää sydämeen myös ripauksen kiitollisuutta: onneksi maailma on kaikesta huolimatta edelleen olemassa, ja onneksi minun sydämeni lyö.

Kirjailija ja näyttelijät saman katon alla

Viime aikoina elämäni on ollut aikamoista draamaa.

Olen kirjoittanut näytelmän nimeltä Saman katon alla, jonka ensi-ilta on syyskuussa Vaasan kaupunginteatterissa. Tarina sijoittuu joulun aikaan, jolloin eteläpohjalaiselle karjatilalle saapuu perheen nuorempi poika Helsingistä tuoreen kihlattunsa kanssa. Henkilöhahmot ovat pohjalaisittain ilmaistuna ”eri vesillä pestyjä” keskenään, joten kulttuurisilta (eikä muiltakaan) yhteentörmäyksiltä vältytä.

Teatterin ohjelmalehtisessä on kuvaus näytelmän sisällöstä:

saman katon alla kuvaus 1

Pohjimmiltaan näytelmä käsittelee sitä, miten me ihmiset voisimme hyväksyä paremmin toisemme ja toistemme erilaiset tavat, taustat ja persoonallisuudenpiirteet. Pohtiessaan suvaitsemisen tematiikkaa ja sivutessaan myös maatalouden ahdinkoa tekstistä tuli lopulta hämmentävän ajankohtainen.

Vaikka näytelmä vaati runsaasti taustatyötä, itse kirjoittaminen sujui melko vaivattomasti. Hahmot tuntuivat alusti asti läheisiltä ja todellisilta, lihaa ja verta olevilta ihmisiltä. He rakastavat, riitelevät, kadehtivat, itkevät ja nauravat. He kaipaavat kunnioitusta, hyväksyntää, halausta. He pelkäävät, mitä huominen tuo tullessaan. Heillä on suuria odotuksia, jotka romuttuvat.

Mutta he eivät luovuta.

Välillä minua itketti, etenkin kun kirjoitin näytelmän loppukohtauksia. Mutta enimmäkseen minulla oli hauskaa noiden hahmojen kanssa.

Olin helpottunut, että myös näyttelijöillä oli hauskaa kun he lukivat tekstiä.

pinkka

Pääsin viime kuussa teatterille seuraamaan näytelmän ensimmäisiä lukuharjoituksia. Se oli tietysti hyvin jännittävää. Nukuin edeltävän yön hotellin kylpyhuoneessa, koska liikenteen äänet häiritsivät jopa korvatulppien läpi.

Mutta ehkä minua pikemminkin häiritsi se kauhunsekainen jännitys, joka sykki sydämessäni. Miten näyttelijät suhtautuvat käsikirjoitukseen? Entä jos he ajattelevat, että olen samanlainen kuin kirjoittamani hahmot – että olen samanlainen kuin Hane, joka keikkuu tuvassa saunapyyhe lanteillaan ja laukoo hämmentäviä kommentteja?

Olin ostanut lukuharjoituksia varten uudet keväiset kävelykengät, joita olin etsinyt Seinäjoelta noin neljä tuntia.

Mutta juuri sinä päivänä, kun kopsuttelin teatterille uusissa kiiltävissä jalkineissani, satoi loskaa. Kengät ja sukat olivat märät, kun saavuin teatterille.

Salasin sen kaikilta.

Vaasan kaupunginteatteri

En ollut koskaan aiemmin osallistunut näytelmän lukuharjoituksiin. Olin kuvitellut, että näyttelijät istuvat aina pitkän kokouspöydän äärellä ja lukevat repliikkejä silmälasit päässään, kädessään neonvihreä tussikynä.

Nämä lukuharjoitukset pidettiin kuitenkin näyttämöllä, Kuka pelkää Virginia Woolfia? -näytelmän lavasteissa, Marthan ja Georgen olohuoneessa. (Tuo hieno klassikko pyöri teatterissa kuluneena keväänä).

Oli kiinnostavaa seurata, kuinka näyttelijät lukivat tekstiäni, kahtena eri päivänä. Monet jo eläytyivät rooliinsa, etsivät ihmistä repliikkien takaa, hakivat ääntä jolla voisivat hahmon esittää. Ohjaaja ja dramaturgi seurasivat luentaa, välillä näyttelijät esittivät kysymyksiä ja me pohdimme yhdessä, miksi joku hahmo toimii näin. Joissakin kohdissa selitin, miten minä näen kyseisen henkilön, mikä hänen motiivinsa on.

Lukuharjoitusten seuraaminen oli näytelmän kannalta todella hyödyllistä. Käsikirjoituksesta löytyi muutamia kohtia, joita täytyi vielä viilata, vaihtaa dialogien järjestystä kohtauksen sisällä, tuoda johonkin keskusteluun enemmän ”vaaran tuntua”.

Teatterilla huomasin myös, mitkä kohtaukset toimivat erityisen hyvin. Välillä näyttelijöitä nauratti niin, että he hädin tuskin pystyivät lausumaan repliikkejään.

Sillä hetkellä olisin halunnut rynnätä halaamaan heitä kaikkia.

Oli myös mahtavaa saada näyttelijöiltä hyvää palautetta käsikirjoituksesta. Lisäksi oli hienoa olla hetken osana työyhteisöä, keskustella, nähdä ihmisiä! Tällainen sosialisointi on kirjailijalle aikamoista luksusta.

tie pohjanmaalla

Näytelmäni sijoittuu Etelä-Pohjanmaan lakeuksille.

Aivan lukuharjoitusten alussa minua pyydettiin lavalle kertomaan hiukan näytelmän syntyvaiheista. Tuntui hassulta istua näyttämöllä kirkkaissa valoissa, kun näyttelijät kuuntelivat minua pimeästä katsomosta.

Kun he vuorostaan astuivat areenalle ja minä sain pujahtaa katsomon kätköihin, tunsin olevani tutuimmassa roolissani.

Tuosta hetkestä tuli mieleeni Charles Bukowskin romaani Hollywood (1989), jossa Bukowskin alter ego Henry Chinaski käsikirjoittaa elokuvaa nimeltä Barfly. Sen myötä hän tutustuu leffamaailman lainalaisuuksiin ja filmiteollisuuden koukeroihin.

Joissakin elokuva-alan juhlissa hän seurailee sivusta salamavalojen välkettä, tunnetun filmitähden saapumista parrasvaloihin. Silloin hän oivaltaa kirkkaasti, kuinka hänellä, kirjailijalla, oli lopulta aina tarkkailijan rooli.

” – – the writer was where he belonged: in some dark corner, watching.”

Täydellinen mies ei kelpaa

Ihastuuko ihminen niihin, joihin on mieltynyt? Se on mahdotonta. Ihminen rakastuu niihin, joita ei siedä, niihin, jotka edustavat sietämätöntä vaaraa.

-Amélie Nothomb: Samuraisyleily

Japaniin muuttanut parikymppinen Amélie jättää markettiin ilmoituksen, jossa hän tarjoaa edullisia ranskantunteja. Belgialaistytön päätavoitteena on oppia samalla itsekin japania.

Ilmoitukseen vastaa viehättävä tokiolaisopiskelija Rinri. Ensimmäisestä kahvilakohtaamisesta käynnistyy Amélie Nothombin romaani Samuraisyleily (2007), joka käsittelee kahden eritaustaisen nuoren omalaatuista suhdetta. Se on täynnä kiintymystä ja kulttuurieroja, hämmennystä ja kielellisiä kommelluksia, naurua ja seikkailuja valkoisella mersulla.

samuraisyleily 1

Ostin romaanin Roihuvuoren Hanami-juhlasta. Kannessa kirjailija Amélie Nothomb Jean Baptiste Mondinon kuvaamana.

Rinri osoittautuu unelmien mieheksi: hän on fiksu ja kohtelias, hän osaa laulaa serenadeja ja kokata paistettuja kääpiörapuja, hän itkee nähtyään elokuvan Vaarallisia suhteita ja lukee tyttöystävälleen ääneen Marguerite Durasia.

Rinri on korviaan myöten rakastunut kujeilevaan ranskanopettajaansa, mutta Amélie epäröi tunteittensa syvyyttä. Lotta Toivasen suomentama Samuraisyleily onkin varsin epätyypillinen rakkaustarina. Se on tarkkanäköinen kuvaus suhteesta, joka on kaikin puolin antoisa mutta josta kuitenkin puuttuu se jokin.

Japanin kielestä Amélie löytää juuri oikean sanan kuvaamaan tunteitaan: tuo sana on koi,  ja se tarkoittaa mieltymystä. Amélie on mieltynyt poikaystäväänsä mutta ei hullaantunut häneen. Täydellisen kiltti mies ei vetoa kertojaan, joka tuntuu kaipaavan ripauksen vaarallista särmää – samoin kuin herkullinen ruoka tarvitsee Amélien mukaan ”lorauksen etikkaa”.

”Ilahduin aina hänet nähdessäni. Tunsin häntä kohtaan ystävyyttä, hellyyttä. Kun hän ei ollut saapuvilla, en kaivannut häntä, kertoja muistelee.

puu 2

Roihuvuoren japanilaisesta puutarhasta löytyi kaunotar.

Kirjallisuustieteellisin termein Samuraisyleilyä voisi luonnehtia autofiktioksi. Päähenkilön etunimi on sama kuin kirjailijan, ja romaanissa annetaan muitakin omaelämäkerrallisia viitteitä: teoksessa esimerkiksi sivutaan Amélie Nothombin polkua kirjailijaksi ja mainitaan pari hänen aiempaa teostaan, kuten Japaniin sijoittuva menestysromaani Nöyrin palvelijanne. Samuraisyleilyssä leijuu koko ajan vahva toden tuntu, mikä saa sivut kääntymään tiuhaan tahtiin.

Ranskaksi kirjoittavalla Nothombilla on suorasukainen ja rehellinen tyyli kertoa. Kieli on yksinkertaista, lauseiden rytmi houkuttelevaa. Huumori häivähtelee tekstissä ajoittain, esimerkiksi silloin kun minäkertoja kuvaa poikaystävänsä järjestämää juhlaillallista. Rinrin miespuoliset japanilaisystävät eivät saa sanaa suustaan eloisan belgialaisen seurassa. Heidän ujosteleva hiljaisuutensa kipuaa niin kiusallisiin mittoihin, että kohtauksesta tulee jo koominen.

Vaikka kerronnan sävy on melko kepeä, loppua kohden tarina tummenee. Kun Amélie lähtee yksin lumivellukselle vuoristoon, hän ei arvaa että päätyisi pakenemaan juoksujalkaa kuolemaa.

Omaa paikkaansa etsivä tyttö joutuu painimaan myös elämän suurten kysymysten kanssa. Millaisen elämän hän haluaa, mennäkö naimisiin vai karatako kauas, miten riuhtaista itsensä irti pojasta, jonka sydämessä on pelkkää hyvyyttä?

kukat 1

Kahden nuoren välinen hapuileva kiintymys on kuvattu romaanissa niin todentuntuisesti, että lopulta lukijan silmään nousee kyynel tai kaksi. Rinrin ja Amélien rakkaudessa on jotakin hyvin puhdasta, kuin vuorten valkeissa hangissa joita Amélie niin kovasti ihailee.

Vasta vuosia myöhemmin viisastunut kertoja oivaltaa, mistä oikeastaan oli kyse.

”Rinrin ja minun suhde oli siis sellainen: veljellinen samuraisyleily. Jotakin tavattoman paljon kauniimpaa ja ylevämpää kuin tavallinen rakkaustarina.”