Ratkaiseva hetki synnyttää taidetta

”Onko mitään yhtä ohimenevää ja katoavaista kuin kasvojen ilme?”

-Henri Cartier-Bresson

Rakastavaiset makaavat Seinen rannalla päät toisiaan vasten. Taidemaalari Henri Matisse pitää kädessään lintua, elokuvaohjaaja Jean Renoir väläyttää kameralle veikeän hymyn. Intiassa kuvatut pakolaiset harrastavat liikuntaa pakolaisleirillä, amerikkalainen pikkupoika pelaa yksin baseballia rautatien alla.

Nämä välähdyksenomaiset hetket on ikuistanut ranskalainen Henri Cartier-Bresson (1908-2004), jonka retrospektiivinen näyttely The Man, the Image & the World on ollut lokakuusta lähtien esillä Ateneumin taidemuseossa. Lähes 300 valokuvaa käsittävä näyttely päättyy tänään sunnuntaina – Ateneum on auki klo 20 asti, joten vielä on hetki aikaa käydä tutustumassa maailmankuulun ranskalaiskuvaajan tuotantoon.

MEXICO. Mexico City. ProstituÈes. Calle Cuauhtemoctzin. 1934.

Calle Cuauhtemoctzin, Mexico City, Mexico, 1934. © Henri Cartier-Bresson / Magnum Photos

Luin Ateneumissa tietoa Cartier-Bressonin työstä ja työskentelytavoista. Pitkän uran tehnyt mies tallensi kameraansa maailmanhistorian taitekohtia, matkusti maanosasta ja valtiosta toiseen, kuvasi keskitysleireiltä vapautettuja vankeja, oli paikalla kun Mao Zedongin joukot valloittivat Pekingin.

Hänen kuvansa henkivät erilaisia kulttuureja, niissä pariisilaiset työmiehet seisovat haalareissaan ja intialaiset naiset laskostavat sarejaan auringossa, berliiniläiset taksinkuljettajat katsovat suoraan kameraan ja balilaiset tytöt valmistautuvat tanssiesitykseen.

Cartier-Bressonin valokuvissa ihmiset näytetään oman aikansa asukkaina, yhteiskunnallisten murrosten äärellä, tai heidät on kuvattu arkisissa askareissaan, vaikkapa kadulla Lontoossa matkalla töihin tai sunnuntaipiknikillä Ranskassa Marnejoen rannalla.

FRANCE. Sunday on the banks of the River Seine. 1938.

Sunday on the banks of the River Marne, France, 1938. © Henri Cartier-Bresson / Magnum Photos

On koskettavaa katsoa, kuinka ihmiset eri maailmankolkissa on kuvattu oman elämänsä keskellä, omissa olosuhteissaan, kuka kärsien ja kuka iloiten, kuka kerjäämässä almuja itselleen ja lapselleen, kuka jonottamassa elokuviin New Yorkin Broadwaylla.

Kiinnitin huomiota näyttelyssä mainittuun ratkaisevan hetken käsitteeseen, josta Cartier-Bresson on tunnettu. Hänelle valokuvaus merkitsi oikeaa ajoitusta, intuitiota ja tarkkaavaisuutta.

Wikipedia-artikkelissa on lainaus Cartier-Bressonin kirjasta The Decisive Moment (1952):

”To me, photography is the simultaneous recognition, in a fraction of a second, of the significance of an event as well as of a precise organization of forms which give that event its proper expression.”

SPAIN. Andalucia. Seville. 1933.

Seville, Spain, 1933. © Henri Cartier-Bresson / Magnum Photos

Valokuvaajan täytyy siis pystyä paitsi tunnistamaan merkitykselliset hetket hyvin lyhyessä ajassa, myös ilmaisemaan nuo tilanteet oikeanlaisessa sommitelmassa.

Yhdistin ratkaisevan hetken käsitteen välittömästi myös kirjoittamiseen. Kirjailijankin työssä tarvitaan kykyä havainnoida ihmisiä ja maailmaa, taitoa tunnistaa ympäristöstään merkittävät hetket, nähdä ihmisten eleet ja kasvojen ilmeet, kuulla sanat joita sanotaan keskusteluissa ja etenkin sanat joita ei lausuta ääneen.

Nuo havainnot täytyy myös kirjoittaa paperille niin, että kokonaisuus toimii.

muistikirja ikkunalaudalla 3

Muistikirja ikkunalaudalla 2016. Kuva: Taina Latvala

Ajattelen myös niin, että tarinat itsessään ovat täynnä ratkaisevia hetkiä. Hyvin usein esimerkiksi romaani tai elokuva näyttää ihmisen elämänsä tärkeimmässä kohdassa, ratkaisevassa vaiheessa. Tämän olen ehkä lukenut jostakin kirjoitusoppaasta, tai sitten joku opettaja on joskus sanonut sen luennolla. Tuo ajatus voi auttaa, kun miettii, kantaako jokin idea pitkäksi kertomukseksi.

Hyvässä tarinassa jokin päähenkilön elämässä on muuttumassa, aivan kohta, huomenna, nyt. Novellissa kyse voi olla pienestäkin liikahduksesta, mutta jokin sysäys täytyy tapahtua.

Taiteilijan tehtävänä on kuvata nuo ohikiitävät, ihmeelliset sekunnit.

Onko kenenkään elämä tavallinen?

Hän oli tavoitellut viisautta ja löytänyt pitkien vuosien päätteeksi tietämättömyyttä. Ja mitä muuta? hän mietti. Mitä muuta?

Mitä sinä odotit? hän kysyi itseltään?

-John Williams: Stoner

Kaupallinen yhteistyö: Fabula

Viime vuonna kaikki puhuivat William Stonerista. Törmäsin häneen kirjakaupoissa, näin hänen nimensä lehdissä ja Facebook-statuksissa, luin miten hänen elämäänsä pohdittiin kirja-arvosteluissa.

Ajattelin, että minäkin haluan tutustua tähän mieheen. Ymmärtääkseni häntä pidettiin melko tavallisena, mutta kuitenkin hän kiinnosti lukijoita ympäri maailman.

Kuka hän oikein on?                                                                                                       

Willliams Stoner 1

Stoner ilmestyi suomeksi keväällä 2015. KUVA: Bazar

Sainkin kohdata Stonerin melko pian, kun selailin Fabulan kirjatarjontaa. Fabula on sovellus, jonka avulla voi lukea sähkökirjoja kuukausimaksua vastaan ja johon olen saanut ilokseni tilaisuuden tutustua. Viime aikoina olenkin lukenut kirjoja kätevästi älypuhelimestani esimerkiksi ratikka- ja metromatkoilla.

Stonerin on kirjoittanut amerikkalainen John Williams (1922-1994), ja sitä on kuvailtu muun muassa unohdetuksi klassikoksi. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1965 mutta sai 2000-luvulla uuden elämän, kun siitä otettiin uusintapainoksia. Kirjailija Anna Gavalda ihastui Stoneriin ja käänsi sen ranskaksi vuonna 2011. Vähitellen kiinnostus romaania kohtaan virisi muuallakin Euroopassa.

Ilkka Rekiaron suomentama Stoner on vedonnut myös suomalaiseen lukijakuntaan. Kirjabloggaajien äänestyksessä romaani sai hiljattain Blogistanian vuoden 2015 Globalia-palkinnon eli parhaan käännöskirjan maininnan.

Stonerin tarina tempaisi minutkin heti mukaansa. Se ei ole pelkästään kertomus maanviljelijän pojasta, josta kasvaa englannin kielen ja kirjallisuuden apulaisprofessori, kärsivä aviomies ja lempeä isä. Se on myös tarina yhden miehen sisäisestä elämästä, rakkaudesta, riemusta ja pettymyksistä, vastoinkäymisistä, odotuksista ja onnenhetkistä.

William Stoner syntyy Yhdysvaltojen Keskilännessa vuonna 1891. Ruumiilliseen työhön tottunut maanviljelijän poika aloittaa 19-vuotiaana opinnot Missourin yliopiston maataloustiedekunnassa. Pakollisella englanninkielisen kirjallisuuden johdantokurssilla nuorukainen kuitenkin kokee eräänlaisen valaistumisen. Karismaattisen opettajan lukema Shakespearen 73. sonetti herättää Stonerin sydämessä rakkauden, joka ei koskaan kuole – rakkauden kirjallisuuteen.

Stoner tabletti

Stoner tabletin ruudulla.

Opinahjon ulkopuolella riehuu ensimmäinen maailmansota, mutta rauhallinen ja vetäytyväinen Stoner löytää oman paikkansa yliopistosta, jossa hän ryhtyy opettamaan ja tutkimaan.

”Juuri meitä varten yliopisto on olemassa, meitä maailman osattomia varten, (–), sanoo David Masters, Stonerin suorasukainen ystävä, joka myöhemmin värväytyy armeijaan.

Romaanissa on kiehtova kertojanääni: kaiken näkevä tarkkailijakertoja kuvailee päähenkilön elämää hellyyden- ja ironiansekaisella ymmärryksellä. Hän kuvaa, miten Stoner kosii suurin piirtein ensimmäistä naista joka miellyttää silmää; hän selostaa epäonnistuneen kuherruskuukauden, haparoivan avioliiton ensiaskeleet, kahden toisilleen vieraan ihmisen yrityksen elää yhdessä. Hän näyttää kylmässä liitossa kärvistelevän pariskunnan hiljaisen valtataistelun ja Stonerin hitaan näivettymisen.

Kertoja kuvaa myös, miten Stoner herää eloon, kun hän nelikymppisenä rakastuu korviaan myöten toiseen naiseen. Tässä hullussa, salatussa romanssissa ja rakastavaisten käytöksessä on jotakin hyvin tunnistettavaa. Katherine Driscollin yksiö vetää hajamielistä professoria puoleensa vastustamattomalla voimalla, siitä tulee rakkauden ja kiihkon turvasatama, jossa Stoner kokee aidon intohimon.

Juuri tuo tunnistamisen kokemus, jonka romaani tarjoaa lukijalle Stonerin elämän lukuisissa eri tilanteissa, on yksi romaanin suurimmista ansioista. Teoksen henkilöt tuntuvat aidoilta ja todellisilta ja heidän tekonsa motivoiduilta.

Usein Stoner saa myös hymyn huulille. Kun Stonerin isä kuulee, että pojasta ei koskaan tulekaan agronomia eikä maatilan isäntää, hän toteaa kuivasti:

”Jos sinusta tuntuu, että sinun pitää jäädä tänne lukemaan kirjojasi, niin se sinun kuuluu tehdä.”

Toisaalta romaanissa on myös jotakin hyvin haikeaa. Teoksen esipuheen laatinut kirjailija John McGahern arvelee, että romaanin teemana on rakkaus, ”rakkauden monet ilmenemismuodot ja kaikki voimat, jotka sitä vastustavat”. Se on mielestäni osuva tiivistys. Stonerissa on kyse siitä, mitkä asiat tekevät elämästä merkityksellistä, ja lopulta kaikki kiteytyy rakkauteen. Mikä oikeastaan voisi olla tärkeämpää kuin se, että rakastaa – kirjallisuutta, työtä, perhettä, kahta ystävää joista toinen on jo kuollut, ja yhtä naista jonka luokse ei oikeastaan pitäisi mennä?

stoner puhelin 3

Stoner älypuhelimessa.

Toinen tärkeä teema romaanissa on elinikäinen oppiminen. On opittava rakastamaan, työskentelemään, valitsemaan, luopumaan, pettymään, nousemaan, toivomaan uutta alkua.

””Himo ja oppiminen”, Katherine sanoi kerran. ”Muuta ei loppujen lopuksi ole.””

Vaikka Stonerin elämä kulkee näennäisen tavanomaisia polkuja, se on kuitenkin täynnä taianomaisia hetkiä – niitä ohimeneviä elämysten sekunteja, jotka me kaikki koemme omalla tavallamme ja jotka siksi tekevät jokaisen elämästä ainutlaatuisen.

Romaanin viimeinen luku, jossa sairauden nujertama Stoner tekee tiliä kaikesta mitä hän elämässään sai ja mistä hän luopui, on yksi teoksen koskettavimmista. Kyyneleet nousevat silmiin etenkin kohdassa, jossa Stoner hypistelee viimeisillä voimillaan kauan sitten kirjoittamaansa kirjaa. Kohtaukseen kiteytyy jotakin hyvin olennaista siitä, millainen merkitys kirjoitetulla sanalla voi olla tekijälleen, vaikka teos olisikin jo joutunut unohduksiin:

”Stoner ei kuvitellut löytävänsä itseään tuosta kirjasta, sen haalistuvilta sivuilta, mutta tiesi, että pieni osa hänestä, osa jota hän ei voinut kiistää, oli kuin olikin kirjassa ja pysyisi siellä.”

Siksi kirjoitan

Oli ollut kokemus, suunnaton ja sanaton, jonka hän oli halunnut kääntää sanoiksi. Oli ollut hiljaisuus, jolle hän oli aikonut lainata äänen. Oli ollut näkymätön, jonka hän oli yrittänyt näyttää.

-Leena Krohn: Erehdys

Syksy 2010. Elokuvakäsikirjoittamisen koulutusohjelma Tampereella, ensimmäinen oppitunti. Kolmekymppinen brittiopettaja astelee luokkaan ja hymyilee valoisasti, valloittaa kaikki olemuksellaan.

Hän kirjoittaa liitutaululle kysymyksen:

WHY DO WE WRITE?

kukkamuistikirja

Hän katsoo meitä silmiin ystävällinen ilme kasvoillaan. Yritän keksiä jotakin englanninkielistä sanottavaa. Pääni on tyhjä, piiloudun nimilappuni taakse. Onneksi muut ovat rohkeampia.

Taululle ilmaantuu viisaita vastauksia:

Koska saamme siten hyödyntää luovuutta.

Koska haluamme ilmaista itseämme.

Koska haluamme kertoa tarinoita.

Koska rakastamme sanoja ja lauseita.

Koska kirjoittaminen keventää sydäntä.

Opettaja nyökkäilee, hyväksyy kaikki vastaukset. Sitten hän kääntyy takaisin liitutaulun puoleen ja kirjoittaa oman vastauksensa, isoin kirjaimin:

BECAUSE WE HAVE TO.

Luokkaan laskeutuu hiljaisuus. Ymmärrämme, että tuo yksi lause sisältää oikeastaan kaikki muut vastaukset.

Opettaja vertaa kirjoittamista kuntosalilla käymiseen: aina sinne ei jaksaisi lähteä, mutta sitten kun on saanut treenin tehtyä, ei koskaan kadu että nosti vähän puntteja.

Indeed. Vuosien kokemuksella voin sanoa, että kirjoittamisesta tulee hyvä olo.

Tai ainakin vähän parempi.

***

HS kulttuuri

Muisto esikoiskirjasyksyltä 2007.

Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun finalisteilta kysytään aina kolme tai neljä kysymystä, joista yksi kuuluu: miksi kirjoitat?

Kysymys on tavallaan yksinkertainen – ja kuitenkin täsmällisen, kaiken kattavan vastauksen antaminen on vaikeaa. Voi myös olla, että perusteluja on monia.

Esikoisteokseni Arvostelukappale oli kisassa ehdolla vuonna 2007. Etsin huvikseni käsiini vanhan lehtileikkeen ja löysin oman vastaukseni miksi kirjoitat -kysymykseen:

”Kirjoittaminen on minulle luontevin tapa saada maailmasta kiinni – ja myös itsestäni. Uusien tarinoiden luominen tuottaa iloa, jota ei voi verrata mihinkään muuhun tunteeseen.”

Voin yhä allekirjoittaa nuo 25-vuotiaana kirjoittamani lauseet (jopa tuon ajatusviivan paikan), vaikkakaan ne eivät aivan täydellisesti kykene vangitsemaan sitä mitä ajattelen. Lisäisin vielä joukkoon ainakin rakkauden kieleen ja sanoihin, ja itsensä ilmaisemisen tarpeen.

 

martta wendelin muistikirja

Vuoden 2015 Finlandia-voittaja Laura Lindstedt oli kanssani samassa kisassa ehdolla romaanillaan Sakset (2007). Hänkin puhui vastauksessaan luomisesta:

”Löytääkseni muitakin ääniä kuin omani. Vapautuakseni kommunikaatiosta mykäksi heittäytymättä. Luodakseni maailmoja, jotka ylittävät minun maailmani.”

Samana vuonna ehdolla ollut prosaisti Miina Supinen vastasi kirjoittavansa, koska se ”piristää ja rauhoittaa” häntä, ja novelleilla debytoinut teatterintekijä Pasi Lampela kirjoittaa ymmärtääkseen, ”miten kaltaiseni henkilö on voinut syntyä, ja miten voin selvitä”.

Vuoden 2015 HS-esikoiskirjakilpailun voitti Saara Turunen romaanillaan Rakkaudenhirviö. Hän vastasi kysymykseen kolmella sanalla:

”Voidakseni iloita elämästä.”

Myös vuonna 2014 ehdolla ollut kirjailija ja näyttelijä Antti Holma kiteytti vastauksensa yhteen lauseeseen:

”Koska en osaa puhua enkä elää.”

***

tyhjän paperin nautinto

Teoksessaan Tyhjän paperin nautinto Julia Cameron toteaa kirjoittamisen olevan inhimillistä: ”Kirjoittamalla otamme maailman haltuun. (–) Meidän pitää kirjoittaa, koska kirjoittaminen tuo elämään selkeyttä ja intohimoa.”

Lisäksi Cameron on sitä mieltä, että ”kirjoittaminen on kuin hengittäminen”.

Hyvin sanottu.

Olen kirjoittanut aina, päiväkoti-ikäisestä asti. Olen kirjoittanut kotona, kirjastossa, hotellissa, uimarannalla, mökillä, baarissa, kahvilassa, autossa, junassa ja lentokoneessa. Olen kirjoittanut Lapualla, Vimpelissä, Lapissa, Dubaissa, Manchesterissä, Edinburghissa, Pariisissa ja Espanjassa uima-altailla.

Kirjoittaminen on auttanut minua selviytymään, se on vapauttanut paperille surua ja kyyneliä. Se on myös auttanut minua viihtymään, se on ollut ajankulua, se on saanut minut nauramaan.

Joskus sisällä käy sellainen myllerrys, että siihen ei juuri tepsi mikään muu kuin Maraboun suklaalevy, juoksulenkki tai kynä ja pala paperia (tai vaihtoehtoisesti tietokoneen naputtaminen).

Joskus kirjoittamista välttelee viimeiseen asti, koska se pelottaa. On pelottavaa kohdata yhä uudelleen itsensä ja ajatuksensa, tyhjän paperin edessä.

fearless muistikirja

Mutta joskus sielussa jomottava möykky on niin suuri, että vain kirjoittaminen auttaa purkamaan sen.

Sitä makaa valveilla keskellä yötä, outo paino rinnassa, sydämessä kasa sanomattomia sanoja. Nousee ylös, ottaa muistikirjan esiin, antaa kynän kulkea, etsii täsmälliset sanat tunteelle.

Sille tunteelle, joka on koko ajan yrittänyt paeta lauseita ja määritelmiä mutta joka on nyt vihdoin tässä, silmien edessä.

 

Siksi kirjoitan.