Pienoisnäytelmä Provinssista

Perustuu tositapahtumii, tai ainaki tosi todelle tuntuvii unii

-Paperi T: Sanat

Kesäkuu, aamu. Kolmekymppinen pariskunta, TIINA ja MATTI (nimet muutettu), keskustelevat Provinssirockista. 

M: Ei kai me nukuta sitte missään teltassa siellä?

T: No ei todellakaan. Miten sä edes sellasta kysyt?

M: Eiku mä vaan ajattelin, että onko sulla taas joku sellanen vaihe, että ’mä en oo eläny tarpeeksi mun nuoruutta ja mä haluun päätyä jatkoille johonkin telttaan Provinssissa’.

T: Eei.

 

Provinssin päälava kitara 1

Provinssirockin päälava.

Hiljaisuus.

M: Ei me varmaan olla siellä yöhön asti, eihän?

T: En mä usko. Ei ainakaan kovin myöhään.

M: Jos me nimittäin mennään sinne jo kahden maissa päivällä, niin meillähän väsyy jalat, jos me seistään siellä  kakstoista tuntia.

T: Totta.

***

Provinssirock SMG 1

Scandinavian Music Group.

Kaksi kolmekymppistä istuu bussissa, joka vie heidät Törnävänsaarelle. Tiina puhuu puhelimessa ystävänsä kanssa. Hänellä on jalassaan epämuodikkaat lenkkarit, joissa on hyvä kävellä.

T: Arvaa missä mä oon?  — Festaribussissa matkalla Provinssiin!  — Niinpä! Better late than never. (–) No enhän mä nyt ilman korvatulppia lähäre mihinkään. (–) Mä kuulin, että vanhainkodin asukkaitakin on viety sinne. (–) Niin, Kaija Koon keikalle! Ettei me nyt ihan kaikkein vanhimpia siellä olla.

***

Jenni Vartiainen Provinssi 1

Jenni Vartiainen.

Kaksi kolmekymppistä kuuntelee Jenni Vartiaisen keikkaa. Tiina huomaa noin metrin päässä tutun näköisen miehen, joka fiilistelee musiikkia kädet vaimonsa ympärillä.

T: Siis apua. Tuossa on mun ensimmäinen poikaystävä!

Matti ei käänny katsomaan vaan tuijottaa Jenni Vartiaista, jolla on yllään neonkeltainen sifonkitakki ja musta intiaanipäähine.

T: Se on tuo tyyppi, jolla on harmaa paita. Kato nyt sitä.

M: En mä halua.

T: Mikset? Me ”tapailtiin” viidennellä luokalla.

Matti ei edelleenkään käänny katsomaan.

T: Voi kuinka suloisesti se pitää vaimostaan kiinni. Ne on lähekkäin koko ajan, fanittaa yhdessä Jenniä.

Matti ymmärtää vihjeen ja ottaa Tiinan kainaloonsa.

***

First Aid Kit uus 1

First Aid Kit.

Kaksi kolmekymppistä on tavannut Provinssirockissa Tiinan kolmekymppisen ystävättären, SANNAN (nimi muutettu). Ruotsalaisduo First Aid Kitin keikka on juuri päättynyt. Tiina tutkailee rypistynyttä festariohjelmaa.

T: Mä haluaisin ehkä nähdä ton Paperi T:n. Voidaanko mennä katsomaan sitä?

S: Kai me voidaan. Mä en vaan yhtään tiedä, kuka se on.

T: Se on ilmeisesti sellainen rap-artisti. Mä oon kuullu siitä paljon kehuja.

Menevät anniskelualueelle, ostavat juomat ja kuuntelevat sieltä käsin Paperi T:n keikkaa. Artistilla on kokomusta asu ja pitkät hiukset. Hän räppää.

Älä duunaa mitään paskaa, niin ei tuu mitään paskaa.

Älä duunaa mitään paskaa, niin ei tuu mitään paskaa.”

Kolmekymppiset katsovat toisiaan. He näyttävät kiinnostuneilta Paperi T:n sanomasta. Paperi T jatkaa Jumalan peili -nimisen biisin esittämistä, kolmekymppiset seuraavat keikkaa verkkoaidan takaa. Tiina näyttää levottomalta.

T: Hei voidaanko mennä lähemmäksi lavaa? Täs on jotenkin ahdasta, miks me seistään täs aidan takana?

S: Koska tää on anniskelualue.

Tiina miettii hetken, oivaltaa.

Paperi T Provinssi 2

Tuolla jossain on Paperi T.

***

Kolmekymppiset lipuvat vähitellen lähemmäksi Paperi T:tä. Tutun kuuloinen kappale alkaa soida.

”Taas niissä juhlissa mis aina väärät bileet

Tääl Kalliossa missä tytötki on kivee”

Sanna alkaa jammailla musiikin tahtiin.

S: Mä tiedän tän biisin!

Myös Tiina alkaa tanssia, hänkin tunnistaa Elokuvan tutut sävelet. Matti ei tanssi. Mutta hänen ilmeestään näkee, että hänkin jollakin tavalla pitää kuulemastaan. Tiina heiluttelee käsiään muiden mukana ja hymyilee, katselee lavalle jota aurinko lämmittää. Hänen silmänsä loistavat; juuri tällaista hetkeä hän tuli hakemaan.

Tiina ottaa Matista valokuvan tallentaakseen välähdyksen tästä kaikesta. Paperi T:n Sanat soivat taustalla.

”Nää biisit ei oo susta vaik vähän oiski

Tunnet mut niin hyvin et tiedät etten mä voisi”

 

Paperi T Provinssi uus 1

Paperi T vähän lähempää.

***

Tiina ja Matti ovat jälleen kahden. Kello on noin 20.10. Matti näyttää tuskaiselta.

M: Mun jalat on aivan sairaan väsyneet.

T: Onko? Voi ei.

Jatkavat kuitenkin vaeltelua. Tiina ottaa Matin kädestä kiinni.

T: Arvaa mikä mua vähän harmittaa.

M: No?

T: Risto soittaa vasta yhdeltätoista.

***

Matti ostaa matkaliput festaribussin kuskilta. Matti ja Tiina istuvat alas, bussi starttaa pian kohti Seinäjoen rautatieasemaa. Tiina näyttää tyytymättömältä.

T: Mä en nähny edes kaikkia niitä lavoja!

M: Mutta mehän nähtiin kaikki ne bändit, jotka me haluttiin. Ja sähän sanoit, että sä haluat mennä kohta saunaan.

T: Niin, JOSSAIN vaiheessa. Mun mielestä vasta sitten voidaan lähteä, kun kumpikin todella haluaa.

Matti on hetken hiljaa, nousee ylös.

M: Selvä. Mennään takaisin.

Poistuvat bussista ja lähtevät kävelemään uudestaan kohti festarialuetta.

Before Provinssi ends 1

Liitutaulu, jonka otsikkona oli: ”Before Provinssi 2015 ends I’m sure gonna…”

***

Tiina ja Matti kuuntelevat hattupäistä muusikkoa, joka soittaa kitaraa sinisten valojen keskellä. Hän on P-K Keränen ja hän esittää oman versionsa Lycke Li:n biisistä I Follow Rivers.

Tiina hyräilee mukana, katsoo sitten Mattia huolestunut ilme kasvoillaan.

T: Ooksä jotenki hermo?

M: E.

Matti tutkailee festariohjelmaa yliluonnollisen kiinnostuneena, kulmat kurtussa. Hän ei kuulosta omalta itseltään.

M: Mä meinaan jäädä kattoon Antti Tuiskun keikan! Se soittaa varttia vaille yks yöllä!

***

trendilasit 1

Heräteostos.

Tiina sovittelee aurinkolaseja. Taustalla rämisee jokin meluisa bändi, josta Matti on yhtäkkiä kovin kiinnostunut. Tiina laittaa kasvoilleen valkoiset trendilasit, joissa hän muuttuu ikään kuin toiseksi ihmiseksi.

T: Sopiiko nää mulle?

M: Sopii.

Tiina ei usko vaan kokeilee myös kulta- ja hopeasankaisia aurinkolaseja. Matti puistaa päätään.

M: Nuo valkoiset oli parhaat.

T: Mutta onko näissä UV-suoja?

M: Eiköhän.

Tiina ostaa lasit ja hymyilee.

T: Nyt me voidaan lähteä.

***

Kolmekymppiset juoksevat kohti linja-autoa, jossa lukee ”Ala-Härmä”. Kello on noin kymmenen illalla. Kaksi bussikuskia juttelee linja-auton portailla, Tiina ryntää hengästyneenä heidän luokseen.

T: Menöökö tää Lapualle?

K: Ei. Seuraava lähtöö vasta yhyreltä yällä.

Kolmekymppiset näyttävät epätoivoisilta. Toinen kuljettajista hymyilee rennosti.

K: Hypäkkää mun kyytihin. Mä oon ajamas Lapualle joka tapaukses.

***

Lakeus ikkunasta 1

Lakeus linja-auton ikkunasta.

Tiina ja Matti istuvat minibussissa vierekkäin. Vihreät lakeudet vilistävät ikkunan takana, Simpsiön vuori vartioi heitä.

T: Ihanaa, että me kuultiin vielä se Kygon remiksaus I See Fire -biisistä.

M: Niin oli.

T: Mä oon niin onnellinen, että me saatiin kokea tuo tunnelma, ja kaikki ne bändit! Nyt mä saan ruksata yli yhden kohdan siitä mun Mä en oo koskaan -listasta.

Tiina ottaa heistä melfien kännykkäkamerallaan. He painavat päänsä yhteen ja hymyilevät linssille. Tiinalla on nyt uudet valkoiset lasit, joita hän käyttää vaikka on hämärää.

T: Oli hyvä, että jäätiin vielä hetkeksi. Muuten mä en ois saanu näitä laseja.

***

Matti makoilee Tiinan lapsuudenhuoneessa, etsii YouTubesta sopivaa biisiä. Hän valitsee Paperi T:n Elokuvan. Aurinko laskee rauhallisesti, sauna lämpiää. He kuuntelevat sanoja vieretysten.

”Kesäkuussa ei pitäs olla pimeet

Sä oot ainut skene mihin enää haluun päästä inee.”

Berliini on kulttuurinnälkäisen pitopöytä

”I would like to paint the way a bird sings.”

-Claude Monet

Tiedättekö sen tunteen, kun herää ulkomailla vieraassa kaupungissa, sykähdyttävä odotuksen nälkä vatsassaan? Ponkaisee ylös vieraasta sängystä, syö aamiaisen siistissä keittiössä ja maistelee kermaista persikkajogurttia? Ahmii uudentuoksuista matkaopasta ja alleviivailee, missä haluaisi käydä, mitä kaikkea olisi mahdollista nähdä.

Sellainen tunne minulla oli Berliinissä. (Ehkä jotkut ovatkin jo huomanneet, että vietin siellä taannoin viikon.) Kaupungissa oli tarjolla niin paljon aktiviteetteja ja kulttuurielämyksiä, että oli vaikea valita, mitä minäkin päivänä tekisi.

Näkymä Berliinistä 1

Jo ennen reissua luin pienestä matkaoppaasta, että Berliinissä on tarjolla yli 150 museokohdetta. Tutustuin matkani aikana ehkä noin 0,013 prosenttiin niistä.

Olen kuitenkin iloinen, että tulin käyneeksi kahden kirjailijakollegan kanssa kuuluisassa Pergamon-museossa, jossa voi tutustua muun muassa antiikin Kreikan ja Rooman historiaan, nähdä upeita veistoksia, katsella islamilaista taidetta, tutkailla jopa 6000 vuotta vanhoja esineitä, ihailla Pergamonin Zeuksen alttaria.

Täytyy tunnustaa, että voisin olla ahkerampikin museokävijä. Ja kun sitten vihdoin saan mentyä museoon, voisin olla valppaampi museovierailija. Huomaan, että välillä uppoudun vilkkaammin keskusteluihin kuin vanhoihin koruihin tai saviruukkuihin – niin kauniita kuin ne ovatkin.

Kerran vartija tuli huomauttamaan, että puhuimme liian kovaa. Zu laut.

Päädyimme esimerkiksi pohtimaan, millaisia esineitä meidän ajaltamme on mahdollisesti esillä museoissa joskus vuonna 4225. Pokemon-leluja? Kasetteja? Hiirimattoja?

Alte Nationalgalerie 2

Alte Nationalgalerie.

Taidemuseoissa ja -gallerioissa samoilen usein pidempään. Vanhassa kansallismuseossa, Alte Nationalgaleriessa, sain nähdä upean taidenäyttelyn: Impressionism – Expressionism. Art at a turning point. Onneksi residenssiystäväni suosittelivat sitä minulle, muuten en olisi välttämättä sinne löytänyt.

Kahta merkittävää taidesuuntausta vertaileva näyttely oli järjestetty selkeästi teemojen mukaan. Yhteen huoneeseen oli koottu esimerkiksi kahvila- ja kaupunkielämää kuvaavia maalauksia, toiseen luontoon liittyviä taideteoksia, kolmanteen perhe- ja ihmissuhdeaiheisia tauluja. Jokaiseen huoneeseen oli annosteltu sopiva määrä informaatiota kustakin aihepiiristä, joten museokävijä sai kuin huomaamatta arvokasta tietoa noista periodeista.

Lisäksi impressionistiset ja ekspressionistiset maalaukset oli asetettu rinnakkain, jolloin saattoi selvästi havaita, millä tavalla pääosin saksalaiset ekspressionistit poikkesivat ranskalaisten impressionistien viioittamalta polulta ja miten he omalta osaltaan uudistivat taidetta, aivan kuten impressionistit aikoinaan.

Impressionismus & Expressionismus lehtinen 1

Näyttelylehtinen.

En meinannut uskoa silmiäni, kun vaelsin tilasta toiseen ja sain nähdä yhdellä kertaa maailmankuulujen taiteilijoiden teoksia: Edgar Degas, Pierre-Auguste Renoir, Claude Monet, Ernst Ludwig Kirchner, Édouard Manet, Vincent van Gogh, August Macke

Jotkin teokset olivat niin vaikuttavia, että en millään olisi malttanut lähteä niiden ääreltä. Jäin tuijottamaan turkoosia taivasta, levotonta merta, katuja ja käsiä, haikeaa katsetta silmissä. Jotkin teokset saivat myös pohtimaan, millaisia oivalluksia se vaatii, että joku luo kokonaan uuden suunnan, alkaa tehdä taidetta uudella tavalla. Ja mitä se tarkoittaa kirjallisuudessa.

Miten voisi kirjoittaa uudella tavalla?

Jos siis olet menossa Berliiniin lähiaikoina, käy katsomassa tuo näyttely; se on avoinna 20. syyskuuta asti. Tuon kokemuksen jälkeen nälkäinen kulttuuri-intoilija tuntee olonsa takuulla täysin ravituksi.

Salvador Dali näyttely 1

”Come into my brain.” -Salvador Dali

Salvador Dalí -faneille suosittelen näyttelyä, joka on pysyvästi esillä Potsdamer Platzissa. Siellä voi nähdä yli 400 Dalín teosta: piirroksia, luonnoksia, grafiikkaa, kirjankuvituksia, veistoksia, litografeja, tekstejä. Näyttelyssä voi katsoa myös Dalín ja Luis Buñuelin 16-minuuttisen surrealistisen elokuvan Andalusialainen koira. Näyttelyvihkosen mukaan elokuva on sikäli erikoinen, että siinä ei nimestään huolimatta esiinny yhtäkään koiraa.

Myös Chausseestraßella sijaitseva Bertolt Brechtin kotimuseo Brecht-Weigel-Gedenkstätte on elämys. Asiaan perehtynyt opas kertoi eloisasti Brechtin ja hänen vaimonsa Helene Weigelin asumuksesta ja heidän kiinnostuksen kohteistaan. Kuljin oppaan perässä hiljaisesta huoneesta toiseen, näin sohvan jossa Brecht oli istunut, sängyn jossa hän oli nukkunut, ikkunat joista hän oli katsellut ulos.

Brecht-Haus 1

Brecht-Weigel-Gedenkstätte.

Hautausmaan vierellä sijainnut asunto oli vuonna 1956 kuolleen Brechtin viimeinen koti. Se näytti nyt suunnilleen samalta kuin kirjailijan elinaikana: siellä olivat hänen kirjansa, kirjoituskoneensa, nojatuolinsa, taulunsa, hattunsa, kävelykeppinsä.

Kaikki nuo tavarat ja esineet, jotka jäävät jäljelle, kun ei ihmistä enää ole.

Berliiniläisestä teatterista löytyi timantti

”Wherever you may wander, wherever you may roam, always keep a diamond in your mind.”

-Tom Waits: Diamond In Your Mind

Lupasin viimeksi kertoa, miten selvisin jäätyäni Berliiniin yksin.

En päästänyt itseäni helpolla. Soitin alkajaisiksi Deutsches Theateriin ja tilasin itselleni teatteriliput. Saksaksi. Luit oikein, saksaksi. Se oli valtava onnistumisen elämys.

katutaidetta kotikadullani Berliini 1

Seinämaalaus ”kotikadullani”.

Iltapäivällä matkustin metrolla Potsdamer Platzille, harhailin valtavan Sony Centerin edessä ja katselin ympärilleni. Tuo kupolirakennus ravintoloineen ja elokuvateatterineen oli mainittu opaskirjassani Top 10 Berliini. Joku viisikymppinen nainen lähestyi minua hämmentynyt ilme kasvoillaan. Hetken luulin, että hänellä oli jokin ongelma.

”I’m sorry, but your skirt is a little…”

Selvisi, että olin kävellyt tyllihame korvissa varmaan puolentoista tunnin ajan. Hän kiersi taakseni ja korjasi helmojeni asentoa.

”If girls don’t help each other…”, hän sanoi amerikkalaisella aksentilla ja hymyili.

Sitten hän oli poissa, kuin hyvä haltiatar.

Illalla oli vuorossa teatteri, Georg Büchnerin (1813-1837) Woyzeck. Valitettavasti en ehtinyt enää mennä takaisin residenssiin vaihtamaan vaatteita – mutta en myöskään voinut mennä hienoon teatteriin paidassa, jossa luki ”I’m with the band”. Juoksin paniikissa Mall of Berlin -ostoskeskukseen, jossa oli lähes 300 liikettä, ja onnistuin jotenkin löytämään edullisen vaatekaupan. Ostin yksinkertaisen mustan paidan sekä suuren smaraginvihreän kaulakorun, joka oli kuin suoraan helleenien ajalta.

Deutsches Theater 1

Deutsches Theater.

Lämpiössä tajusin, että en muistanut Woyzeckin tarinasta mitään, eikä kännykässäni ollut nettiä. Soitin kotiin. Esitys alkaisi kahdeksan minuutin päästä, sydämeni hakkasi tiheästi kuin rumpu.

”Voiksä äkkiä googlata, mistä Woyzeck kertoo?”

”Mikä?”

Yritin tavata Woyzeckia monta kertaa, mutta siihen meni liian kauan aikaa. Lopetimme puhelun. Sain lopulta teksiviestillä vastauksen, joka oli poimittu Wikipediasta:

”Woyzeck deals with the dehumanising effects of doctors and the military on a young man’s life. It is often seen as  ’working class’ tragedy, though it can also be viewed as having another dimension, portraying the ’perennial tragedy of human jealousy’.”

woyzeck ohjelma 1

Woyzeckin ohjelmalehtinen. Kannen piirros: Marcel van Eeden.

Esityksen avasi sirkustirehtöörin näköinen mies, joka asteli lavalle pitkät hiukset harteilla hapsottaen. Pian näyttämölle kopsutteli myös valtava hevonen, jota kannattelivat naisen kapeat sääret. Hevonen hirnahteli yleisöön, jotkut nauroivat.

”Das ist Kunst!” mies hohotti. Sitten hän alkoi laulaa.

Mitähän tästä tulee, ajattelin.

Mutta jo toisessa kohtauksessa Woyzeckin tarina pääsi käyntiin. Se tuntui alusta asti tutulta, olin varmaankin lukenut sen opiskeluaikoina. Jorinde Drösen ohjaama näytelmä kertoo köyhästä saksalaisesta sotilaasta Franz Woyzeckista (Moritz Grove), joka yrittää hankkia lisätuloja pienelle perheelleen muun muassa osallistumalla Tohtorin (Helmut Mooshammer) suorittamiin lääketieteellisiin kokeisiin. Herkkä Woyzeck kärsii henkisistä ongelmista, kuulee ääniä ja näkee näkyjä. Kun hänen suuri rakkautensa Marie (Maren Eggert) ihastuu toiseen mieheen, eloisaan rykmentinrumpaliin (Christoph Franken), Woyzeck romahtaa.

”Jokainen ihminen on kuilu, pyörryttää kun sinne katsoo”, Woyzeck sanoo. Ehkä juuri tuohon lauseeseen kiteytyy esityksen voimakkain sanoma. Kukaan ei ole täydellinen, jokaisella on omat heikkoutensa, omat pimeät puolensa.

Vasta teatterisalissa tajusin, että olin tullut katsomaan musiikkinäytelmää. Lavan takaosassa oli bändi, ja kohtauksia rytmittivät Tom Waitsin kappaleet, jotka näyttelijät lauloivat englanniksi ja joiden lyriikat säestivät juonenkäänteitä. Parhaiten mieleeni jäivät laulut Diamond In Your Mind ja All the World Is Green, joista jälkimmäinen kuvasi koskettavasti sydänsurua ja kaipuuta menneisiin aikoihin.

Luin ohjelmalehtisestä, että Robert Wilsonin, Tom Waitsin ja Kathleen Brennanin työstämä Woyzeck-musikaali sai ensi-iltansa jo vuonna 2000 Kööpenhaminassa. Kaksi vuotta myöhemmin Tom Waits julkaisi levyn Blood Money, jossa oli mukana suurin osa musikaalin kappaleista. Ne tekivät minuun vaikutuksen herkkyydellään ja kauniilla melodioillaan.

Woyzeck ohjelma tanssijat 1

Woyzeckin ohjelmalehtinen. Näyttelijöiden kuva: Arno Declair

Olen iloinen, että ymmärsin näytelmästä suurimman osan, vaikka olen viimeksi käynyt Saksassa neljätoista vuotta sitten – ja germaanisen filologiankin opinnoista on vierähtänyt aikaa. Myöhemmin sain kuulla, että Deutsches Theater on ilmeisesti tunnettu näyttelijöiden hyvästä artikulaatiosta. Ja ehkä ystävällinen lipunmyyjä oli tarkoituksella plaseerannut minut lähelle lavaa, jotta saisin puheesta paremmin selvää.

Näytelmän traaginen loppu liikutti minua – mutta yhtä paljon minua liikutti se, että esityksen raaimassa, pelottavimmassa kohtauksessa vieressäni istunut mies otti puolisoaan kädestä.

Esityksen jälkeen istahdin hetkeksi teatteriravintolaan ja tilasin saksalaisen lempijuomani apfelschorlen. Lueskelin opaskirjaa ja päätin, että seuraavana päivänä menisin katsomaan Salvador Dali -näyttelyn, jonka ohi olin jo kerran kävellyt. Kun astuin ulos teatterista, satoi. Kadut olivat kiiltäviä ja mustia, repussani oli vaihtokengät ja rypistynyt metrokartta.

Lopulta löysin ravintolan, josta kajasti kotoisaa valoa. Nuori hymyilevä tarjoilija toi minulle lämmintä tomaattikeittoa ja leipää suoraan uunista. Tom Waitsin sävelet kaikuivat yhä mielessäni, kun suunnittelin tulevia päiviä.

”The moon is yellow silver

Oh the things that summer brings”