Avoautolla Lapualle?

Postasin viimeksi pitkät pätkät Ennen kuin kaikki muuttuu -kirjan julkkareista.

Mutta en kertonut, mitä tapahtui julkkareiden jälkeen.

Tulin kotiin kolmen maissa yöllä, likaiset tarjoiluastiat jätesäkissä, syli täynnä kukkia ja paketteja. Sydän kävi ylikierroksilla eikä rauhoittunut edes juotuani kuumaa hunajavettä. Minun piti seuraavana päivänä olla vieraana Puoli seitsemän-ohjelmassa ja pelkäsin yli kaiken mustia silmänalusia ja/tai silmäpusseja. Mietin koko yön, miten ne saisi pois. Eräs kampaaja neuvoi minua kerran laittamaan lusikan pakastimeen (vai jääkaappiin?), ja kun lusikka on kylmennyt tarpeeksi, se asetetaan silmän alle. Näin ymmärsin.

Päätin tehdä niin aamulla.

 

Makasin sängyssä valveilla saamatta unta. Mitä jos aivoni jähmettyisivät väsymyksestä suorassa lähetyksessä, satojen tuhansien suomalaisten edessä? Entä jos en nukkuisi silmäystäkään ennen ohjelman kuvauksia? Se ei kylläkään ollut todennäköistä, minun pitäisi olla studiolla vasta klo 17 iltapäivällä.

Mutta minun kohdallani kaikki on mahdollista.
Nukahdin vasta aamun valjetessa.

Kun havahduin hereille paria tuntia myöhemmin, olin muuttunut kolmevuotiaaksi lapseksi. Istuin avaamattomien lahjapakettien keskellä yöpaita päälläni ja itkin. Soitin siskolleni ja kysyin, olikohan kenelläkään ollut hauskaa julkkareissa. Hän väitti, että hänellä oli ollut hauskaa. Mutta mitä jos hän sanoi niin vain siksi, että hän on siskoni?

Lopulta näytin niin hirveältä punaisine silmineni, etten ymmärtänyt, miten voisin esiintyä tv-ohjelmassa herättämättä skandaalia ja kansanlaajuista huolta. Sillä hetkellä en muistanut edes lusikkasuunnitelmaani.

Ryhdistäydyin. Niistin nenäni ja kävin suihkussa, puin ylleni uuden smaragdinvihreän jakkuni. Avasin paketteja, ihastelin kaikkia upeita lahjoja, luin kortteja, asettelin kukat maljakoihin. Tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että niin moni oli tullut minua ja kirjaa juhlistamaan.

Iltapäivällä palautin tarjoiluastiat, kävin apurini kanssa syömässä tapaksia. Kirjoitin muistivihkoon, mitä sanoisin televisiossa.

Ylellä minut vietäisiin suoraan maskiin, joten en meikannut. Se oli ehkä virhe. Kun saavuin paikalle, ohjelman valovoimaiset juontajat Susanna Laine ja Mikko Kekäläinen riensivät minua vastaan kauniina ja raikkaina, kuin olisivat juuri loikanneet ulos televisioruudusta. He olivat kaikesta päätellen jo käyneet maskissa. Peittelin kasvojani ja sanoin, että olin nukkunut vain pari tuntia. He sanoivat nauraen, että se saattoi olla hyväkin asia. Vähillä yöunilla voi kuulemma saada ihmeitä aikaan suorassa lähetyksessä.

Puffin nauhoitus. Tässä vaiheessa minut oli jo meikattu. KUVA: Kaisa Kirves/ Yle
Istuin maskeeraajan tuoliin ja yritin olla katsomatta kalpeaa peilikuvaani. Juttelimme muun muassa Egotripin keikasta ja maskeeraajan hienosta jakusta, jonka halkaisi rivi tyylikkäitä nappeja. Pian havaitsin, että maskeeraaja oli taikuri. Hän sai ihmeitä aikaan huiskuillaan ja siveltimillään.

Lopulta näytin taas omalta itseltäni. Tai ehkä aavistuksen verran paremmalta.

Ohjelman tiimi oli rentoa ja puheliasta porukkaa. Melkein jo unohdin, että olin menossa televisiokameroiden eteen. Mietin vain, kunpa voisin ikuisiksi ajoiksi jäädä näiden hassuttelevien ihmisten seuraan ja hyppelehtiä joka päivä ammattilaisen meikattavaksi. Miten ihanaa elämää se olisikaan!

Kävimme läpi ohjelman kulun. Kaikki oli selvää, paitsi minun ajatukseni. Kello lähestyi puolta seitsemää, ja minä paniikkikohtausta. Seurasin juontajia studioon, he istuivat vierekkäin omille paikoilleen, ja minä heitä vastapäätä. Heillä oli sentään toisensa, ajattelin ihaillen ja huomasin sanovani sen ääneen. He totesivat hymyillen, että me olemme täällä yhdessä. Siitä tuli turvallinen olo.

Kameramiehet seisoivat kauempana erilaisten apparaattiensa takana. Pöydälle oli katettu kuohuviinilasit, joihin oli kaadettu lempijuomaani ginger alea.

Silloin outo tyyneys valtasi minut. Ei sellainen lempeä levollisuus kuten vaikkapa järven rannalla auringon noustua, vaan sellainen keskittynyt rauha niin kuin ennen juoksukisaa ala-asteella. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, mutta tästä selvitään. Niin kuin kaikesta muustakin.

Ohjelman tunnusmusiikki alkoi soida. Läppäsimme kättä, kaikki kolme.

Susanna Laine, Mikko Kekäläinen ja minä. KUVA: Kaisa Kirves/ Yle

Sitten mentiin.

Juttelimme muun muassa julkkareista, vaaleista hiuksista ja Vaasasta, kirjastani ja Y-sukupolven tempoilevasta elämästä. Tunnelma oli niin leppoisa, että melkein unohdin hetkeksi tv-kamerat. Olisin voinut jutustella tuolla sohvalla vaikka kuinka pitkään. Juontajien kannustus inserttien aikana antoi minulle voimaa, ja kaikki sujui sutjakasti; minun ei tarvinnut edes peruuttaa peräkärryä tolppien väliin, sillä Susanna Laine teki sen minun puolestani.

Hän selviytyikin tehtävästä erinomaisesti, onhan hänkin kotoisin Etelä-Pohjanmaalta.

Lopuksi pääsin vielä uudestaan avoauton kyytiin, pelkääjän paikalle. Se onkin minulle tuttu positio.

”Lähetään Lapualle”, Susanna huudahti ratin takaa.

Olin heti valmis. (Tosin samassa muistin, että junaliput oli jo ostettu, Vaasan kirjamessuja varten.)

Mutta siitä lisää myöhemmin. Pysykää kanavalla!

PS: Puoli seitsemän -ohjelma on yhä katsottavissa areenasta.

Pidetään hauskaa yhdessä

Olen joskus kuullut erään runoilijan sanoneen, että uusi kirja pitää juhlia pois itsestä.

Tästä syystä en uskaltanut olla järjestämättä kirjajulkkareita, tälläkään kertaa. En halunnut, että kirja jäisi missään nimessä asumaan minuun, ahtaisiin huoneisiin.

Jostain syystä tunsin tänä keväänä kuitenkin outoa haluttomuutta järjestää juhlat. En osannut oikein kuvitella itseäni emännän rooliin, bileiden keskipisteeksi. Tahdoin kyllä, että Ennen kuin kaikki muuttuu pääsisi parrasvaloihin, samalla kun minä voisin kurkistella kilistelyä kulisseista.

Tai ehkä olisin vain halunnut, että joku toinen järjestäisi juhlat, sillä välin kun minä makaan rantatuolissa Marbellassa.

 

Kirjajulkkareita varten pitäisi oikeastaan hommata jonkinlainen julkkarikaaso tai -bestman. Tai sellainen hääsuunnittelijan tapainen energiapakkaus, samanlainen kuin Charlotten ystävä Anthony on Sinkkuelämää-sarjassa. Hän istuisi vierelläni, kun minulle esiteltäisiin erilaisia juhlapaikkoja ja tarjoiluehdotuksia, ja aina kun rypistäisin tyytymättömänä kulmiani, hän huutaisi ihmisille:

”Hates it!”

En kuitenkaan palkannut ketään tähän pestiin. Sen sijaan konsultoin lukuisia eri henkilöitä ja pohdin erilaisia vaihtoehtoja. Kahdesta asiasta olin varma: halusin, että julkkareissa voisi laulaa karaokea ja syödä vaahtokarkkeja. Näiden ympärille aloin rakentaa juhlien suurta teemaa.

Teemaa voisi parhaiten luonnehtia toteamalla, että sitä ei ollut.

Mutta se ei tahtia haitannut – ainakin toivon niin.

Ensimmäiset vieraat olivat kustantamon väkeä ja perheenjäseniäni. He auttoivat minua käytännön asioissa, asettelivat kuohuviinilasit paikoilleen, kumosivat kulhoon vaahtokarkkeja. Siskot etisiskelivät lahjapöytää, äiti laittoi tarjolle leipomansa tuulomantortut. Hetken mietin, mitä tapahtuisi, jos yhtäkkiä kukaan muu ei tulisikaan. Millaista se olisi? Millaiset bileet saisimme aikaan?

Tätä en kuitenkaan ehtinyt kauan miettiä, sillä pian väkeä virtasi ravintola Swengin narikoille, iloisine kasvoineen, valmiina halaukseen. Jotkut toivat kukkia, toiset suklaata, kolmannet hymynsä. Jotkut heistä olin tuntenut melkein kolmekymmentä vuotta tai kymmenen kesää, toiset muutaman vuodenajan tai vain joitakin kuukausia. Olin kiitollinen heistä jokaisesta.

 

Olin pyytänyt, että näyttelijät Ville Tiihonen ja Elina Keinonen lukisivat otteita kirjastani – mutta sitä ennen minun täytyisi pitää tervetuliaispuhe. Sydämeni hakkasi vilkkaasti kuin maratonissa. Lavalle nouseminen tuntui mahdottoman jännittävältä, vaikka olin kirjoittanut paperille pitkän rivin tukisanoja, tähän tapaan:

-tervetuloa

-rakkauden olemus

-pidetään hauskaa yhdessä

Aluksi oloni oli oudon virallinen seistessäni estradilla mikrofoni kädessäni. Tuntui kuin olisin pitänyt seminaariesitelmää omasta kirjastani.

Vasta sitten, kun laskin suojukseni ja sanoin jotakin täysin suunnittelematonta, saatoin rentoutua. Kiitin kaikkia ihania ihmisiä, jotka olivat jollakin tavalla vaikuttaneet kirjan syntyyn, ja vältin täpärästi itkuun purskahtamisen. Yritin saada käsialastani selvää baarin hämyssä, ja jouduin lopulta tunnustamaan ääneen, että en nähnyt mitään. Onneksi Ville Tiihonen riensi avukseni ja valaisi paperin älypuhelimellaan.

Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

 

Puheeni jälkeen oli näyttelijöiden vuoro astua lavalle. Olin valinnut tekstinäytteet sillä perusteella, että ne sopisivat ääneen luettaviksi ja muodostaisivat myös keskenään jonkinlaisen kokonaisuuden.

Ville luki otteita kertomuksista Kilpikonnan äiti ja Mielipiteitä eräästä tytöstä – kokoelman ainoista teksteistä, joissa ääneen pääsee miespuolinen minäkertoja. Elina luki kokonaan novellin Komparatiivi sekä otteen novellista Ensimmäinen tavu.

Oli hienoa kuunnella, miten ammattilaiset lukivat tekstejäni, miten he eläytyivät ja antoivat hahmoilleni äänen. Välillä yleisö naurahti, joskus joku katsahti minua uteliaana. Jotkin kirjoittamani yksityiskohdat saivat minut punastumaan korviani myöten enkä voinut olla miettimättä, mitä minusta ajateltiin. Toivoin, että ihmiset rakastaisivat minua tämänkin kirjan jälkeen. Tai edes pitäisivät minusta. Puhuisivat minulle!

Toistaiseksi kukaan ei ole ainakaan poistanut minua Facebook-kavereistaan.

 

Niin sanotun virallisen osuuden jälkeen oli karaoken aika. Lauloin muun muassa muutaman dueton: äidin kanssa Katri Helenan Linnun ja lapsen, ja siskontytön kanssa PMMP:n Pikkuveljen. Yksin lauloin Ed Sheeranin I See Fire ja Zen Cafén Todella kaunis, joista molemmista pidän valtavasti. Muut vieraat eivät olleet aivan niin innoissaan karaokesta kuin minä ja minun lähipiirini. Onneksi jotkut kuitenkin nousivat lavalle, ja lopulta houkuttelin myös lapsuudenystäväni vierelleni lauteille. Hän valitsi meille biisiksi Laura Närhen Hetken tie on kevyt.

Se olikin kaikessa hypnoottisuudessaan loistava kappele illan päätteeksi. Keskiyön jälkeen läsnä oli vielä kourallinen ystäviä, joiden seuraan ehdin vihdoin rauhassa istahtaa. Silloin, pienen pöydän äärellä, eräs kirjailijaystäväni tarttui minua olkapäästä ja sanoi minulle niin kauniin lauseen, että minua alkoi itkettää.

Mutta se oli hyvä itku. Sellainen, jonka jälkeen tekee mieli laulaa lisää.

Lämpimäinen kainalossa

Viime päivät ovat vilahtaneet niin nopeasti, että en ole ehtinyt tehdä juuri muuta kuin kirjoittaa nimeäni omaan kirjaani. Ja puhua kirjasta. Availla lahja- ja kukkapaketteja, halata noin 70 ihanaa ihmistä, laulaa karaokessa, iloita hetkistä ja murehtia turhia, etsiä maljakoita, matkustaa taksissa ja junassa. Viime lauantaina saavuin Pohjanmaalle Vaasan kirjamessuja varten, enkä koko aikana onnistunut yhdistämään konettani nettiin, vaikka yritin painella kaikista mahdollisista napeista noin 68 minuutin ajan.

Ehkä nyt, kun olen taas netin äärellä, on sopiva hetki ryhtyä purkamaan tapahtumien vyyhtiä.

Perjantaina 10. huhtikuuta sain Otavalta viestin, jossa kerrottiin, että Ennen kuin kaikki muuttuu -kirjani lämpimäiskappale on saapunut.

Kun puhelin piippasi, olin juuri pakkaamassa reppuani Tampereen-reissua varten. Ystäväni järjesti kotonaan tyttöjenillan, ja tarkoitus oli lähteä iltapäivällä road tripille. Listasin mielessäni, mitä kaikkea tarvitsisin määränpäässä: Aqualan-rasvaa, puhtaita vaatteita, pyyhkeen, hammasharjan, korvatulpat, unirievun (silmien peitoksi), iltalukemista sekä virtsatieinfektiolääkkeet. Otan ne aina mukaani, kun lähden matkalle. Ne saavat tuntemaan oloni turvalliseksi.

Kaiken kiireen keskellä käsitin, että en voi jättää pientä lämpimäiskappaletta yksinään viikonlopuksi, pimeään toimistoon.

Sulloin vaatteet ja kirjat äkkiä reppuun, toivoin että Dostojevski ja Oprah Winfrey tulisivat toimeen keskenään. Tarkistin hellat ja hanat ja laitoin jalkaan uudet pinkit lenkkarit. Ne eivät ehkä sopineet tilanteeseen, mutta en välittänyt. Pieni lämpimäiskappale tarvitsi minua juuri nyt.
 

Saavuin Otavalle hikisenä ja raihnaisena, raskas reppu selässäni. Yhtäkkiä kirjakaupassa odottikin vino pino uunituoretta kirjaani. En uskaltanut koskea noihin teoksiin. Intuitioni sanoi, että minun täytyisi ensin muodostaa fyysinen ja henkinen yhteys viralliseen lämpimäiskappaleeseen.

Paikalle sattui samaan aikaan kannen suunnitellut graafikko Piia Aho, ja ihastelimme kirjaa yhdessä. Lopulta en kuitenkaan malttanut odottaa vaan tartuin yhteen noista kirjoista. Se tuntui ihmeelliseltä. Tekstit, joiden tähänastinen olomuoto oli ollut valkoinen paperikasa, lekottelivat nyt kauniiden kansien suojissa.

Seuraavassa hetkessä Otavan kustannustoimittaja ja vedosliikennettä hoitanut Aleksi Pöyry saapui paikalle ja ojensi minulle Sen Oikean lämpimäiskappaleen, sen jota olin tullut hakemaan. Pyörittelin kirjaa käsissäni, luin takakansitekstin, silittelin kannen kiireistä tyttöä. Poseerasin kirjan kanssa kameralle kuin kaverikuvassa. Sitten otin sen kainalooni ja lähdin kaupungille.

Stockmannin edessä odotin ystävääni, jonka kyydissä pääsisimme Tampereelle. Jo ensimmäisen kuuden kilometrin aikana minulle tuli huono olo, en ollut koko päivänä syönyt kuin yhden ruisleivän. Ystäväni kurvasi ABC:lle, jossa tilasin fish and chips -aterian limsan kera. Vaistomaisesti otin myös lämpimäiskappaleen mukaan ruokailemaan. Hiljaisena se tarkkaili syömistäni.
 

Tampereella sain viettää illan rakkaiden ystävien seurassa, syödä ja saunoa, puhua kaikesta, katsoa jopa yhden jakson paratiisisaarella kuvattua Aatami etsii Eevaa -sarjaa. Siinä toisilleen tuntemattomat ihmiset menevät treffeille alasti. Olin melko hämmentynyt tuon kaiken edessä. Oli vähällä, ettemme katsoneet ohjelmaa pysäytyskuvin.

Seuraavana päivänä yksi ystävistäni luki kirjaani sohvalla makoillen. Minä harjasin hiuksiani, etten olisi tutkaillut hänen jokaista ilmettään.

Yhtäkkiä hän alkoi nauraa ja luki ääneen jonkin lauseen, joka oli huvittanut häntä.

Se tuntui niin kivalta, että punastuin.

Menimme myös kävelylle yhdessä, vaelsimme vieretysten halki siirtolapuutarhan, näimme pieniä ja siroja mökkejä, turkooseja, pinkkejä ja oransseja asumuksia. Kiipesimme lintutorniin, jonka seinille oli kirjoitettu elämän suuria filosofisia kysymyksiä.

Vasta illalla palasin kotiin Helsinkiin, lämpimäinen yhä repussani. Olin päättänyt, että sen kunniaksi pitäisi järjestää juhlat, tavalla tai toisella.

Mutta se onkin jo toinen tarina, ja siitä kerron myöhemmin.

Hyvää kirjan ja ruusun päivää kaikille!

PS: Kuten ehkä huomasitte, blogini ei ole vielä siirtynyt uuteen osoitteeseen. Ilmoitan sitten, kun niin tapahtuu.