Lakeuden kutsu

Se voi iskeä missä tahansa.

Raitiovaunussa, kahvilassa, kotona, teatterissa, juoksulenkillä Töölönlahdella. Se tuntuu kimpaleena kurkussa, ikävänä ihon alla, siruna sydämessä.

Kaipuu synnyinseuduille.

peltoa 1

Viimeksi se iski minuun viime viikolla. Yhtäkkiä huomasin, että kesä on kohta mennyt, ja minä olin käynyt Lapualla vain kerran.

Olin pyöräillyt Berliinissä, rientänyt kirjajulkkareista toiseen, hionnut Helsingin helteissä, tuulettunut Taiteiden yössä, harjoitellut salsaa amfiteatterilla ja keskustellut 2000-luvun nykykirjallisuudesta ja kirjailijan asemasta yhteiskunnassa.

Koko ajan tuntui olevan kiire johonkin.

Sitten tuli päivä, jolloin sydämeni ilmoitti, että minun on päästävä hetkeksi Pohjanmaalle. Ajattelin lapsuudenkotia ja laakeita maisemia, jokea joka virtasi kaupungin läpi, järveä jonne minua lapsena vietiin moottoriveneellä.

Siinä vaiheessa minun oli jo etsittävä nenäliinaa.

lato 1

Lauantaina heräsin klo 9.20 ja päätin, että minun on pakko ehtiä klo 10.06 junaan. Ihme kyllä se onnistui. En oikeastaan edes tiedä, miten se on tieteellisesti katsottuna mahdollista.

Nyt kuitenkin olen täällä.

Olen käynyt lenkillä Simpsiöllä ja haistellut metsän tuoksua, lukenut huoneessani Alberto Moravian Keskipäivän aavetta, ostanut Halpa-Hallista muun muassa valkoiset legginsit ja harmaan syysmyssyn (jossa paljettikukkia), selaillut Antti Tuurin Lakeuden kutsua ja bongannut sieltä tällaisen lauseen:

”Taina toi kahvit nyt pöytään; minä sanoin kotiseuturetkeni alkaneen tuttuun tapaan, loppumattomana kahvinjuontina.”

kanto 1

Lauantai-iltana suuntasin tyttöporukalla huvilakauden päättäjäisiin Vanhan Paukun kulttuurikeskuksen alueelle. Yksi seurueesta (joka oli ensimmäistä kertaa Lapualla) huomautti, että alue toi mieleen Flow-festivaalin monine rakennuksineen ja mahdollisuuksineen. Kun tarkkailin ympäristöäni tästä näkökulmasta, huomasin itsekin, että jotakin yhteistä oli tällä minulle tutulla maisemalla ja Suvilahdella.

Venetsialaisten pääesiintyjänä oli Elonkerjuu-orkesteri, jonka laulaja Juha Lagsröm on kotoisin Lapualta. Yleisössä vilahteli joitakin tuttuja kasvoja, kuten vanhoja koulukavereita jotka hengailivat omissa porukoissaan ja joille en uskaltanut mennä juttelemaan.

Paitsi yhdelle vessajonossa.

Siitä huomaan, että olen ollut kauan poissa.

jokimaisema 1

Keikan jälkeen matka jatkui parin mutkan kautta paikalliseen menomestaan Bar Oscariin, jossa soi pirteä pop ja jossa sain hetken tanssia kesän ilosta.

Ilta jatkui aamutunneille asti. Yö oli pimeä kuin syksyllä, ja viileys vaati jo takkia ja hanskoja. Mutta kuka haluaisi mennä nukkumaan, kun elokuu on vielä hetken täällä? En tiedä, oliko lauantai kesän viimeinen päivä, mutta kaunis se oli. Varhain aamulla käveltiin pitkin jokivartta ja katseltiin sumussa lepäävää veden pintaa. Aurinko oli jo noussut, ja jossain kukko kuulutti uuden päivän alkaneen.

Koti-ikävä oli helpottanut hetkeksi.

Tiedän mitä luin viime kesänä

Nainen sanoo että he ovat samanlaisia kuin olisivat yhdessä kirjaan pantuja.

-Marguerite Duras: Siniset silmät musta tukka

Olen kuullut historiantutkija Matti Klingen sanoneen, että jokaisesta päivästä pitäisi kirjoittaa muistiin vähintään yksi lause. Mielestäni tätä voisi soveltaa myös kirjoihin: jokaisesta lukemastaan teoksesta olisi hyvä rustata paperille ainakin pari sanaa, jotta voisi myöhemmin palauttaa mieleensä kirjojen tunnelmia, sanoja, tärkeitä hetkiä.

Tätä periaatetta olen noudattanut vuodesta 2005 lähtien, jolloin sain lapsuudenystävältäni lahjaksi pienen sympaattisen lukupäiväkirjan. Siihen on kirjattu merkittävä osa niistä teoksista, jotka ahmin opiskeluaikoina.

lukupäiväkirja 1

Ensimmäinen lukupäiväkirjani.

Välillä luen huvittuneena nuoren kirjallisuudenopiskelijan tekemiä analyyttisia merkintöjä. Esimerkiksi Jeffrey Eugenidesin Virgine Suicides – Kauniina kuolleet -romaania olen kuvannut seuraavilla sanoilla:

”Mystinen ja kiinnostava romaani, joka”

Nykyään en enää kirjoita muistiin mielipiteitäni kirjoista, vaan ainoastaan parhaimpia sitaatteja. Ne auttavat muistamaan, millainen kieli teoksessa oli, millainen lauseen rytmi, millainen teema, millaisia ajatuksia ja havaintoja.

Nykyään olen itselleni sen verran ankara, että saan merkitä muistiin vain ne kirjat, jotka olen lukenut kokonaan. Pieni harppominen on ehkä sallittua, mutta vain äärimmäisissä olosuhteissa.

Vastikään sain yhden lukupäiväkirjan täyteen. Ensimmäinen merkintä on viime vuoden kesäkuulta, jolloin luin Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan.

turkoosi lukupäiväkirja 1

Tuorein lukupäiväkirjani.

On hämmentävää huomata, että tutustuin Knausgårdiin todellakin vasta 2014. Minusta nimittäin tuntuu, että olen viettänyt Karl Oven seurassa jo monta vuotta. Hänestä olen kirjoittanut pariinkin otteeseen blogissani, täällä ja täällä. Knausgårdin viidennen Taisteluni-kirjan inspiroimana kirjoitin toukokuussa myös tekstin Helsingin Sanomiin.

Huomaan, että vuoden kuluessa olen tutustunut hyvin erilaisiin kirjoihin. Eniten olen lukenut romaaneja, mutta mukana on myös joitakin runokokoelmia, esseitä, novelleja, matkakirja sekä yksi päiväkirjamainen teos, jonka sain kirjailijakollegalta julkkarilahjaksi: Pentti Saarikosken Asiaa tai ei. Siinä Ruotsiin muuttanut runoilija kirjoittaa elämästään yhden vuoden ajalta.

asiaa tai ei 1

Asiaa tai ei ilmestyi vuonna 1990.

Oli antoisaa lukea Saarikosken pohdintoja maailmasta, kirjallisuudesta, arjesta, unista ja kirjailijan työstä, tästä erikoisesta ammatista. Samankaltaisia iloja ja murheita on tainnut kirjailijoilla olla kautta aikojen – kuten outo olo haastattelujen ja esitelmän pitämisen jälkeen:

”Yritän lakata ajattelemasta mitä sanoin missäkin. Täällä on lumi sulanut.”

Kirja sisältää myös lukuisia kiinnostavia ajatuksia kirjoittamisesta, kuten ”[–] runous on siinä että kielestä tulee totta” tai: ”[–] kun menee nukkumaan pitäisi olla tekstiä kirjoitettuna, mistä voi pidellä kiinni”.

Hyvä neuvo.

Monet teokset ovat jääneet mieleeni vahvoina tarinoina, kiinnostavina kertojanääninä tai kiehtovina maailmoina. Näitä olivat muun muassa Alberto Moravian Roomaan sijoittuva Tyhjä kangas, Sisko Istanmäen pohjalaisromaani Liian paksu perhoseksi, Erlend Loen viisaanhauska SupernaiiviMia Kankimäen matkakirja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Elfriede Jelinekin huikea Pianonsoittaja sekä Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, jossa ihailin taitavasti sommiteltua rakennetta, erään kissan ja kertojan kohtaamista ja mielikuvituksen villinä kehräävää leikkiä.

Kissani Jugoslavia 1

Romaani voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon 2014.

Vahvoja tunnelmia ja mielikuvia jättivät jälkeensä myös esimerkiksi Raymond Carverin kehuttu novellikokoelma What We Talk About When We Talk About Love sekä Marguerite Durasin romaani Siniset silmät musta tukka (suom. Annikki Suni), jonka ostin antikvariaatista kauniin kannen sekä ensimmäisen lauseen perusteella: ”Kesäilta, sanoo näyttelijä, olisi tämän tarinan sydän.”

Ranskaan sijoittuva unenomainen romaani kertoo toisilleen tuntemattomista naisesta ja miehestä, jotka tapaavat kesäiltana rantakahvilassa. He alkavat viettää aikaa yhdessä ja ovat kumpikin melankolisen rakastuneita samaan nuorukaiseen.

Romaanista löytyi useita sitaatteja, jotka halusin kirjoittaa ylös, kuten nämä:

”Tärkeät asiat tulevat uniin hyvin hitaasti.”

Ja:

”Katseeseen jäi pilkahdus hulluutta, jonka hän on kokenut miehen seurassa.”

Siniset silmät musta tukka

Marguerite Durasin romaani ilmestyi suomeksi 1991.

Taannoin luin myös kaksi saksankielistä teosta, mistä olen erityisen ylpeä. Aloitin kielitaitoni virkistämisen lainaamalla kirjastosta Paul Austerin teoksen Die Geschichte Meiner Schreibmaschine (”Kirjoituskoneeni tarina”), koska siinä oli vain noin 70 sivua ja runsaasti kuvia (Sam Messerin maalauksia lähinnä Paul Austerin kirjoituskoneesta sekä myös kirjailijasta itsestään). Vauhtiin päästyäni luin myös Wladimir Kaminerin Berliiniin sijoittuvan tekstikokoelman Schönhauser Allee, jonka ystäväni lainasi minulle. Kaiken kruunasi se hetki, kun sain nähdä tuon kyseisen kadun ilmielävänä Berliinissä viime kuussa.

Lukupäiväkirjani viimeisellä aukeamalla on sitaatteja Aki Salmelan runokokoelmasta Jokeri, joka ilmestyi tammikuussa. Luin kirjaa aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa, tyynnyttelin sydäntäni sen viisailla ja rauhallisilla sanoilla.

Jokeri 1

Aki Salmelan Jokeri oli Tanssiva karhu 2015 -palkintoehdokas.

Runoihin mahtuvat isot aiheet: elämä jota verrataan sirkukseen, kuolema jota kukaan ei voi paeta, ihminen joka on klovni. Vakavien kysymysten seassa häivähti myös huumoria, mikä miellytti minua.

Yksi kohta painui mieleeni niin vahvasti, että osasin jopa siteerata sen seuraavana iltana ulkoa eräälle ystävälleni, jonka kanssa sukellamme aina melko syviin vesiin.

Hänkin piti näistä sanoista:

”Ole iloinen, että olet. Ole iloinen, että jotain on. Ole iloinen,/ että jotain on olematta. Ole iloinen, ettei sitä kerrota kahdesti.”

2000-luvun romaani henkii yhteisön kaipuuta

Minut on kutsuttu tänään järjestettävään Taiteiden yöhön keskustelemaan 2000-luvun kotimaisesta kirjallisuudesta.

Aihe on laaja. Olen myös aihetta hyvin lähellä. Tuntuu vähän samalta kuin yrittäisin katsella jotakin taloa ulkopuolelta, vaikka asun siellä.

Siksi lainasin kirjastosta vuonna 2013 ilmestyneen kaksiosaisen opuksen, jonka avulla saatoin järjestää ajatuksiani: Suomen nykykirjallisuus 1  ja 2, joista perehdyin lähinnä ykkösosaan. Lisäksi luin Mervi Kantokorven artikkelin Kirjallisuus, joka on ilmestynyt teoksessa Maamme Suomi (2007).

Suomen nykykirjallisuus 1 kuva

Suomen nykykirjallisuus 1 käsittelee muun muassa proosan, draaman ja lyriikan poetiikkaa.

Keskityin lukiessani nimenomaan kotimaiseen proosaan, joka on itselleni tutuinta aluetta. Lukemani perusteella nykyproosalle ovat ominaisia ainakin nämä tekijät:

*lajien rikkaus ja monimuotoisuus (realistinen kirjallisuus, tieteis- fantasia- ja kauhukirjallisuus, uuskumma, surrealismi)

*metafiktio (kerrontaa kommentoivat tekstit, jotka paljastavat teoksen fiktiivisen luonteen, esim. Kari Hotakaisen Klassikko ja Hannu Raittilan Kirjailijaelämää)

*autofiktio (romaanissa seikkailee kirjailijan niminen päähenkilö, esim. Pirkko Saision Punainen erokirja ja Tuomas Vimman Helsinki 12. Myös oma romaanini Paljastuskirja on Suomen nykykirjallisuus 1 -teoksessa määritelty autofiktioksi.)

*historialliset aiheet (mm. Leena Landerin, Jari Tervon, Katja Ketun ja Sirpa Kähkösen romaaneissa)

*sosiaalisten ongelmien tarkastelu (mm.  Reko Lundánin, Arto Salmisen ja Pirkko Saision teoksissa)

*kiinnostus elämäkertoihin (esim. Helena Sinervon Runoilijan talossa, Rakel Liehun Helene, Karo Hämäläisen Yksin)

Yksin Karo Hämäläinen 1

Karo Hämäläisen romaani Paavo Nurmesta ilmestyi hiljattain.

*identiteetin, minuuden ja subjektiuden pohdinnat (mm. Riitta Jalosen, Joel Haahtelan ja Riikka Pulkkisen romaaneissa)

*naiseuden kuvaukset (naisen elämä, ruumis, roolit, äitiys, naisen yhteiskunnallinen asema)

*mieheyden kuvaukset (miehen työ- ja yksityiselämä, tunteet, seksuaalisuus, perhe)

*kansainvälistyminen (paitsi proosan sisällöissä, myös itse kirjailijakunnassa globalisaation, kansainvälisen liikkuvuuden ja maahanmuuton myötä)

*postmodernit kokeilut (esim.  Antero Viinikaisen romaanit)

*yhteisöllisyyden kaipuu.

Viimeksi mainittua kohtaa haluaisin avata hiukan enemmän.

Leena Kirstinä ja Risto Turunen ovat tehneet kiinnostavan huomion artikkelissaan ”Nykyproosan solmukohtia ja avauksia”: heidän mukaansa 2000-luvun proosassa on havaittavissa kaipuuta menneen ajan yhteisöllisyyteen.

Suomalaisen kirjallisuuden traditiossa on tunnetusti kuvauksia kyläyhteisöistä, suvusta ja perheestä, jaetuista yhteisöllisistä kokemuksista. Artikkelissa mainitaan esimerkkinä Väinö Linnan ”yhteiskunnallis-kansallinen kirjallisuuskäsitys”.

Klassisina esimerkkeinä nousevat mieleeni myös Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, jossa tiivis yhteisö muodostuu veljesten kesken, tai vaikkapa Joel Lehtosen 1920-luvulla ilmestynyt romaani Putkinotko, joka kuvaa viinatrokari Juutas Käkriäisen metsäläisperheen ja hänen vuokraisäntänsä elämää aurinkoisena heinäkuun päivänä.

1900-luvun lopulla individualismi ja yksilöarvot korostuivat, ja yhteisö jäi yksilön varjoon. Tämä heijastui myös ajan kirjallisuuteen. Esimerkiksi minäkertojan suosio on peräisin 1990-luvulta, yksilökeskeisen kerronnan ajalta.

Kirstinän ja Turusen mukaan nykyproosassa on havaittavissa kaipuuta yhteisön pariin. Esimerkiksi Heikki Turusen uudemmissa romaaneissa haikaillaan agraarin elämänmenon selkeyttä. Nykyromaanissa tavoitellaan myös yhteyttä perheeseen, kuten Juha Itkosen teoksessa Kohti (2007) ja Kari Hotakaisen romaanissa Ihmisen osa (2009).

Juha Itkonen Kohti 1

Kohti-romaanissa isä ja poika matkustavat Thaimaahan etsimään perheen tytärtä.

Artikkelia lukiessani tuli mieleeni myös Satu Taskisen Wieniin sijoittuva romaani Täydellinen paisti (2011), jossa suomalainen päähenkilö Taru Korhonen yrittää epätoivoisesti valmistaa herkullisen sianpaistin itävaltalaiselle miehelleen, tämän äidille, siskolle ja siskon tyttärelle – ja saada näin yhteyden perheeseen ja vieraaseen kulttuuriin.

Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu, toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva Jää (2012) on myös mainio esimerkki yhteisön kaipuusta. Nuoren papin perheestä ja seurakunnasta kertova teos hohkaa saaristolaiskylän lämmintä yhteisöllisyyttä, mutta romaanin traaginen loppu särkee idyllin.

Artikkelissa todetaankin, että entisaikojen yhteisöllisyyttä haikaillaan, mutta paluuta menneeseen ei ole.

Toisaalta yhteisöä voi etsiä myös muualta kuin perheen, suvun tai kotikylän parista. Kirstinä ja Turunen mainitsevat esimerkkinä Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin (2004), jossa yhteisö muodostuu kaveriporukan kesken. Romaanissa kolme nuorta miestä hengailee Helsingin Kalliossa, tavoittaen täysin oman kielen ja olemisen tavan.

Romaanin loppupuolelta löysin kohdan, jossa yhteisön kaipuu ja tarve nousevat selvästi esiin. Yksi miehistä tuntee rinnassaan epämääräisen lämpimän olon ja miettii, miten ilmaisisi kiintymyksensä ystävilleen.

”(- -)  tuli mieleen kaikkea ei ehkä niin tarpeellista melodramaattista muhjua koskien me-henkeä ja muita sellaisia asioita, ja sitten sen huomasi vain jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan, siitä ei tuntunut pääsevän mitenkään eroon, kiusallisesta tarpeesta tunnustaa se lämmin onnellinen olo joka johtui kai lähinnä siitä ettei tarvinnut olla kokonaan yksin, että siinä oli mukana kuitenkin kaksi ystävää (- -).

Pussikaljaromaani 1

Mikko Rimmisen teos on yhdenpäivänromaani.

Kun asiaa ajattelen, huomaan yhteisöllisyyden kaipuun näkyvän myös omissa kirjoituksissani. Esimerkiksi romaanissani Välimatka (2012) pienessä eteläpohjalaiskylässä asuva äiti ja hänen kaksi aikuista tytärtään kaipaavat kadonnutta isää, joka voidaan tavoittaa ainoastaan muistojen avulla. Uusimmassa kirjassani Ennen kuin kaikki muuttuu (2015) kaivataan voimakkaasti yhteyttä toiseen ihmiseen, joka saattaa välillä olla oma kumppani tai vieras asiakas kahvilassa, tai maailmaa nähnyt juureton katusoittaja, jonka kertoja kohtaa novellissa Italialainen ystävä:

Jokainen päivä oli erilainen, hän sanoi, näki uusia paikkoja ja rosoisia rautatieasemia, jumalaisia jokia ja autuaita auringonlaskuja. Joka päivä tunsi olevansa elossa.

”Saan tavata uusia, kiinnostavia ihmisiä”, hän sanoi ja katsoi minua. ”Sellaisia kuin sinä.”

 

Jatketaan kirjallisuuskeskustelua tänään Taiteiden yönä Villa Kivessä, jossa käsitellään kirjallisuuden eri vuosikymmeniä. Ilta alkaa klo 17.30, jolloin aiheena 1950-luvun kirjallisuus. 2000-luvun kirjallisuus on vuorossa klo 22.30, jolloin keskustelen aiheesta Karo Hämäläisen ja Johanna Holmströmin kanssa, Laura Honkasalon johdolla.

Tervetuloa!

 

 

Lähteet:

Hallila, Mika 2013. Metafiktiivistä menoa. Teoksessa:  Suomen nykykirjallisuus 1: Lajeja, poetiikkaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Kantokorpi, Mervi 2007. Kirjallisuus. Teoksessa: Maamme Suomi. Weilin + Göös, Helsinki.

Kirstinä, Leena ja Turunen, Risto 2013. Nykyproosan solmukohtia ja avauksia. Teoksessa: Suomen nykykirjallisuus 1: Lajeja, poetiikkaa.

Koivisto, Päivi 2013. Oman romaaninsa sankarit. Teoksessa:  Suomen nykykirjallisuus 1: Lajeja, poetiikkaa.

Nissilä, Hanna-Leena ja Rantonen, Eila. Kansainvälistyvä kirjailijakunta. Teoksessa: Suomen nykykirjallisuus 2: Kirjallinen elämä ja yhteiskunta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.