She’s an ironman – eli kirjailija palautteen äärellä

Kirjailijan työ on sikäli erikoista, että siitä saa palautetta hyvin epätasaisesti.

Kirjailijalla ei ole pomoa, joka kehuisi aamupalaverissa, miten hieno romaanista tuli. Eikä työkavereita, jotka kokouksessa ylistäisivät tai kritisoisivat uuden novellin rakennetta.

Kirjailija juo yksin teetä kahvilassa. Baarimikko saattaa leikkisästi komentaa hänet töihin, ehkä vaihtaa pari sanaa kirjoittamisesta, mutta esimieheksi hänestä ei kuitenkaan ole. Siihen hän on liian rento.

 
Toki kirjailijalla on kustannustoimittaja. Editori on hänen pelastajahahmonsa, tukipilarinsa. Kustannustoimittaja antaa kirjasta suoraa, kannustavaa palautetta, hän on omalla tavallaan yhtä innoissaan kirjasta kuin tekijä itse. Mutta häntä ei valitettavasti voi nähdä joka päivä. On aina suuri järkytys ymmärtää, että kustannustoimittajalla on tavattavanaan myös iso joukko muita kirjailijoita.

Jotkut kirjailijat pyytävät palautetta myös kollegoilta tai muilta hovikriitikoilta; heistä on hyvä kuulla erilaisia mielipiteitä. Mutta jos palautetta tursuaa liian monesta tuutista, voi olla vaikeaa päättää, ketä kuunnella.

Kirjailijalla on onneksi ympärillään myös lukeva yleisö. Kun uusi kirja julkaistaan, lukijoiden palaute huuhtoo janoisan kynäniekan kuin kaatosade. Välillä tuo vesi on kylmää, välillä lämmintä kuin heinäkuu. Kirja on nyt julkinen teos, sitä hellitään ja lellitään, rakastetaan ja riepotellaan, paijataan ja piiskataan. Tutut ja vieraat ihmiset lukevat kirjan, joku heti, toinen myöhemmin. He kommentoivat tai ovat kommentoimatta kirjaa – kukin omalla tyylillään. Luulisin, että aina ei ole helppo puhua kirjasta tekijälle. Tai tiivistää tunteensa siitä yhteen viestiin.


Todennäköistä on kuitenkin, että kirjailija kaipaa kommentteja työstään. Tuo tarve liittynee siihen yhteyteen, jonka hän toivoo luoneensa ihmisiin kirjoitustensa kautta. Pahinta on jonkun tietyn, tärkeän lukijan täydellinen hiljaisuus. Silloin kirjailija, jolla on vilkas mielikuvitus, alkaa täydentää tuota hiljaisuutta omilla fiktiivisillä selityksillään.

Yksi niistä on: hän vihaa minua. On aina vihannut.

Näistä järjettömistä ajatuksista kirjailija pääsee yli esimerkiksi lenkkeilemällä ja itkemällä. Hän saattaa myös ostaa Siwasta neljä turkinpippuritikkaria ja syödä ne kaikki putkeen. Ja sitten googlata kirjansa ennen nukkumaanmenoa.
(Tämä ei varsinaisesti rauhoita häntä.)

Kritiikkien ja kirjallisuusblogien lukeminen on yksi tapa kohdata lukijoita – joskin sykettä kohottava sellainen. Jonakin aamuna kirjailija avaa jännittyneenä sanomalehden tai netin ja alkaa lukea, hän saattaa hihkua ilosta, pomppia hetken hämmentyneessä huoneessa. Ja vaikka hän olisi herännyt aamulla jo klo 6.40, häntä ei enää nukuta.

Tänä keväänä muun muassa Turun Sanomien, Helsingin Sanomien ja Ilkka-lehden arvostelut ilahduttivat kovasti allekirjoittanutta, samoin lukuisat ihanat blogikirjoitukset, kuten nämä: Jorma Mellerin hieno arvostelu, Helmi Kekkosen Sivulauseita-blogin kaunis kirjoitus, Tuhat ja yksi kirjaa -bloggaajan tunteikas teksti sekä Järjellä ja tunteella -blogin ajatuksia herättävät pohdinnat. Tuntuu, että kirjaa on tosiaan luettu ja että se on puhutellut ihmisiä, koskettanut heitä.
 

 

 Toki kirjailijan työssä tulee vastaan myös toisenlaisia kommentteja: kritiikkiä, kysymyksiä, puhisevaa palautetta, kulmikkaita mielipiteitä. Jokin kirja ei kolahda, päähenkilö tuntuu naiivilta, ja mikä se yksikin symboli oli olevinaan.

”Mie olen niitä sinun kirjojasti yrittäny lukea mutta ei siitä tule mithään. Sie et vaan tempaa minua mukhaan niinko vaikka Remes.

”Tämän kaiken kirjailija ottaa vastaan tyynen rauhallisena, kenties sisäisesti kiehuen, mutta kuitenkin hyväksyen. Hän uudelleentwiittaa Twitterissä loogisen päätelmän, jonka universumi on loihtinut hänen silmiensä eteen, kuin lahjana:

”I am a female.
Fe = Iron
Male = Man
Therefore I am Ironman.”

Tämän mantran voimin kirjailija aloittaa uuden aamun. Päästyään jälleen tasapainoon hän on ylitsevuotavan kiitollinen kaikesta ihanasta palautteesta, jota hän on jo saanut osakseen. Yksi ystävällinen lause valaisee hänen päivänsä auringon lailla. ”Kiitos kirjasta. Tuntuu kuin olisit käynyt pääni sisällä.”

*Huomenna torstaina kohtaan lukijoita Kallion kirjaston Dekkarikirjastossa Kirjailijan kanssa -lukupiirissä klo 18.15-19.45. Odotan jo mielenkiinnolla lukijoiden kommentteja ja tulevia keskusteluja. Lukupiirin sivustolla on julkaistu myös lukijoiden hienoja ja pohdiskelevia arvioita, joihin olen ehtinyt jo tutustua.Tervetuloa mukaan kuuntelemaan!

Kun äiti katoaa, hänet huomataan

”Oi rakasta, niin kauan kuin rakastaa voit.”

Nämä unkarilaisen säveltäjän Franz Listzin sanat ovat mottona palkitun eteläkorealaisen kirjailijan Kyung-sook Shinin romaanissa Pidä huolta äidistä.
Teos käsittelee yhden perheen kautta yleismaailmallista kysymystä:
miksi osaamme arvostaa läheisiämme vasta sitten, kun menetämme heidät?

Ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani.
Taru Salmisen taidokkaasti suomentama romaani kertoo 69-vuotiaasta maaseudulla
asuvasta korealaisäidistä Park So-nyosta, joka katoaa jäljettömiin
Soulin metroasemalla. Suurkaupungin vilinään tottumaton äiti on lähtenyt
matkaan aviomiehen kanssa, joka on aina kävellyt askeleen edella
vaimoaan.
Ja sitten tulee hetki, jolloin ovi liukuu kiinni heidän välillään.

 

Aviomies ja neljä lasta etsivät kadonnutta epätoivoisesti. Jokainen perheenjäsen
ajattelee äitiä nyt enemmän kuin ikinä aiemmin.

 

”Saammekohan koskaan enää viettää äidin kanssa edes yhtä päivää?”, kirjoittaa aikuinen tytär isosiskolleen.

 

Teos rakentuu neljästä osasta ja epilogista, jotka valottavat äidin hahmoa eri
näkökulmista. Ensimmäinen osa kuvaa Ji-honia, lahjakasta kirjailijatytärtä,
joka ei ole nähnyt äitiään kahteen vuodenaikaan ja löytää hänet sairaana kotoa. Toisessa osassa kurkistetaan äidin suosikkipojan, Hyong-cholin, kasvuun
leijonaemon suojeluksessa, kolmannessa näytetään sureva aviomies tyhjässä
talossa. Neljännessä osassa ääneen pääsee äiti itse.

 

Jokainen tarina ja muisto piirtävät kiehtovasti äidin muotokuvaa. Äiti raataa
riisipelloilla, valmistautuu sadonkorjuujuhlaan, myy ainoan kultasormuksensa
saadakseen tyttärensä kouluun. Äiti joutuu itse ostamaan neilikan rintaansa,
kun kukaan lapsista ei muista häntä vanhempainpäivänä.

 

Useaan otteeseen romaani nostaa palan kurkkuun. Se on tarina äidistä, jonka rakkaus
huomataan vasta sitten, kun hän on enää pelkkä muisto tai huhu kaupungilla,
raihnainen mummo sinisissä sandaaleissa. Toisaalta kyseessä on myös kertomus
naisesta, jolla on salaisuuksia; ihmisestä, joka on ollut muutakin kuin äiti.

 


Romaanin kieli soljuu kevyesti ja herkästi sortumatta liialliseen pateettisuuteen.
Kirjailija taitaa tarkat yksityiskohdat ja vie lukijan aistivoimaiselle
matkalle bambujen ja päärynäpuiden maailmaan, pikkukylän pelloille ja
suurkaupungin hälyyn.

 

Kirjassa ajoittain käytetty toisen persoonamuodon kerronta tuntuu paikoin melko jäykältä,vaikka lukiessa siihen nopeasti tottuu. Jotkin juonenlangat jäävät lepattamaan
hieman irrallisina, kuten teoksen loppupuolella esitelty muisto äidin ystävystymisestä
perheellisen miehen kanssa. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa vahvan
tunnelatauksen ansiosta.

 

Jo yli 20 kielelle käännetty Pidä huolta äidistä on ensimmäinen eteläkorealainen suomennettu romaani. Universaalin teemansa ansiosta se voi puhutella ketä tahansa, jolla on tai on joskus ollut äiti. Viimeistään haikea epilogi saa kyyneleet silmiin.

 

”Jos saisin edes muutaman tunnin, sanoisin hänelle näin. Että rakastan kaikkea, mitä
äiti teki, että rakastan äitiä joka pystyi tekemään sen kaiken ja että rakastan
äidin elämää jota kukaan ei muista. Että kunnioitan häntä.”

 

 




Tämä kirjoitus on ilmestynyt tänään myös Ilkka-lehdessä.

PS: Tässä kirjailija Kyung-sook Shinin (s.1963) mietteitä omasta äidistään.