Mies, joka ei pelännyt tunteita

”Kun kirjoitamme rehellisesti, sanat lämpenevät ja sen tuntee. Kun alamme aristella totuutta, sanat viilenevät.”

-Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto

Baareissa ei kovin usein tapaa ihmistä, jonka kanssa voisi puhua kirjallisuudesta lauantaiyönä klo 3.30. Toisinaan näin kuitenkin voi käydä. Mies, jonka kanssa juttelin kerran Loosessa valomerkin aikaan, piti etenkin Albert Camus’sta. Kotimaisista kirjailijoista hän ihaili lähinnä Juha Seppälää. Ymmärsin, että kotimaiset romaanit olivat hänen mielestään usein liian suunniteltuja, juonenlangat liian tarkoin solmittuja. Niiden taidokkaat rakennelmat eivät puhutelleet häntä.

Hän esittikin minulle ja muille kirjailijoille toiveen.

”Kirjoittakaa siitä, miltä teistä tuntuu.”

Tuo lause jäi pyörimään mieleeni. Se kaikui päässäni, kun luin Camus’n Putoamisen tai kun ahmin Karl Ove Knausgårdin koskettavia omaelmäkerrallisia romaaneja tai kirjoitin omaa kirjaani.

Kuinka moni uskaltaa kirjoittaa siitä, miltä todella tuntuu?

”Miksei kukaan sanonut mitään? Miksei kukaan huutanut ääneen”, Charles Bukowskikin ihmetteli nuorena miehenä, kun hän yritti löytää Los Angelesin kaupunginkirjastosta hyvää luettavaa; kirjoja, jotka puhuisivat juuri hänelle ja joissa olisi intohimoa ja rohkeutta.

Lopulta Bukowski löysi sattumalta John Fanten romaanin Ask the Dust, joka teki nuoreen kirjailijan alkuun vaikutuksen jo ensiriveistä lähtien. Vihdoin hän oli kohdannut miehen, joka ”ei pelännyt tunteita”, kuten Bukowski kirjoittaa Fanten romaanin esipuheessa.

Ask the Dust -romaanin on suomentanut Juhana Rossi.

Rehellisesti ja aidosti kirjoittaminen ei aina ole helppoa, se vaatii kirjoittajalta rohkeutta ja heittäytymistä. Rehellisyys on kuitenkin yksi tärkeimmistä avaimista hyvään kirjoittamiseen. Se myös auttaa oman äänen löytämisessä.

Puhun näistä asioista lisää huomenna Imagen kirjoittajakoulutuksessa. Uusin siellä marraskuussa pitämäni luennon, jonka aiheena on ”Kirjoittajan oma ääni ja tyyli”.

Tilaisuus näyttää olevan jo loppuunmyyty. Ehkä joku teistäkin on siellä, toivon niin.
Nähdään!

Asioita jotka pelottavat matkustamisessa

”Ja sitten taas, kun lakkaan murehtimasta, huomaan muutoksen – jo muutoksen suunnittelun – vaikuttavan elämääni monin tavoin.”

-Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Olen pari kertaa blogissani maininnut lukevani Mia Kankimäen kiehtovaa Japani-aiheista kirjaa. Päätin ostaa sen itselleni joululahjaksi, kun luin Eeva Kolun Kaikki mitä rakastin -blogista inspiroivan postauksen aiheesta.

Matkailulehti Mondo valitsi teoksen vuoden 2013 matkakirjaksi.

Olen kirjoittanut Kankimäen kirjan (ja toki myös Cheekin) innoittamana kolumnin Ilkkaan. Hiihtolomallani luin teoksen loppuun enkä usko saavani rauhaa, ennen kuin sanon siitä vielä muutaman sanan täällä. Olen nimittäin miettinyt viime aikoina paljon muutoksia. Jo tulevan kirjani nimikin sen kertoo.

Mia Kankimäen teoksessa minuun teki vaikutuksen paitsi siinä kuvattu kiehtova japanilainen maailma ja teentuoksuinen tunnelma, myös kirjailijan rohkeus. Tarinan alussa kirjoittaja ei ole tyytyväinen elämäänsä, mutta hän ei jää neljän seinän sisälle maalaamaan ikebanatauluja; hän päättää toteuttaa unelmansa ja muuttaa muutamaksi kuukaudeksi Kiotoon, kirsikankukkien kaupunkiin. Yllättävä ratkaisu merkitsee monenlaisia järjestelyjä ja muutoksia: vuorotteluvapaan hakemista, vuokralaisen etsimistä, tavaroiden rehaamista vanhempien vintille. Silti Kankimäki pysyy päätöksessään ja lähtee toiselle puolen maailmaa jäljittämään pitkäaikaista idoliaan, japanilaista hovinaista Sei Shōnagonia, joka on elänyt noin tuhat vuotta sitten ja kirjoittanut salaperäisen Pillow Book –teoksen, Tyynynaluskirjan. Kirja koostuu nuorehkon naisen terävistä havainnoista, humoristista huomioista, lempeistä luontokuvauksista, hovin tarkoista teeseremonioista, romanssien raportoinneista sekä maailmaa jäsentävistä listoista, esimerkiksi tällaisista:

”Asioita jotka ovat parempia yöllä:


Syvänvioletin silkin hehku. Joku joka ei näytä kummoiselta, mutta jolla on miellyttävä luonne. Hotagisu-käki. Vesiputouksen ääni.”

Oma muistikirjani.

Kankimäki lähtee tutkimusmatkalle yksin, ja tästä seikkailusta hän aikoo kirjoittaa kirjan.
Mikä ihana idea!

Kuinka paljon helpompaa olisikaan vain istua kotona, kiehauttaa kupillinen vihreää teetä ja katsoa Netflixistä Lost in Translation.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on kiinnostava sekoitus erilaisia lajeja: se on tavallaan matkakirja, elämäntaito-opas, tietokirja ja henkilökohtainen kasvukertomus samassa paketissa. Teos antoi minulle paljon juuri siksi, että tunnen välillä itse jonkinlaista paikoillaan polkemisen tuskaa. Olo ei liity kirjoittamiseen, vaan pelkästään minuun ihmisenä. Ensinnäkin tuntuu, että minun pitäisi matkustaa enemmän. Periaatteessa minulla olisi kaikki vapaus ja aika hypätä koneeseen, ja silti jokin estää. Osittain kyse on varmaankin saamattomuudesta. Lentolippujen ja hotellien varaaminen on työläintä mitä tiedän. Mutta taustalla on myös jokin hahmoton pelko, jota on vaikeaa pukea sanoiksi. Se on ollut minussa aina, jo silloin kun minun täytyi etsiytyä lapsena hammaslääkäriin kesken koulupäivän. Löydänkö varmasti oikean talon? Oliko se samalla kadulla kuin Halpa-Halli? Välillä tuo monivuotinen pelko lieveni, kun matkustin enemmän ja totuin olemaan liikkeessä. Ja nyt minusta tuntuu, että se on taas voimissaan. Yllättävää kyllä se ei liity lentämiseen. Lentäminen on ehkä ainoa asia maailmassa, joka minua ei pelota.

Olen todistettavasti joskus ollut matkalla. Tämä kuva on otettu Lontoossa.

Juuri tässä ammatissa pitäisi kai olla rohkeutta (ja viitseliäisyyttä) pakata laukkunsa ja katsella maailmaa. Vaikka olen sitäkin tehnyt, olen myös liian usein tyytynyt istumaan kirjoituspöydän takana ja kuvittelemaan. Ja ne, jotka uskaltavat hiihtää vesisuksilla Australiassa tai rientää road-tripille Amerikan halki, eivät välttämättä koe tarvetta kirjoittaa siitä.

Miten ristiriitaista.

Ehkä minunkin pitäisi koettaa laatia lista tästä kaikesta jäsentääkseni ajatuksiani.


Asioita jotka pelottavat (yksin) matkustamisessa:


Löydänkö lentokentältä oikeaan osoitteeseen?
Osaanko ostaa automaatista juna- ja/tai bussilipun? Muodostuuko taakseni pitkä, kärsimätön jono?
Onnistunko nostamaan rahaa vieraan maan pankkiautomaatista? Mitä jos kone nielaisee korttini?
Aiheutanko vahingossa valtavat puhelinlaskut, jos menen ulkomailla nettiin omalla puhelimellani?
Saanko nukuttua hotellissa, jos kadulta kuuluu liikenteen melua?
Voiko matkalaukkuuni hypätä jonkinlaisia vaarallisia hyönteisiä, jotka takertuvat vaatteisiini ja sitä kautta ihooni?
Tutustunko uusiin ihmisiin, vai joudunko olemaan suuren osan ajasta yksin?
Mitä jos hotellihuoneessa ei ole ikkunaa? Tai jos ikkunaa ei saa auki? Siis: kuinka suurella todennäköisyydellä alan hyperventiloida?
Kestävätkö vanhat jalkani kävelyä?
Alanko heti ikävöidä kotiin?
Ovatko rokotukseni voimassa? Voinko saada salaatista hepatiitti-A:n?
Voinko yksinkertaisesti vain kadota vieraaseen kaupunkiin?

Etenkään tuo viimeinen ei vaikuta kovin realistiselta. Tai tämä: ”Kestävätkö vanhat jalkani kävelyä?” Mitä ihmettä? En ole vielä 78-vuotias, vaikka välillä tuntuu siltä.

Mia Kankimäen kirja on lohdullinen, koska sitä lukiessa tuntuu, että kaikki järjestyy lopulta, tavalla tai toisella. Kankimäki saa Kiotosta hauskan asunnon ja uusia ystäviä, hän näkee temppeleitä, palatseja, keisarillisia huviloita, kuutamoita, utuisia vuoria, teehuoneita, neidonhiuspuita – ja lopulta myös kirsinkakukkia. Hän löytää palasia Sei Shōnagonin elämästä, ja maailman josta oli unelmoinut, ja jollakin tavalla myös itsensä, niin luulen:

”Täällä aika on pysähtynyt, sen kulusta muistuttaa vain säännöllinen vedellä täyttyvän bambuputken, sōzun, kalahdus. Mielen valtaa avaruus – vain tämä on tärkeää, vain tämä. 
             Nähtyäni tämän, olenko nyt lopun elämääni onnellinen?”

Nauraako joku toppahousuilleni?

”Working artistically is unhealthy; an artist should lead a healthy life to make up for it.”
-Haruki Murakami

Näin japanilaiskirjailija sanoi vanhassa Spiegel-lehden haastattelussa. Ymmärsin hänen viittaavan tällä ainakin siihen, että taiteilija joutuu olemaan tekemisissä sielunsa synkimpienkin sopukoiden kanssa.

Ja se voi joskus olla aika raskasta. Ei ehkä niin raskasta kuin esimerkiksi sementtisäkkien kantaminen rakennustyömaalla. Tai ura ammattihiihtäjänä.

Mutta kuitenkin – fakta on, että kukaan ei voi istua loputtomiin koneen äärellä. Välillä voi esimerkiksi viettää talvilomaa ja laittaa sukset jalkaan.

Vietin kuluneen viikon Lapualla lukien, lenkkeillen ja lasketellen. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että olen kai eräänlaisella hiihtolomalla. Vapaan kirjailijan arjessa olin oikeastaan unohtanut kaikki työelämään kuuluvat normaalit käsitteet kuten ’kesäloma’, ’hiihtoloma’, ’pääsiäisloma’. Mitä ne ovat? Aivoni eivät lepää koskaan.

Paitsi unessa.

Ja joskus unetkin ovat osa työtä, tai vähintään materiaalia. Viime yönä näin unen, jossa sävelsin pianolla mitä ihanimman laulun.

Aamulla en valitettavasti muistanut siitä mitään.

Kun viiletin alas Simpsiön vuorta, pääkoppani saattoi rentoutua melko täydellisesti. Stressasin etukäteen ainoastaan asukokonaisuutta. Kuinka monta vaatekertaa minun pitäisi pukea ylleni, jotta en saisi virtsatieinfektiota? Kehtaanko sanoa rinnehiihtokeskuksen työntekijälle monojeni koon? Nauraako joku toppahousuilleni?

Ehkä stressasin hieman myös sitä, voivatko sukset yhtäkkiä irrota jalastani kesken laskun. Tai mitä jos korvani paleltuvat tuulen tuivertaessa piponi sisään?

Mitään tällaista ei onneksi tapahtunut.

En myöskään kaatunut kertaakaan, edes eräässä pienessä hyppyrissä. Sen sijaan pudotin sauvani kahdesti ja kadotin hissilippuni kolme kertaa kahden laskettelupäivän aikana. Ja kerran, kun olin iloisena hilautumassa hissiin, siskoni aurasi minua kohti. Hän oli noukkinut jotakin mukaansa rinteestä.

Se oli minun kännykkäni.

Kännykänkuorien sisällä oli myös pankkikorttini. Ja ajokorttini. Puhelin oli pudonnut rinteeseen, kun olin laskenut mäkeä alas taskut auki.

Nuo pienet unohdukset toivat kieltämättä lisäjännitystä laskettelupäiviini. Mieleeni jäivät myös ihanat tutut maisemat, tuuheat kuuset horisontissa, valkoiset rinteet auringon alla. Ja muistot, jotka vyöryivät sydämeeni kaukaa lapsuudesta, uhkarohkeat temppuilut hississä tuhat vuotta sitten, suksien suhina lumessa, kuumat kaakaot puuntuoksuisessa kahviossa.

Ja kevyet jalat, kun monot riisutaan ja kävellään autolle posket punaisina.

Sen jälkeen jaksaa taas kirjoittaa.