Synttärit joka päivä

Start every day like it’s your birthday.

-teksti sohvatyynyssä

Ostin kerran ystävälleni lahjaksi koristetyynyn, jossa luki tuo teksti. Eilen minulla itselläni oli syntymäpäivä ja mietin, millaista olisi oikeasti herätä synttärisankarina joka aamu.

Ensinnäkin säpsähtäisin aina hereille klo 6.03, koska jännittäisin syntymäpäivää niin kovasti. Tämä asia ei muuttuisi mihinkään vuosien kuluessa. Olisin siis joka päivä noin seitsemänvuotias.

Eikä minkäänlaista henkistä kehitystä olisi luvassa.

20150925_115723 (1)lahjapussi 1

Lahjakassi ja paperinarua (2015). Akryyli kankaalle.

Minulle laulettaisiin onnittelulaulu pari kertaa päivän aikana. Eräällä toimistolla leikkaisin palan mansikkakkua, joka on hommattu minua varten. Saisin postissa paketin Pohjanmaalta joka päivä. Facebookissa 189 ihmistä muistaisi minua sydämin, videoin, kukkasin. Minulle ojennettaisiin sanomalehtipaperiin kääritty 624-sivuinen elämäntaito-opas, jonka alaotsikkona on ”Uusi näkökulma arjen haasteisiin”. Saisin myös itse tehdyn kortin, jossa lukee ”Happy Birthday, Your Royal Highness”.

Tietäisin, että olen tehnyt ainakin jotain oikein.

Tapaisin joka päivä pari ystävää, joiden kanssa saisin jakaa synttärihetken. Olisin tauotta kiitollinen siitä, että nämä ihmiset ovat minun elämässäni. Pyöräilisin kaupungin läpi kimaltava lahjapussi korissa, menisin teelle Rytmiin ja avaisin hymyillen äidin paketin, joka on matkustanut luokseni noin 350 kilometriä.

lapaset 1

Näillä selviän talven yli.

Joka päivä jännittäisin, ketkä muistavat syntymäpäiväni – ja jos muistavat, niin millä tavalla. Pulssini olisi jatkuvasti vähintään 110.

En tiedä, kuinka kauan elimistöni kestäisi sitä.

Olisin joka päivä vähän haikea jostakin, jota en osaa tarkasti määritellä. Siitä, että aika vyöryy eteenpäin, että ihmiset muuttuvat, että kaikki muuttuu hiljalleen.

Paitsi minä. Olenko nyt yhtään viisaampi kuin 27-vuotiaana, onko mikään selkeämpää? Miksi en kasva ja kehity niin täydellisesti kuin romaanihenkilöt?

Vaikka vuodet kuluvat.

lahjoja ystäviltä 1

Muistamisia ystäviltä.

Keskiviikkona, synttärieni aattona, olin Imagen 30-vuotisjuhlissa Korjaamolla. Ylläni oli musta paljettijakku ja halusin julistaa kaikille, että täytän yöllä vuosia. En kuitenkaan sanonut sitä kovin monelle ihmiselle. Kun keskustelin kahden kirjailijaystävän kanssa, ymmärsin kirkkaasti erään tosiasian.

”Mä oon vanhempi ku Image. Apua. Ja Image on ollu aina. Se on jo niinku joku… instituutio.”

”Ja sä et?”

En ollut varma. Googlasin ”instituution”. Kuvaus ei oikein sopinut minuun.

Paperi-T 1

Paperi-T Korjaamon lavalla.

Onneksi en ehtinyt miettimään näitä asioita pidempään, sillä yllätysesiintyjä Paperi-T astui estradille. Hänkin on hiukan nuorempi kuin minä, mutta se ei haittaa. Hän ei kuulosta siltä.

Kylmät väreet vilistivät pitkin selkää, kun hän räppäsi Jumalan peiliä ja kysyi, ’mihin sulla on nii hoppu’. Yhtäkkiä, kaiken levottomuuden keskellä, tuntui että ehkä tässä kaikessa on jotakin järkeä, ehkä joku muukin on joskus miettinyt samoja asioita kuin minä, tai miettii juuri nyt.

”Jos sä jäät siihen niin ollaan viel aamulla tässä

hetki samas iässä.”

Taiteilija tarjoaa pakopaikan

Poptähti Beyoncé tanssii valkoisella seinällä tukka silmillä, sininen collegepaita yllään. Toisella seinällä nuoret naiset jammailevat värikkäissä jumppapuvuissa, kolmannella he kääntävät selkänsä katsojalle ja paljastavat itsestään vain takkiensa kauniit kuviot.

Neljännellä he poseeraavat viehkeissä hameissaan – tai roikkuvat brutaalisti jalat ilmassa, tulkitsijasta riippuen.

Kuvataiteilija Rauha Mäkilän (s. 1980) näyttelyssä Harmony nainen pääsee parrasvaloihin lähes jokaisessa maalauksessa. Helsinki Contemporaryn huoneet hehkuvat nyt pastellinsävyissä ja neonväreissä, oranssin, pinkin ja keltaisen kirkkaassa loistossa.

rauha-makila-hardbody-hd 1

Rauha Mäkilän maalaus Hardbody (2015) on saanut nimensä American Psycho-romaanista. Kuva: Jussi Tiainen

Maria Veitola haastatteli taiteilijaa galleriassa järjestetyssä keskustelutilaisuudessa sunnuntaina. Näyttely kiinnosti minua monesta syystä, muun muassa siksi, että Mäkilän aiemmasta tuotannosta tuttu maalaus Is It True When You Say That You Love Me (2006) on uusimman kirjani kannessa. Ihastuin maalaukseen heti, samoin kuin Mäkilän muihinkin teoksiin.

Oli kiinnostavaa kuulla uuden näyttelyn taustoista ja taiteilijan työtavoista. Kun Mäkilä oli työstänyt viiden teoksen sarjaa erääseen Kansas Cityssä järjestettävään ryhmänäyttelyyn, hän oli yrittänyt maalata undulaatteja – mutta päätyikin tapansa mukaan maalaamaan naisia.

Miten samaistuttava kokemus! Minäkin olen joskus miettinyt, pitäisikö kirjoittaa vaikkapa kokeellinen romaani kirahveista.

Ennen kuin kaikki muuttuu (17)kansi

Maalaus jatkuu kirjan takakannessa. Kannen graafikko: Piia Aho

Kuitenkin päädyn aina kirjoittamaan ihmisestä. Perheestä. Suhteista. Naisesta kaiken keskellä.

Rauha Mäkilälle esikoistyttären syntymä vuonna 2013 oli käänteentekevä kokemus. Äitiys sai taiteilijan huolestumaan entistä enemmän niistä maailman lapsista, joilla asiat eivät olleet hyvin – lapsista, jotka elivät sodan jaloissa tai joutuivat sotilaiksi ja morsiamiksi.

Vaikka ihmisten kärsimys piinasi taiteilijaa, hän ei halunnut maalata uutisissa ja dokumenteissa näkemäänsä julmaa kuvastoa. Sen sijaan hän käänsi katseensa populaarikulttuuriin, rakennettuun epätodelliseen maailmaan, jossa soi ikuinen musiikki. Tuo maailma on inspiroinut Mäkilää aiemminkin.

”Taiteilijalla on monta tehtävää, ja yksi niistä voi olla se, että antaa hengähdystauon todellisuudesta.”

maria veitola ja rauha mäkilä galleriassa 1

Maria Veitola haastatteli Rauha Mäkilää. Kuvassa Mäkilän maalaus In the Mood for Love (2015).

Mäkilä totesi haastattelussa, että poliittinen tai kantaaottava taide ei ole hänen ominta aluettaan. Toisaalta hän muistutti, että taiteilija on aina sanansaattaja omassa kontekstissaan.

Paria näyttelyn maalausta hallitsee esimerkiksi kirkkaan oranssi väri, joka voi jollekulle tuoda mieleen Guantanamon vankila-asut, kuten Helsingin Sanomien jutussa (15.9.) huomautetaan.

”Yhteiskunta tulee aina jollakin tavalla mukaan”, Mäkilä totesi.

Tätä olen miettinyt myös kirjallisuuden kohdalla. Jokainen kirja viestii aina jotakin ajasta, jossa elämme, vaikka teoksen hallitseva määre ei olisikaan ’yhteiskunnallinen’.

Rauha Mäkilän uudet teokset heijastelevat etenkin nykyajan populaarikulttuurin ja musiikkivideoiden tunnelmia. Erityisesti taiteilijaa innoitti Beyoncén riemukas musiikkivideo 7/11, jossa poptähti tanssii hotellihuoneessa kuin kuka tahansa naapurintyttö, sonnustautuneena milloin värikkäisiin legginseihin, milloin harmaisiin alushousuihin ja villasukkiin.

”Minulle Beyoncé oli pehmeä pelastajahahmo, jolla on lämmin halaus ja pitkät, hulmuavat hiukset. Ehkä olin vähän hormonihöyryissä noihin aikoihin”, Mäkilä nauroi.

rauha-makila-kale-i-hd 1

Rauha Mäkilä: Kale I (2014). Kuva: Jussi Tiainen

Vaikka musiikkivideoiden maailmassa on jotakin houkuttelevaa ja kevyttä, taiteilija suhtautuu niihin myös kriittisesti. Hän tiedostaa, että populaarikulttuurissa nainen esitetään usein pelkkänä ”lihakimpaleena”. Esimerkiksi maalauksessa Legs Movin’ Side to Side näkyvät vain hoikat reidet.

Yksi kuulija huomautti, että monessakaan maalauksessa ei paljasteta naisten kasvoja.

”Ehkä siksi, että välillä populaarikulttuuri on pelkkää pintaa. Persoonia ei nosteta esille”, Mäkilä sanoi.

Harmony-näyttelyssä muistin jälleen, kuinka virkistävää on tutustua myös muihin taiteenlajeihin kuin omaansa, tavata toinen taiteilija ja kuulla hänen ajatuksiaan työn tekemisestä. Kuvataiteilijalle ja kirjailijalle näyttää olevan yhteistä ainakin yksi asia: teos luodaan yksinäisyydessä, ja myös työhön liittyvät ongelmat on viime kädessä ratkaistava itse.

Samaistuin myös siihen tunteeseen, että ajoittain Mäkilä koki maalaamisen turhaksi. Äitiyslomansa jälkeen hän mietti, oliko itsekästä vain pyöriä työhuoneella ja tehdä taidetta. Vai voisivatko maalaukset sittenkin olla merkityksellisiä jollekulle?

”Välillä mietin, pitäisikö lähteä SPR:n koulutukseen vai työhuoneelle. Minulle näyttelyn nimi Harmony merkitsi jonkinlaisen balanssin etsimistä itseni kanssa.”

rauha-makila-never-wanna-know-hd 1

Rauha Mäkilä: Never Wanna Know (2015). Kuva: Jussi Tiainen

 

Rauha Mäkilän näyttely on esillä Helsinki Contemporaryssa 27. syyskuuta asti.

Pari joka suuteli Kiasmassa

I want to see something I’ve never seen before.

-Robert Mapplethorpe

Kävin viikonloppuna pitkästä aikaa Kiasmassa. Halusin nähdä amerikkalaisen Robert Mapplethorpen (1946-1989) puhutun näyttelyn, joka oli sunnuntaina esillä viimeistä päivää.

Robert Mapplethorpe Kiasmassa

Robert Mapplethorpen suurennetun omakuvan äärellä (1980).

Aulassa meitä museokävijöitä odotti yllättävä näky. Lattialla makoilivat mies ja nainen, jotka halasivat ja suutelivat toisiaan, täysin unohtaneina ajan ja paikan.

Välillä he nousivat hitaasti ylös, kuin unessa, välillä vaipuivat jälleen lattialle toistensa syleilyyn.

Osa ihmisistä katsoi halaajia hymyillen, osa otti valokuvia, osa vilkaisi heitä nopeasti ja käveli lahkeet liehuen ohi, kuin tuossa näyssä ei olisi mitään ihmeellistä.

Arvelin, että kyseessä oli varmaankin taideteos. Kun ostin lippua Kiasmaan, kysyin myyjältä, mikä tuo teos oli.

Tino Sehgalin Kiss”, myyjä vastasi.

Myöhemmin luin Wikipediasta, että englantilais-saksalainen Sehgal toteuttaa taiteessaan mielellään ”rakennettuja tilanteita”, hyödyntäen ihmisten ääntä, kieltä, liikettä ja vuorovaikutusta.

Kiss oli kaikessa läheisyydessään toimiva johdanto myös Robert Mapplethorpen näyttelyyn.

Valokuvia seinalla 1

Robert Mapplethorpen ottamia mustavalkoisia muotokuvia.

Retrospektiivissä oli esillä yli 250 teosta, jotka olivat kuin mustavalkoisia ikkunoita 1970- ja 1980-luvun New Yorkin taide- ja undergroundpiireihin, pysähtyneisiin hetkiin ja homoeroottisiin tutkielmiin, vartaloihin jotka olivat kuin kreikkalaisia veistoksia.

Yhdellä seinällä mainittiin, että Robert Mapplethorpen teoksissa yhdistyivät kauneus, erotiikka ja kuolema. Asetelmat noudattelivat klassisia muotoja ja selkeitä linjoja.

”I am looking for perfection in form. I do that with portraits. I do it with cocks. I do it with flowers”, Mapplethorpe on sanonut.

Kiasmassa aloin nähdä kallankukatkin jotenkin uudella tavalla.

Näyttelyssä oli myös runsaasti muotokuvia, kuten vangitsevat otokset Patti Smithistä, Mapplethorpen nuoruusajan tyttöystävästä. Kiinnostavaa oli nähdä myös valkokankaalta ja lehtien palstoilta tuttuja kasvoja, julkkiksia jotka tuijottivat vakavina kameraan: Arnold Schwarzenegger, Yoko Ono, Andy Warhol, Richard GereSusan Sarandon.

Osa valokuvista jätti jollakin tavalla haikean olon. Muistan käden, joka kurotti toista kohti mustavalkoisessa makuuhuoneessa, yksinäisen hahmon joka käpertyi itseensä, miehet jotka halasivat toisiaan kuin viimeistä kertaa.

Valokuvat

Larry ja Bobby suutelevat (1979), Kaksi tanssivaa miestä (1984), Syleily (1982).

Koskettavaa oli nähdä myös taiteilijan omakuvia silloin, kun hän oli vielä nuori ja terve, ja silloin kun hän oli jo saanut HIV-diagnoosin. Mapplethorpe kuoli aids-komplikaatioihin vain 42-vuotiaana.

Näyttelyn jälkeen minulla oli vielä noin kolme minuuttia aikaa käydä museokaupassa, ennen kuin Kiasma suljettiin. Ostin Patti Smithin kehutun muistelmateoksen Just Kids (2010), joka minun on jo kauan pitänyt lukea. Siinä Smith palaa nuoruusvuosiensa New Yorkiin, hänen ja Mapplethorpen maagiseen rakkaustarinaan.

Mietin kauan, ostaisinko lisäksi näyttelyyn liittyvän mustan T-paidan vai julisteen. Koska en osannut päättää, ostin molemmat. Kumpaankin on painettu jo alussa lainaamani Mapplethorpen sitaatti:

Juliste 1

Tämä on loistava motto myös kirjailijalle.

 

PS: Robert Mapplethorpen näyttely loppui valitettavasti viime sunnuntaina. Tino Sehgalin Kiss ja hänen kaksi muuta teostaan ovat esillä Kiasmassa 27. syyskuuta asti.