Mä en oo koskaan

If you look the right way, you can see that the whole world is a garden.

-Frances Hodgson Burnett

Muistatteko Levottomat-elokuvasta sen kohtauksen, jossa porukka nuoria kaupunkilaisia istuu juhannuksena rantakalliolla ja pelaa ”Mä en oo koskaan” -peliä. Jokaisen pitää sanoa vuorollaan asia, jota ei ole milloinkaan tehnyt.

Mieleeni on jäänyt lause, jonka Ari (Mikko Nousiainen) tunnustaa: ”Mä en oo koskaan ollu rakastunu.”

Kaikki vaikenevat vaivaantuneina. Arin kanssa hengaileva Tiina (Laura Malmivaara) lähtee tuohtuneena pois.

orkidea1

Orkidea Talvipuutarhassa. Taustalla ehkä Lumikuningatar?

Olen onneksi kokenut rakastumisen. Mutta keksin kyllä joukon muita asioita, joita en ole tehnyt (ja kaikki muut ilmeisesti ovat. Silloin saa pisteen.)

Tässä koottuna pieni lista:

1. Mä en oo koskaan polttanut kokonaista tupakkaa.

2. Mä en oo koskaan matkustanut New Yorkiin.

3. Mä en oo koskaan tehnyt makaronilaatikkoa yksin.

4. Mä en oo koskaan käynyt Provinssirockissa (vaikka olen kotoisin Lapualta, noin 25 kilometriä Seinäjoelta).

5. Mä en oo koskaan katsonut Kummisetä-elokuvia. (Enkä Tähtien sotaa, enkä luultavasti myöskään Taru Sormusten Herraa, ainakaan täysin hereillä ollessani)  – nöyrin anteeksipyyntöni.

6. Mä en oo koskaan ollut purjehtimassa.

7. Mä en oo koskaan käynyt reilaamassa.

8. Mä en oo koskaan ollut Erasmus-vaihdossa.

meri kesällä pieni

Meri, jossa en ole purjehtinut.

9. Mä en oo koskaan surffannut.

10. Mä en oo koskaan ajanut autoa Helsingissä ilman neuvonantajan läsnäoloa.

11. Mä en oo koskaan yöpynyt hostellihuoneessa, jossa nukkuu vieraita ihmisiä.

12. Mä en oo koskaan oppinut tekemään kärrynpyörää.

13. Mä en oo koskaan lukenut James Joycen Odysseusta.

14. Mä en oo koskaan leikannut nurmikkoa.

15. Mä en oo koskaan käynnistänyt kodin pesukonetta ilman sanallista ohjeistusta.

Viisitoista pistettä!

Odysseus ikkunalaudalla 1

Kirja, jota en ole lukenut.

Tämän pitkän alustuksen jälkeen voin ilokseni todeta, että kuluneen vuoden aikana olen tehnyt kuitenkin muutamia täysin uusia asioita.

1. Olen lukenut Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta jo noin 415 sivua.

2. Piipahdin keväällä salakapakassa.

3: Lauloin karaokessa Ed Sheerania.

4. Kävin ystäväni kanssa Talvipuutarhassa.

5: Hankin kaksi täysin samanlaista mutta eriväristä jakkua, koska ihastuin molempiin: smaragdinvihreän ja auringonkeltaisen. (Edellinen on tämän blogin profiilikuvassa, jälkimmäisen toivoin kirjajulkkarilahjaksi.)

6. Näin Kasmirin livenä Helsinki-päivän konsertissa – ja vaikka minulla oli kiire juhliin, jäin keikan loppuun asti saadakseni kuulla Vadelmaveneen.

7. Aloitin bloggaamisen Image.fi:ssä.

8. Ostin itselleni lennot Berliiniin.

9: Luin Paul Austeria saksaksi: Die Geschichte meiner Schreibmaschine (tästä teoksesta luvassa postaus myöhemmin).

suihkulahde

Talvipuutarhan suihkulähde (Huom. Kuva otettu pääsiäisen aikoihin).

Jotakin liikehdintää siis tapahtuu, koko ajan. Toivon kovasti, että saisin tänä kesänä ruksattua yli jonkin kohdan tuosta Mä en oo koskaan -listastani. Haaveissani olisi päästä ensi viikolla ainakin Provinssiin, jossa esiintyvät lauantaina muun muassa Scandinavian Music Group, First Aid Kit ja Jenni Vartiainen. Ja ehkä jonakin kauniina päivänä lainaan kirjastosta Odysseuksen, pakkaan laukun ja lähden reilaamaan, katson junassa Kummisetä I:n, yövyn hostellihuoneessa jossa kuorsaa vieraita hollantilaisia, teen kärrynpyörän matkalla Dublin Writers’ Museumiin ja poltan kaiken kunniaksi tupakan.

(Vai riittääkö, jos syö lakritsipiipun?)

Joka tapauksessa luulen, että tämän kaiken jälkeen olisin täysin muuttunut ihminen.

 

Hyvää juhannusta kaikille!

 

”If you want something new, you have to stop doing something old.

-Peter F. Drucker

Elämä on oikeassa

Kaikki on elettävä, siitä on kyse. Eläkää kysymykset. Kuka tietää, jos eräänä päivänä elätte, itse sitä edes huomaamatta, vastauksetkin.

-Rainer Maria Rilke: Kirjeitä nuorelle runoilijalle

Rakastan erilaisia elämäntaito-oppaita. Ne ovat usein kauniita, ja niiden sisältö henkii harmoniaa. Erityisesti rakastan niitä self help -kirjoja, joissa sanotaan, että voin saada kaiken mitä haluan. Ne tekevät minut aina kovin iloiseksi.

Viime aikoina olen kuitenkin selaillut hieman toisenlaista teosta – muuan pientä viisasta kirjaa, jonka sain ystävältäni lahjaksi syksyllä 2007, kun esikoiskirjani Arvostelukappale ilmestyi. Teoksen nimi on Kirjeitä nuorelle runoilijalle, ja se koostuu kirjeistä, jotka runoilija Rainer Maria Rilke (1875-1926) lähetti parikymppiselle Franz Xaver Kappusille vuosien 1903-1908 aikana.

Rilke Kirjeitä nuorelle runoilijalle 1

Kirjeitä nuorelle runoilijalle julkaistiin suomeksi vuonna 1993.

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran Saksassa vuonna 1929. Lyhyessä johdannossaan Franz Kappus kirjoittaa, miten hänen ja legendaarisen runoilijan kirjeenvaihto aikoinaan alkoi. Nuorukainen päätti lähettää omia runojaan Rilken luettavaksi ja taitteli mukaan saatekirjeen, jossa hän avoimemmin kuin koskaan aiemmin kertoi elämästään vieraalle ihmiselle.

Viikkojen päästä tuli vastaus – sekä Kappusin että meidän nykypäivän lukijoiden iloksi. Saatavillamme on kymmenen Rilken kirjettä, joissa runoilija puhuu viisain lausein elämästä ja kirjoittamisesta. Liisa Enwaldin suomentama ja toimittama kirjanen herättää niin paljon ajatuksia, että se käy suorastaan pienestä elämäntaito-oppaasta. Mukana on myös Enwaldin kirjoittama essee Sydämen ehdottomuudessa, laulujen alla – Rilken runouden toinen puoli, jossa tarkastellaan Rilken kirjetuotantoa ja hänen ajattelunsa avainkäsitteitä.

Ensimmäisessä kirjeessä vajaa kolmikymppinen Rilke pohdiskelee luovuutta ja taiteilijan kutsumusta. Hän kehottaa nuorta runoilijan alkua tutkimaan sisintään ja oman kirjoittamisensa perustaa.

(- -) kysykää: Täytyykö minun kirjoittaa? Jos ainoa vastaus on myöntävä: vahva ja selkeä ”minun täytyy”, silloin rakentakaa koko elämänne tuon vääjäämättömyyden varaan, ja kaikkein mitättömimmänkin ja yhdentekevimmänkin hetken tulee silloin olla siitä kiinni.”

(- -)

”Taideteos on hyvä, jos se syntyy välttämättömyyden pakosta. Muuta arvosteluperustetta ei sille ole.”

kirjeitä nuorelle runoilijalle takakansi small

Minä taidan kuulua niihin, joiden on pakko kirjoittaa, ainakin jotakin. En kai muuten istuisi tässä hämärässä keittiönurkkauksessa ja naputtaisi tätä postausluonnosta klo 0.43 yöllä?

Olen samaa mieltä myös siitä, että parhaat teokset syntyvät, kun kirjailijalla on sisäinen tarve kirjoittaa ne. Silloin ei ole enää niin paljon väliä, mitä muut sanovat lopputuloksesta – tärkeintä on, että se on nyt olemassa.

Rilke puhuu myös luovassa työssä vaadittavasta kärsivällisyydestä ja yksinäisyydestä. Taideteos saattaa kypsyä taiteilijassa vuoden tai kymmenen – niitä on turha laskea. Rilke rohkaisee nuorta runoilijaa nauttimaan ja iloitsemaan yksinäisyydestä, siitäkin huolimatta, että se voi joskus olla raskasta:

”(- -) melkein jokaiselle tulee hetkiä, jolloin hän mieluusti vaihtaisi sen johonkin halpaan huvitukseen ja seuranpitoon, siihen ihanuuteen, joka on syntyvinään, kun pidetään yhtä muka lähimpien, tosiasiassa kaikkein merkityksettömimpien ihmisten kanssa…”

Mitähän tuo viisas runoilija tuumaisi, jos hän tietäisi, että kirjoitan mielelläni kahvilassa voidakseni välillä jutella ihmisille. Ja että pidän noita hetkiä oikeastaan varsin merkityksellisinä, sekä itseni että kirjoittamisen kannalta. Rilke tarkastelee asiaa toisenlaisesta näkökulmasta; hänen mukaansa taideteos saa alkunsa yksinäisyydestä, hänelle yksinäisyys on koti ja ystävä. Hän kehottaa Kappusia tutkimaan sisintään, sitä mitä sieltä kumpuaa, työskentelemään sen parissa ja rakastamaan sitä.

kirje ja sydän 1

Kieltämättä olen joskus miettinyt, mitä tapahtuisi, jos uskaltaisin lymytä jossakin kammiossa täydellisen yksin, esimerkiksi viikon ajan, pelkästään tietokone seuranani. Sikiäisikö siellä kuolematon klassikko, vai tulisiko minusta vain kummallinen nainen, joka itkeskelee neljän seinän sisällä ja yrittää kirjautua Netflixiin?

Rilke puhuu yksinäisyyden merkityksestä myös kirjoittaessaan rakkaudesta ja ihmisten välisistä suhteista. Hänen mukaansa suurin osa ihmisistä rakastaa ”epäaidosti ja yksinäisyyttä peläten”. Rakkaus ei ole sitä, että kadottaa itsensä toisen vuoksi, vaan se on ”haaste yksilölliseen kypsymiseen”:

(- -) rakastavan on tultava itsessään joksikin, ei enempää eikä vähempää kuin maailmaksi, itsenään maailmaksi toista varten; siinä juuri on haasteen ja vastuun suuruus.”

Yhtä viisain sanoin Rilke kuvaa surua ja vaikeita kokemuksia. Hän ihmettelee, miksi pitäisi sulkea suru ja ikävä pois luotaan – miksi ei voisi pikemminkin kysyä, mitä nuo vaikeat asiat tahtovat meidän parhaaksemme, ”mistä ne tulevat ja minne niillä on matka”. Nämä sanat olen nuorena esikoiskirjailijana alleviivannut lyijykynällä, kuten niin monet muutkin lauseet Rilken kuolemattomista kirjeistä:

(- -) antakaa elämän kulkea. Uskokaa pois; se on oikeassa, tapahtui mitä tahansa.”

Postpublikaanisen euforisen depression oireet ja hoito

Kun kirjailija näkee ensimmäistä kertaa uunituoreen kirjansa, hänen tekee mieli hyppiä riemusta. Todennäköisesti hän myös tekee niin, sitten kun hän on päässyt turvaan kotiovensa taakse.

Hän järjestää juhlat, joihin hän kutsuu Facebookissa 170 ihmistä, kohottelee maljoja ja ihmettelee, mihin 60 prosenttia vieraista on jäänyt. Mitä tärkeämpää tekemistä heillä voisi muka olla kuin juhlia hänen uutta teostaan?

Vaikka kirjailija hymyilee jatkuvasti, paradoksaalisesti hän on omien bileittensä melankolisin henkilö. ”(- -) ihmisten juhlat ovat niin surullisia”, kirjoittaa Pentti Saarikoski päiväkirjassaan Asiaa tai ei, jonka kirjailija on saanut kollegaltaan julkkarilahjaksi.

Kirjailija ymmärtää vaistomaisesti, mitä Pentti aikoinaan tarkoitti.

asfaltti vielä pienempi

Kirjailija totuttelee siihen, että hänen kirjansa on nyt maailmalla ja että hän on se henkilö, joka tuosta teoksesta puhuu julkisesti. Hänet ehkä kutsutaan televisioon ja/tai radioon, mistä hän on yhtä aikaa kiitollinen ja jännittynyt. Hän kuvittelee, että radiossa hänen ei tarvitse näyttää kovinkaan upealta, joten hän ei erityisesti laittaudu haastattelua varten.

Perillä häntä odottaa radion verkkovastaava valtavan järjestelmäkameran kanssa.

Jo samana päivänä kirjailija näkee netissä uuden valokuvan itsestään. Siinä hänellä ei ole lainkaan kulmakarvoja.

Kirjailijasta tehdään myös muun muassa sporttihenkinen lehtijuttu, jota varten valokuvaaja pyytää kirjailijaa hypähtämään iloisesti ilmaan. Kirjailija yrittää samaan aikaan sekä pompata ylös että vetää vatsaansa sisään. Tämä toistetaan useita kertoja.

”Pyytäisiksä Jari Tervoa hyppimään näin”, kirjailija kysyy hengästyneenä.

”En. Mutta eihän se lenkkeile”, kuvaaja vastaa.

asfaltti kengät pienempi

Kirjailija on teoksensa ilmestymisen jälkeen yhtä aikaa onnellinen ja haikea, ylpeä ja häpeissään. Hän on sekä valtavan helpottunut että peloissaan siitä, että iso työ on nyt takanapäin. Hän etsii uutta suuntaa mutta ei oikein tiedä, minkä tien valitsisi.

Tätä ristiriitaista olotilaa voidaan nimittää postpublikaaniseksi euforiseksi depressioksi. Sille ovat ominaisia muun muassa seuraavat oireet:

*oman ja/tai kirjan nimen eksessiivinen googlaaminen.

*taipumus sekä ilahtua myönteisistä arvioista että tuntea syvää kauhua: ’Mutta osaanko minä enää kirjoittaa? Miten tämä kirja oikein syntyi? Kuka minä olen?’

*vaikeus ryhtyä toimeen, etenkin aamuisin. Epätietoisuus omasta toimenkuvasta.

*jatkuvat häpeän ja syyllisyyden tunteet, joiden alkuperää kirjailija ei pysty paikantamaan. Hän olettaa niiden kumpuavan jostakin, mitä hän on kirjoittanut tai jostakin, mitä hän on mennyt sanomaan jossakin tilaisuudessa – mutta todellisuudessa em. emootioiden juuret ovat paljon syvemmällä, luultavasti hänen DNA:ssaan.

*hallitsemattomat itkukohtaukset etenkin iltaisin.

*hallitsemattomat naurukohtaukset kaikkina vuorokaudenaikoina.

*täysin perusteeton eksistentiaalinen ahdistus.

*täysin ennustamaton eksistentiaalinen ilo.

*lentolippujen ja interraillippujen hintojen googlailu, suunnitelmat täydellisestä katoamisesta.

katu illalla smaller

*halu olla yhtä aikaa esillä ja piilossa.

*regressio, henkinen paluu uhmaikäisen tasolle. Sanavarastossa etenkin yksi sana nousee määräävään asemaan: minä.

*arvottomuuden ja tärkeyden tunteiden vilkas vuorottelu.

*epämääräinen yksinäisyyden kokemus, vaikka ympärillä on (enimmäkseen) kivoja ihmisiä.

*tunne tyhjiöstä, jota ei toistaiseksi pysty täyttämään muulla kuin valituksella.

*voimakas halu lähteä tanssimaan sekä perjantaisin että lauantaisin.

*vastenmielisyys kaikkea proosan kirjoittamista kohtaan.

*kaikkivoipaiset kuvitelmat toisesta urasta, esim. poptähteydestä.

konsertissa pienempi

Postpublikaaniseen euforiseen depressioon ei oikeastaan ole mitään yhtä tiettyä hoitomuotoa. Tässä kuitenkin joitakin vinkkejä, joista voi olla apua:

*säännöllinen liikunta (esimerkiksi lenkkeily ja jooga).

*jonkinlaisen rytmin säilyttäminen elämässä.

*asioiden asettaminen oikeisiin mittasuhteisiin.

*turkinpippuritikkareiden syöminen.

*hauskojen ja inspiroivien asioiden tekeminen, esimerkiksi elokuvissa käynti tai tv-sarjojen seuraaminen. Don Draperin (Jon Hamm) katseleminen.

*tanssiminen.

*teen juominen vasta siivotun pöydän äärellä.

teekuppi pienempi

*ulkomaanreissun suunnitteleminen ja toteuttaminen.

*toisten ihmisten kirjojen lukeminen.

*kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen.

*ihmisten tapaaminen, kahviloihin hakeutuminen.

*jonkin uuden kirjoitusprojektin aloittaminen.

*armollinen suhtautuminen omaan keskeneräisyyteen.

*blogin pitäminen.

*ajan kuluminen.

*musiikin kuuntelu, tsemppibiisien etsiminen. Erityisen toimivaksi on tässä suhteessa osoittautunut Juha Tapion Sitkeä sydän.

sydän ikkunassa pienempi

 

Ehkä paras keino päästä (hetkeksi) eroon tästä hämmentävästä oireyhtymästä on tehdä sitä, mikä sen alun perin aiheuttikin, eli kirjoittaa.

Tämä aktiviteetti tosin saattaa johtaa aikanaan taas uuteen postpublikaaniseen euforiseen depressioon – mutta tämä riski on vain otettava ja hyväksyttävä se osana kirjailijan työn moninaisista haasteista.