Onnellisuuden päivä

Kirja lähti eilen painoon! Sain tiedon Otavasta klo 15.04 ja kerroin sen heti ystävälleni, joka istui minua vastapäätä lounaalla. Skoolasimme teemukeilla.

Ja hymyilimme toisillemme pöydän yli.

Voiko olla enää parempaa ajankohtaa juhlistaa tuota uutista kuin kansainvälinen onnellisuuden päivä?

Eilinen oli monella muullakin tavalla merkityksellinen. Euroopassa koettiin auringonpimennys, eli kuu lipui hitaasti auringon eteen. Luin juuri Tieteen kuvalehdestä, että tuo ilmiö on ”Aurinkokunnan upein näytelmä”.

Ja minä missasin sen.

Seuraava täydellinen auringonpimennys on Pohjois-Euroopassa kuulemma vuonna 2126. Siihen on melko pitkä aika.

Mutta ei se haittaa – kirjani on mennyt painoon! (Ja siinä muuten käydään teatterissa. Ja vietetään iltaa näyttelijän kanssa. Ja siinä on myös osasto nimeltä Väliaika – joten kirjassakin on näytelmää kerrakseen.)

Marilyn Monroe -seinäkalenterissani luki eilisen kohdalla sanat ”First Day of Spring”. Eilen siis alkoi myös kevät! (Suomessa kevätpäiväntasaus on tänään, 21. maaliskuuta).

Lisäksi huomasin Twitteristä, että eilen oltiin myös hampaiden asialla eli vietettiin kansainvälistä suunhoitopäivää. Skål!

Olo on yhä aika epätodellinen. Tekstit, joiden parissa olen pakertanut useita kuukausia, viikkoja, päiviä tunteja, minuutteja, sekunteja, päiviä ja iltoja, muuttuvat kirjaksi. Kertomukset, joihin olen kiintynyt ja joista jokaiseen olen laittanut palasen sydäntäni, ovat matkalla ihmisten luokse.

Luulin etukäteen, että muuttuisin ilmapalloksi, kun kirja lähtisi painoon. Että mikään ei pidättelisi minua, vaan lentäisin kevyenä kaupungin yllä.

Näin ei kuitenkaan tapahtunutkaan, mikä oli yllättävää. Pysyin kuin pysyinkin maan pinnalla.

Lounaan jälkeen suuntasin tuttuun baariin, jossa tilasin omenamehun. Ja näin Karl Ove Knausgårdin ja Charles Bukowskin kaksoisolennot, yhtä aikaa.

Mietin, mitä kaikkea se merkitsee.

Istuin hetken vieraassa pöydässä, siirryin sitten omaani, avasin tietokoneen, olin turvassa. Sitten kone sammui, ja siirryin uuteen pöytään lataamaan akkua. Aloin kirjoittaa tätä blogitekstiä, mutta oli vaikeaa keskittyä. Tekstasin kirjailijaystävälleni, että en voi uskoa, että nyt, kirjan lähdettyä painoon, minulla ei ole enää mitään korjattavaa – paitsi meikki.

Illemmalla toinen ystävä soitti minulle, ja lähdin melkein siltä istumalta kreikkalaiseen kahvilaan, Delicatoon. Siellä kilistimme teemukeilla kirjani kunniaksi, ja minä tilasin Roibos-teen kylkeen makoisaa nougatherkkua. Ystäväni kehui kirjani nimeä, Ennen kuin kaikki muuttuu. Puhuimme siitä, kuinka nuo sanat merkitsevät erilaista asiaa jokaiselle lukijalle.

Kotona luin Sara Karlssonin & Pia Sievisen kaunista rauhoittavaa kirjaa Hyvän elämän anatomia. Ja kuuntelin Olavi Uusivirran biisejä, muun muassa On niin helppoo olla onnellinen.

Täydellinen laulu täydelliseen päivään.

Sanat vaakakupeissa

Eilen luin kuumeisena kertomuskokoelmani vedoksia. Kirjaimellisesti. Tosin lämpöä oli vain vähän yli 37 astetta, mutta sekin jo tuntui.

Pienoisesta kevätflunssasta huolimatta lähdin eilen TinTin Tangoon lukemaan käsikirjoitusta. Ajattelin, että vedosten tutkaileminen sujuu sutjakkaammin, kun voi syödä samalla mozzarellatoastia ja nauttia kupin teetä hunajan kera. Tai pikemminkin viisi kuppia. (Ja jälkiruuaksi lakritsanmakuista raakakakkua).

Herkuista huolimatta vedosten lukeminen on jokseenkin pelottavaa. On viimeinen hetki päättää asioista. Enkä minä ole kovin hyvä tekemään päätöksiä. Tämä todetaan myös astrologisessa syntymäkartassani, jonka sain sisariltani 30-vuotislahjaksi.

”Haasteita on ”moody”, epäröinti, joka johtaa vaakakupista toiseen  (– –)


(– –valinnat tuntuvat olevan yhtä hyviä ja sinulla on taito nähdä asian kaksi erilaista puolta.”

Viime hetkellä olen saattanut vielä punnita esimerkiksi jotakuta henkilöhahmoa ja hänen olemustaan. Olenko valinnut hänen suuhunsa oikeat repliikit? Antaako teksti hänestä varmasti sellaisen kuvan kuin olen tarkoittanut? Ymmärtääköhän lukija, miksi hän käyttäytyy näin?

Mitä valmiimmaksi käsikirjoitus on tullut, sitä pienempiä ovat ne asiat, joita olen vaakakuppeihin asetellut: Olisiko parempi käyttää yhdessä kohdassa verbiä ”arveli” eikä ”sanoi” toiston välttämiseksi? Tarvitseeko lause sittenkin pilkun rytmin vuoksi? Kirjoitetaanko fadolaulaja yhteen vai erikseen? Mainitaanko sisällysluettelossa varmasti kaikki novellit? Onko minun nimeni Taina Latvala?

Ja kuitenkin, vedosaiheessa pienistäkin asioista tulee suuria. Yhtäkkiä koko kirjan onnistuminen tuntuu riippuvan siitä, sijaitseeko tavuviiva esteettisesti parhaassa kohdassa sanassa ”kauneusuniltaan”.


Astrologisessa kartassanikin todetaan:


”Avainsanoja auringollesi ovat: tasapainoon pyrkivä, harmoniaa etsivä, esteettinen, (– –)

Niinpä!

Olen kuljettanut vedoksia mukanani kaikkialle, istunut metrossa kallisarvoinen paperikasa repussani ja toivonut, etten koskaan unohda laukkuani julkiseen kulkuvälineeseen. Olen myös kokenut tarvetta valokuvata käsikirjoitusta erilaisissa paikoissa, kuten perjantaina Raffaellossa, jossa kävin tätini kanssa syömässä.

Toisaalta huomaan, että olen alkanut myös hylkiä käsikirjoitusta. Luulen, että se on normaali reaktio ja merkki siitä, että kirja lähenee valmistumistaan. Jos tietäisin tekstin olevan kovin keskeneräinen, käyttäisin kaiken aikani sen parantelemiseen.

Sunnuntaina välttelin vedosten lukemista noin kaksitoista tuntia, kunnes lopulta ryhdyin lukemaan niitä klo 23.20.

Sikäli vedosvaihe on helpottava, että maaliviiva on jo niin lähellä. Mitään kovin suurta ei voi enää tehdä. En voi enää palata takaisin lähtöruutuun ja juosta tätä matkaa paremmin, tai kovempaa, tai hitaampaa. Sillä tämä nimenomainen matka on jo juostu, aivan kohta.

Ja aivan kohta voin sanoa, että olen antanut kaikkeni.

Kirjoittajan bravo

”Taiteilijan on tärkeää säilyttää salaisuutensa maailman silmissä.”

-Michael Baran: Aamu

Kuuluisa konserttipianisti Alma Knif (Seela Sella) valmistautuu astumaan estradille, musta silkkipuku yllään. Hän ei haluaisi soittaa tänään, hän tuntee olonsa masentuneeksi. Onko tämä elämää, hän miettii. Jokin on vinossa. Ja sitten se tulee mieleen. Hänellä ei ole ihmistä, hän sanoo ääneen. Ei ihmistä, joka välittäisi hänestä ja pitäisi häntä tärkeänä.

Mutta kun raikuvat aplodit kutsuvat Alman lavalle, hän herää eloon. Kasvot ilosta hehkuen hän rientää yleisönsä eteen.

Seela Sella konserttipianistin roolissa. Kuva: Tuomo Manninen

Kohtaus on Michael Baranin kirjoittamasta ja ohjaamasta näytelmästä Aamu, jonka kävin katsomassa eilen Kansallisteatterissa. Näytös alkoi sopivasti klo 13, olin ehtinyt herätä uuteen päivään, kiukutella hetken kotona, valita kaapista vihreän tyllihameen, syödä bagelin avecin kanssa Arnoldsissa ja kiiruhtaa Willensaunaan.

Aamu kertoo jäähyväiskonserttiinsa valmistautuvasta pianovirtuoosista Almasta ja hänen kahdesta erilaisesta tyttärestään. Vanhempi heistä, toimittajana työskentelevä Alina (Terhi Panula) hääräilee videokameran kanssa ja yrittää rakentaa äidistään taiteilijan työtä avaavan henkilökuvan. Nuorempi Aura (Cécile Orblin) on saanut tehtäväkseen säveltää pianokappaleen juhlallista jäähyväiskonserttia varten.

Kummallakin tyttärellä on omat patoumansa. Alinaa jäytää se, että äiti antoi hänet vauvana isovanhempien hoiviin ja keskittyi uraansa. Aura puolestaan pitää Almaa ylivertaisena nerona ja epäilee omaa lahjakkuuttaan. Hän muistaa myös, kuinka hän lapsena jännitti äitinsä konsertteja; niiden jälkeen äiti aina olemuksellaan jäädytti tai lämmitti huoneen riippuen siitä, oliko esitys onnistunut täydellisesti vai ei.

Pohjimmiltaan kummallakin tyttärellä on sama kärsimys: tunne siitä, että piano oli äidille se kaikkein tärkein.

Cécile Orblin säveltäjänä. Kuva: Tuomo Manninen

Aamu on näytelmä äidin ja tyttären suhteesta, läheisyyden vaikeudesta ja anteeksiannosta. Se käsittelee myös taiteeseen liittyvää mystisyyttä ja salaperäisyyttä; taide pakenee sanoja ja täsmällisiä määritelmiä. Tyttärensä haastattelussa Almalla on vaikeuksia kuvailla omaa taiteilijuuttaan kovin tarkasti. Kun Aura puolestaan pyytää äidiltään kommenttia tuoreesta preludistaan, äiti ei osaa muotoilla ajatuksiaan. ”Ihan hyvä” ei Auralle riitä. Alma kehottaakin tytärtään kuuntelemaan hänen soittoaan konsertissa. Siten voi parhaiten saada selville, mitä hän sävellyksestä ajattelee.

Baranin teos pohtii taiteilijan vaikeaa tehtävää – ja tasapainottelua työn ja muun elämän välillä. Entä miten sitten käy, jos työ on yhtä kuin elämä? Ennen kaikkea Aamu on mielestäni näytelmä intohimosta ja siitä, miten tuo sydämen palo roihuaa eri ihmisissä. Aura säveltää polvillaan lattialla, kuulokkeet korvilla, syventyneenä c-mollin nuotteihin. Konserttitalon lämpiössä hääräilevä putkimies Kimmo (Heikki Pitkänen) kirjoittaa runoja vapaa-ajallaan ja kantaa aforismeja haalarintaskussaan. Alina listaa lehtiöönsä isoja kysymyksiä, joihin hän toivoo saavansa hyviä vastauksia.

Terhi Panula toimittajana. Kuva: Tuomo Manninen

Entä Alma? Hän rakastaa pianoa yli kaiken, nuotteja, partituureja, mustia ja valkoisia koskettimia. Kohtaus, jossa Alma julistaa rakkautensa ääneen, on liikuttava. Hän parahtaa, ettei ole tähän päivään mennessä keksinyt maailmassa parempaa tekemistä kuin pianonsoitto. Eikä hän halua potea siitä huonoa omaatuntoa.

”Taide syntyy pakkomielteestä”, hän sanoi jo aiemmin videokameralle. Sillä hetkellä muistin, miten olen lukemattomia kertoja istunut yömyöhään tietokoneen äärellä, vaikeassa asennossa polvi leuassa – ja naputtanut tekstiä. Koska olen halunnut tehdä niin.

Aamu on intensiivinen draama, joka herättää ajatuksia, välillä naurattaa ja koskettaa. Siinä oli lukuisia viisaita repliikkejä, jotka teki mieli kirjoittaa muistiin, kuten: ”Jokainen ihminen on epätavallinen, ja jonkin asian tekee kauniiksi virhe.” Tai ajatus siitä, ettei ole olemassa vain yhtä totuutta, vaan totuuksia: ”Totuus on se, millä itseämme lohdutamme ja soimaamme.”

Näyttelijöiden työ oli ihailtavaa, ja Seela Sella oli roolissaan huikaiseva. Minua harmittaa, etten uskaltanut huutaa ”bravo”, kun hän tuli lavalle kumartamaan.

Mutta teen sen nyt tässä, hiljaisesti. Kirjoittajan tyyliin.