Uuden äänen voima

And I don’t care if I sing off key

I find myself in my melodies

I sing for love, I sing for me

I shout it out like a bird set free

-Sia: Bird Set Free (San. Sia Furler, Gregory Kurstin)

Viime aikoina olen kuunnellut yhä uudestaan Sia-nimisen artistin laulua. Olen tarponut räntäsateessa kylmissä kengissä ja tajunnut, että minulla on nyt uusi voimabiisi.

Sillä voimaa tarvitaan, monenlaisiin tilanteisiin. Heräämiseen, kävelemiseen, suremiseen, laulamiseen, apurahaselvityksen tekemiseen, selfien ottamiseen, tanssimiseen, imuroimiseen, raitiovaunussa seisomiseen, puhumiseen, ikävöintiin, hauskanpitoon, hiljaisuuteen.

taina kuvassa uusi

Voimaa tarvitaan, kun yläkerran asunnosta alkaa nokkua vettä kodin lattialle ja yhtäkkiä kaikki kattilat, kipot ja pyyhkeet saavat aivan uuden käyttötarkoituksen.

Voimaa tarvitaan, kun on siirryttävä kapsäkkeineen väliaikaiseen asuntoon, jossa ei ole pianoa. (Tilapäinen koti on tosin niin ihana, että sen huoneisiin väistämättä kiintyy.)

Voimaa tarvitaan, kun vanha valkoinen tietokonerahjus saa äkillisen sairaskohtauksen. Se on tallentanut muistilokeroihinsa monen vuoden tekstit, eikä varmuuskopioita ole olemassa kuin vain murto-osasta kaikista kirjoituksista.

Voimaa tarvitaan, kun iso kirjoitustyö pitäisi palauttaa NYT, eikä minun koneeni saa silmiään auki.

Mutta sitten tapahtuu käänne. Tilapäisen asunnon läheltä löytyy tietokonehuolto, jossa tehdään ihmeitä. Siellä koneet diagnosoidaan, ne paranevat ja saavat uuden elämän. Siellä vahingoittuneesta koneesta siirretään tiedostot muistitikulle muutamassa minuutissa! Siellä todetaan rauhoittavalla äänellä, että laitteesta on vain näyttö rikki.

Tietokonekorjaaja on niin kiva, että haluaisin syleillä häntä.

valkoinen tietokone 3

Hän on pelastanut minun elämäni ja myös minun koneeni elämän. Olen hänelle ikuisessa kiitollisuudenvelassa.

Lopulta asiat ovat melkein hyvin.

Paitsi että kun tietokoneen saa takaisin, sillä pitäisi myös kirjoittaa. Eikä kirjoittaminen ole helppoa. Mutta kukapa sitä helppouden vuoksi tekisikään. Muistelen usein Madonnan sanoja dokumentissa I’m Going to Tell You a Secret, jonka olen katsonut pariinkin otteeseen. Madonna tosin puhui avioliitosta, mutta mielestäni näitä ajatuksia voi soveltaa myös kirjoittamiseen:

”(–) but I don’t want easy. Easy doesn’t make you grow. Easy doesn’t make you think.”

Tuota ohjenuoraa olen toteuttanut elämässäni; olen tehnyt kaikesta todella vaikeaa.

Mutta ei se mitään.

bealight 2

Viime aikoina olen ihmeissäni katsonut, millaista tarinaa tietokoneen ruudulle syntyy, millainen ääni tekstissä puhuu. Kieltämättä tuo ääni kuulostaa aika lailla erilaiselta kuin ennen. Olen kokeillut toisenlaista kertojaratkaisua kuin mihin olen tottunut, ja se vaikuttaa tekstin sävyyn ja tunnelmaan.

Ja ehkä myös minussa on tapahtunut jonkinlaisia muutoksia viime kuukausien aikana.

Välillä olen innoissani uudesta sävystä, välillä kuuntelen tuota ääntä ihmetyksen vallassa. Välillä vierastan sitä kuin vauva outoa aikuista.

Jokainen kirja vaatii oman äänensä, ja sitä täytyy kärsivällisesti etsiä. Vanhat ratkaisut eivät välttämättä päde uuteen tarinaan.

kirjailija paperit 1

Somewhat surprised.

En ole varma uuden tekstini tasosta. En voi olla miettimättä, mitä tyylistäni ajatellaan. Palaan jälleen Julia Cameronin teokseen Tie luovuuteenhänen ajatuksiinsa siitä, että oikeastaan taiteilija on pelkkä kanava. On vain annettava ”luovan voiman työskennellä kauttani”:

”Minä vain yksinkertaisesti kirjoitin. Ei neuvotteluja. Hyvää vai huonoa tekstiä? Mitä se minulle kuului.”

Voimaa tarvitaan tämän asian muistamiseen. Ja hyväksymiseen.

Voimaa tarvitaan myös siihen, että ensi viikon torstaina minulla on ensimmäinen laulutunti. Olen haaveillut laulutuntien aloittamisesta noin 762 päivää.

Jännittää, parikin asiaa.

Miltä tuntuu laulaa uuden ihmisen edessä? Miltä oma ääni kuulostaa vieraassa huoneessa?

Ja ennen kaikkea: uskallanko sanoa opettajalle, että olisi ihanaa oppia laulamaan Bird Set Free?

Kuka on sinun keltaisesi?

Keltaiseksi kutsutaan henkilöä, jolla on erityinen rooli elämässämme. Keltaiset asettuvat ystävien ja rakastettujen välimaastoon.

-Albert Espinosa: Keltainen maailma

Luin hiljattain kirjan, joka valaisi päiviäni auringon lailla. Syvennyin sen lukuihin raitiovaunuissa ja metromatkoilla, ja odottaessani ratikkaa räntäisellä pysäkillä.

Kirjan nimi on Keltainen maailma, ja sen on kirjoittanut espanjalainen kirjailija, insinööri, elokuvantekijä ja näyttelijä Albert Espinosa (s. 1973).

Kaupallinen yhteistyö: Fabula

keltainen maailma ja teekuppi 1

Olin hypistellyt Keltaista maailmaa monesti kirjakaupoissa, ihaillut sen voimakasta kansiväriä ja lukenut ensimmäisiä lauseita. Kun löysin teoksen sähkökirjana Fabulan tarjonnasta, en epäröinyt hetkeäkään sen avaamista.

Taina Helkamon taidokkaasti suomentama teos on kiehtova sekoitus omaelämäkertaa ja elämäntaito-opasta. Se poikkeaa kuitenkin kaikista muista self help -kirjoista, joihin olen aiemmin tarttunut; Espinosan auringonkeltaisessa elämäntaito-oppaassa puhutaan nimittäin myös kuolemasta.

Espinosa sairastui 14-vuotiaana syöpään. Kymmenen vuoden sairastamisen aikana hän menetti toisen jalan, yhden keuhkon sekä palan maksaa.

Vaikka sairaus otti paljon, se myös antoi paljon. Se auttoi ymmärtämään paremmin itseä ja muita, ja se toi Espinosan elämään joukon ihmisiä, jotka lahjoittivat hänelle kullanarvoisia elämänohjeitaan. Näiden neuvojen ja omien kokemustensa pohjalta Espinosa on hahmotellut 23 oivallusta, joista keltainen maailma muodostuu.

Monet niistä kääntävät pinttyneitä olettamuksia päälaelleen, kuten tämä: ”Menettäminen tekee hyvää”.

”Toisinaan menetykset ovat pieniä, toisinaan suuria, mutta jos totut ymmärtämään niitä, kohtaamaan ne, oivallat lopulta, ettei menetyksiä sellaisenaan ole olemassakaan. Jokaisesta menetyksestä saa jotakin”, kirjailija pohtii.

Espinosan tyyli kirjoittaa on valoisa ja elämänmyönteinen. Kirjassaan hän kehottaa muun muassa kysymään joka päivä viisi hyvää kysymystä ja miettimään ihmiset, jotka osaisivat vastata näihin. Hän muistuttaa myös, kuinka tärkeää on osata sanoa ei. Tämän hänelle opetti 76-vuotias sairaalan huonetoveri, herra joka rakasti appelsiineja ja jonka sanat Espinosa kirjoitti nuorukaisena muistiin:

”Usko pois, ei tuo tullessaan monta kyllää.”

Keltainen maailma

Keltainen maailma ilmestyi suomeksi vuonna 2014. KUVA: Bazar

Kirjan kiinnostavin osuus muodostuu luvuista, joissa Espinosa käsittelee keltaisia; henkilöitä, jotka ovat vähän enemmän kuin ystäviä mutta jotka eivät ole rakastettujakaan. He ovat sukulaissieluja, jotka vetävät meitä mystisesti puoleensa, joihin haluamme tutustua vaikkapa lentokentillä tai kahviloissa, jotka tuntuvat ymmärtävän meitä täydellisesti vaikka tapaisimme heidät ensimmäistä kertaa.

Keltaiset voivat olla miehiä tai naisia, tuttuja tai vieraita, heille voi puhua kevyitä ja syvällisiä, heidän kanssaan nukutaan ja herätään. Usein heistä myös erotaan. He saattavat viipyä luonamme vaikkapa vain pari tuntia, tai viikon, tai läpi elämän.

Espinosalle esimerkiksi jotkut sairaalan huonetoverit olivat keltaisia. Kirjailijan mukaan suhde keltaisiin ei vaadi ylläpitoa tai tapaamisia, toisin kuin ystävyyssuhteet.

”He olivat kanssasi, auttoivat sinua tietyllä hetkellä tai sinä autoit heitä jollain nimenomaisella hetkellä. Sitten he jatkavat matkaansa ja heistä tulee jonkun toisen keltaisia.”

Keltaisiin liittyy fyysistä läheisyyttä, halauksia ja hellyyttä. He saavat osansa siitä läsnäolosta, joka aiemmin suotiin vain omalle kumppanille. Keltainen hellyys ei ole luonteeltaan seksuaalista (vaikkakin toisinaan keltaisesta voi tulla myös rakastettu). Tulkitsinkin keltaisen läheisyyden olevan jonkinlaista sielujen sympatiaa.

keltainen vihko 2

Suhde keltaiseen voi joskus herättää mustasukkaisuutta parisuhteessa, vaikka siihen ei Espinosan mukaan pitäisi olla syytä. Hänen mielestään on ylipäätään epäreilua, että ”sijoitamme” 95 prosenttia läheisyydestä ja halauksista yhteen ihmiseen, omaan kumppaniin.

”Minusta me teemme siinä virheen. Sen vuoksi on niin paljon uskottomuutta, siksi ihmiset tuntevat itsensä niin yksinäisiksi, sen vuoksi kärsimme fyysisen läheisyyden, hellyyden ja hyväilyn puutteesta”, Espinosa kirjoittaa.

Espinosa ihmettelee myös, miksi ystävät koskettavat toisiaan niin vähän. Hän tekee kiinnostavan havainnon siitä, että ystävyyden käsite ei ole historian saatossa kehittynyt, toisin kuin pari- ja perhesuhteet. Tosiasia kuitenkin on, että maailman meno on toisenlainen kuin vaikkapa renessanssi- tai keskiajalla.

”Ystävän käsite ja rooli ei enää nykyisellä teknologian aikakaudella voi olla sama kuin ennen. Minusta tuntuu, ettei ystävyyssuhteita voi ylläpitää enää samalla tavalla kuin menneillä vuosikymmenillä. Kaikki menettävät ystäviä vuosittain, ja selitykset ovat varsin vaihtelevia [- -]”.

Kenties keltaisen käsitteelle on todellakin tarvetta. Espinosan mukaan ”keltaisuus on ystävyyden uusi aste”.

Tätä kirjaa lukiessani olen paitsi kuunnellut repeatillä Coldplayn Yellow-biisiä, myös pohtinut, ketkä ovat olleet minun elämäni keltaisia.

Sitä ei tarvinnut kauan miettiä. Kaikki heistä eivät täytä aivan jokaista keltaisen määritelmää, kaikkien kanssa en ole esimerkiksi nukkunut tai herännyt.

Mutta jokaisen kanssa olen puhunut tärkeistä asioista, ja jokaista heistä olen halannut.

Ja jokaisen heistä tulen muistamaan aina.

 

Keltainen ystävänpäivähalaus kaikille jo tänään!

Tytöt tahtoo muutakin kuin pitää hauskaa

”I have work, and then I have a dinner thing. And then I am busy, trying to become who I am.”

-Hannah Horvath (Lena Dunham), Girls

Sain isosiskoltani pari vuotta sitten syntymäpäivälahjaksi dvd:n, jonka kannessa neljä parikymppistä tyttöä istuu sohvalla, kukin omalla tavallaan. Heidän alapuolellaan lukee valkoisin kirjaimin: ”Living the dream. One mistake at a time.”

Sillä hetkellä tiesin, että tuo dvd oli saapunut kotiinsa.

Girls 1

Amerikkalainen tv-sarja Girls kertoo aikuiseksi kasvamisen karikoista, siitä miltä tuntuu etsiä omaa tietään kun ei vielä tiedä kuka on. Ja millaista on olla tyttö.

Girlsin on luonut 29-vuotias monilahjakkuus Lena Dunham: hän hallitsee paitsi näyttelemisen ja käsikirjoittamisen, myös ohjaamisen ja tuottamisen. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi esitettiin Yhdysvalloissa vuonna 2012 ja se on voittanut muun muassa Emmy- BAFTA- ja Golden Globe -palkintoja. Kriitikeissä sarjan vahvuuksina on pidetty etenkin sen omintakeista huumoria ja realistista tapaa kuvata nuoria naisia ja heidän ihmissuhteitaan. Sarjan viides tuotantokausi käynnistyy HBO:lla helmikuun 21. päivänä. Kauden trailerin voi katsoa tästä.

Sarjan valokeilassa on neljä tyttöä, neljä New Yorkissa asuvaa ystävystä. Lena Dunhamin esittämä päähenkilö Hannah tähtää kirjailijaksi, Shoshanna (Zosia Mamet) menestyväksi uranaiseksi, Marnie (Allison Williams) tahtoo laulaa ja Jessa (Jemima Kirke) olla villi ja vapaa.

Välillä he eivät tiedä mitä haluavat. He ovat vasta noin 22-25-vuotiaita, joten heidän ei tarvitsekaan vielä tietää. He eivät vain ymmärrä sitä itse.

Girlsiä verrataan usein toiseen newyorkilaisisnaisista kertovaan hittisarjaan, Sinkkuelämään, jota voisi melkein kutsua Girlsin isosiskoksi. Sex and the City on toki inspiroinut seuraajaansa, mutta sarjoissa on kuitenkin erilainen sävy. Kun Sinkkuelämän Carrie ostelee kolumnirahoillaan Manolo Blahnikin kenkiä, Girlsin keskushahmo Hannah vasta miettii, miten saisi tekstinsä julki.

The Hollywood Reporter -sivuston jutussa Lena Dunham toteaakin, että Sex and the Cityn sankarittaret ovat jo löytäneet paikkansa työelämässä ja ystäväpiirissä ja suuntaavat kohti perheen perustamista.

Samaa ei voi sanoa Girlsin hahmoista. He ovat nuorempia ja hämmentyneempiä ja täysin eri elämäntilanteessa kuin Sinkkuelämän yli 30-vuotiaat naiset.

Girls 2

Girlsit etsivät itseään ja toisiaan, miettivät mitä on ystävyys ja mitä on rakkaus, mitä jos treffikumppani onkin intohimoinen republikaani ja miksi kämppis on syönyt kaikki murot. Collegen jälkeiseen elämään kuuluu meluisia diskoja ja outoja poikaystäväkandidaatteja, mutta pelkkää biletystä se ei ole. Rahat vuokraan on revittävä vaikka kahvilatyöntekijänä tai klubiemäntänä, tai hiljaisessa lastenvaateputiikissa jossa on vaarana kuolla tylsyyteen.

Draamakomediaksi määritelty Girls on hauska sarja, mutta se ei kaihda vakaviakaan aiheita. Jaksoissa käsitellään muun muassa aborttia, alkoholi- ja huumeriippuvuutta, seksuaalisten suhteiden valta-asetelmia, sukupuolitauteja ja läheisen kuolemaa.

Sarjassa pureudutaan myös mielenterveyden ongelmiin. Toisen tuotantokauden ytimessä on Hannahin pakko-oireinen häiriö, josta Hannah kärsi teini-iässä ja joka puhkeaa uudestaan stressaavassa elämäntilanteessa; poikaystävästä on tullut ex-poikaystävä, ja kärsimätön kustantaja odottaa Hannahilta uusia esseitä. Luovuuden tuskissaan Hannah alkaa vanhaan tapaansa hallita ympäristöään tekemällä kaiken kahdeksan sarjoissa. Hän nykii päätään kahdeksan kertaa, raapii pyllyään kahdeksan kertaa, tökkää vierasta miestä ravintolassa kahdeksan kertaa.

”What the fuck, you just hit me like five times”, mies huudahtaa.

”It was eight times.”

Tuo kyseinen kohtaus nähdään jaksossa It’s Back, ja sen ovat kirjoittaneet Lena Dunham, Steve Rubinshteyn ja Deborah Schoeneman.

En muista aiemmin nähneeni tv-sarjoissa vastaavanlaista ahdistuneisuushäiriön kuvausta. On hienoa, että Girls nostaa esiin usein vaietun psyykkisen häiriön, josta kuitenkin monet tavalla tai toisella kärsivät. Oireiden kuvaaminen huumorin keinoin voikin olla katsojalle vapauttavaa.

Vaikka Girls keskittyy tyttöjen elämään, heidän arkeensa kuuluu muutama poikakin. Nämä mieshahmot ovat keskenään hyvin erilaisia: on Hannahin oma outolintu Adam (Adam Driver), siipirikko näyttelijänalku, jonka ura lähtee lentoon Broadwaylla. On Marnien kiltti Charlie (Christopher Abbott), joka moninaisten vaiheiden jälkeen kivuliaasti erkaantuu tyttöystävästään. On hauskanpuheinen bilehile Elijah (Andrew Rannells), Hannahin lukioaikainen poikaystävä, joka nyttemmin pitää enemmän miehistä. On 33-vuotias Ray (Alex Karpovsky), kriittinen kahvilanpitäjä, jota Elijah kutsuu lempinimellä ”old man Ray”.

Ja sitten on joukko muita poikia ja tyttöjä, joita newyorkilaisnelikko tapaa ja jotka vaikuttavat heidän elämäänsä.

Girls kausi 3

Ihmissuhteet ovatkin Girlsin kiinnostavinta antia. Se, miten tytöt ihastuvat ja rakastuvat, pettyvät ja parsivat sydämiään, on hyvin samaistuttavaa. Myös tyttöjenvälistä ystävyyttä on sarjassa kuvattu uskottavasti. Tytöt ovat sekä toistensa tukipilareita että taistelupukareita, hauskuuttajia ja haastajia, peilejä joista ystävä voi katsoa omaa kuperaa kuvaansa. Sarjassa tyttöjenväliset suhteet joutuvat koetukselle itsekkyyden, ylpeyden, epävarmuuden ja täyttymättömien odotusten vuoksi – niin kuin usein tosielämässäkin.

Kolmannen tuotantokauden Beach House -jakso on hieno kuvaus ystävyydestä ja pinnan alla kytevien jännitteiden huipentumisesta. Tytöt matkaavat Marnien tädin rantahuvilalle viettämään hauskaksi suunniteltua tyttöjen viikonloppua. Huvilalla olisi tarkoitus keskustella asioista ja vahvistaa kolhiintuneita ystävyyssuhteita – mutta kaikki ei sujukaan aivan käsikirjoituksen mukaan. Uinnin, tanssin, viinin ja miespuolisten vieraiden villitsemät kotibileet kärjistyvät lopulta konfliktiin, jossa tytöt päätyvät avautumaan ja haukkumaan toisiaan.

Mutta seuraavana päivänä siivotaan yhdessä jäljet, istutaan vierekkäin penkillä ja odotetaan bussia kotiin.

Sellaista on tyttöjen elämä.

 

PS: Sarjaa on esitetty myös Suomen televisiossa Ylellä. Osa neljännen kauden jaksoista on parhaillaan katsottavissa Areenasta.