Miltä suru kuulostaa?

Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi. Sitten se pysähtyy.

-Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1

Sain toissa viikolla suru-uutisen.

Kaksi puhelua oli tullut, yksi tekstiviesti saapunut. ”Soita kun heräät”, viestissä luki. Pulssi kiihtyi kuin rumpu, paha aavistus nousi kurkkuun.

Olin kokenut jotakin samankaltaista aiemminkin. Silti jokainen menetys on ollut omanlaisensa ja ainutlaatuinen – niin tämäkin.

töölönlahti kuu 1

Koko päivänä en tehnyt juuri muuta kuin istuin keittiössä yöpaidassa, ajattelin elämän käänteitä ja kuoleman peruuttamattomuutta. Avasin koneen niin kuin joka aamu mutta en halunnut kirjoittaa.

Menin Facebookiin kuten joka päivä. Muotoilin statuksen, jota en kuitenkaan julkaissut. Tunnen itseni ja arvaan, että suru valuu hiljalleen minun kirjoituksiini, runoihin jotka ilmestyvät muistikirjan sivuille, proosateksteihin joita naputtelen valkoisella koneellani.

Yritin etsiä YouTubesta täydellistä laulua; laulua, joka kertoisi miltä minusta tuntuu ja joka kuvastaisi tätä tilannetta mahdollisimman tarkasti.

Jokaisessa laulussa oli kuitenkin jotakin, mikä ei sopinut kuvaan.

Ja jokaisessa laulussa oli jotakin, mikä auttoi eteenpäin.

Joitakin lauluja en voinut kuunnella siksi, etten halunnut myöhemmin liittää niitä juuri tuohon päivään.

Kuuntelin hyvin erilaisia kappaleita: muun muassa Kaija Koon Minä muistan sinut, Laura Närhen Mä annan sut pois, Aretha Franklinin I Say a Little Prayer For You, 4 Non Blondesin What’s Up?, Coldplayn Paradise, Didon Here With Me.

töölönlahti sorsia

Illemmalla menin kävelylle, ohitin meren, kävin kaupassa. Puhuin asiasta muutaman ystävän kanssa.

Yöllä en saanut unta. Sanat kiersivät päässäni ja muodostivat runoa. Oli pakko nousta ylös ja kirjoittaa säkeet paperille. Se auttoi. Vihdoin edessäni oli teksti, joka kuvasti juuri sitä mitä minä tunsin.

Ehkä siitä voisi joskus tehdä oman laulun, ajattelin.

Viime päivinä olen elänyt surun kanssa. Olen puhunut ja vaiennut siitä. Olen kantanut sitä mukanani ja tuntenut sen painon. Olen miettinyt, kerronko siitä ihmisille, kenelle kerron ja milloin. Olen jäänyt pois juhlista. Olen mennyt konserttiin ja toivonut encorea. Olen itkenyt. Olen ostanut apteekista voidetta silmäluomentulehdukseen. Olen käynyt glögi-illassa. Olen nauranut jos on naurattanut. Olen puhunut puhelimessa jos on tuntunut siltä. Olen kirjoittanut messengerissä viestejä. Olen ostanut joululahjoja. Olen kuunnellut musiikkia raitiovaunussa. Olen löytänyt laulun, joka pääsee aika lähelle sitä mitä silloin torstaina etsin: Kaija Koon Matkalla kotiin.

töölönlahti ilta

Olen miettinyt miltä suru kuulostaa.

Se kuulostaa sateelta.

Se kuulostaa tuulelta, tuhinalta puissa.

Se kuulostaa meren aalloilta, jotka vyöryvät päälle ja vetäytyvät jälleen pois.

Se kuulostaa lauluilta, joita kuunnellaan yksin.

Se kuulostaa runolta, joka lähetetään lahjaksi kaukaa.

Se kuulostaa kengiltä, jotka kävelevät eteenpäin märällä tiellä.

Se kuulostaa hiljaisuudelta.

Se kuulostaa itkulta, joka sekoittuu suihkun kohinaan.

Se kuulostaa naurulta, jota jää kaipaamaan.

Se kuulostaa muistolta, jota ei voi enää elää uudelleen.

Se kuulostaa sydämeltä, joka jäi vielä sykkimään.

 

(- -)

Hyvästely on suuri, ero edessä,

mutta jälleennäkeminen on varma.

Siksi on uni kevyt, kun nukahdan, käsi pään alla.

(- -)

-Edith Södergran: Syksyllä

 

taivas ja puu

 

Mitä ajattelen öisin

Tiedän vain sen, etten tiedä.

-Sokrates

Menin viime yönä taas vasta puoli kahdelta nukkumaan. Olen yökukkuja, en malta päästää päivästä irti. Kun vihdoin painan pään tyynyyn, saatan vielä jonkin aikaa miettiä mitä kaikkea pitäisi tehdä ja kirjoittaa.

muistikirja

Näin kävi eilenkin. Pääni läpi hurahti kaikki ne asiat, joita en tiedä ja joita olen miettinyt kirjoittaessani. Niitä oli paljon:

En tiedä millaista on olla äiti.

En tiedä millaista on olla isä.

En tiedä millaista on olla järvi tai savusauna.

En tiedä millaista on olla mumma tai paappa.

En tiedä millaista on olla 42-vuotias esikoispoika, jolla on alkoholiongelma.

En tiedä millaista on olla pikkuveli.

Tai karjatilan isäntä, jonka pitäisi luopua elämäntyöstään.

Tai kaupunkilaisnainen, joka näkee ensimmäistä kertaa Pohjanmaan.

pohjanmaa talvi

En tiedä millaista on tehdä konkurssi.

En tiedä millaista on valmistaa jouluateria kuudelle ihmiselle.

En tiedä millaista on elää asumuserossa.

Millaista on olla mies, joka on vuosikausia ihaillut salaa yhtä naista.

Millaista on valvoa tuon naisen kanssa koko yö.

Millaista on ajaa autoa hyvin.

Millaista on olla 88-vuotias rouva, joka unohtaa asioita.

Millaista on saada sydänkohtaus.

Millaista on olla meri tai tuuli.

merta

Voin vain kuvitella tuon kaiken, parhaani mukaan. Siinä auttaa mielikuvitus, mutta myös kyky eläytyä toisen asemaan, taito tarkkailla ja tehdä havaintoja.

Aistin herkästi ihmisten ilmeitä ja eleitä, arvailen heidän ajatuksiaan, kannan erilaisia tunnelmia harteillani. Joskus huomaan tulkinneeni väärin, useimmiten en.

Tämä käy välillä melko raskaaksi, mutta kirjoittaessa tuosta kyvystä on valtavasti hyötyä.

***

Toki minua auttaa myös kaikki se, minkä jo tiedän.

Tiedän millaista on olla lapsi, ja tytär.

Tiedän millaista on olla sisko.

Tiedän millaista on olla täti.

Tiedän millaista on olla juuri tämänikäinen nainen.

Tiedän millaista on olla tyttöystävä.

Tiedän millaista on asua yksin ja yhdessä.

Tiedän millaista on rakastua.

Tiedän millaista on syntyä paikkaan, jossa on yksi elokuvateatteri.

Tiedän millaista on asua kaupungissa, jossa on oranssi metro ja paljon katulamppuja.

Helsinki

Tiedän millaista on muuttaa hetkeksi kaupunkiin, jossa on punaisia kaksikerroksisia busseja ja seteleissä kuningatar.

Tiedän millaista on lähteä ja tulla takaisin.

Tanssia valomerkkiin asti.

Olla onnellinen ihmisten seurassa.

Loukkaantua hyvälle ystävälle.

Tuntea olonsa yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi.

Kertoa siitä toiselle ihmiselle.

Tiedän millaista on tavata joku, josta tulee hetkessä tuttu.

Millaista on seistä laiturilla kesän viimeisenä päivänä.

Millaista on painaa maisema mieleensä.

jokea

Olla kiitollinen siitä mitä näkee.

Sibeliuksen Kuusi säestää itsenäisyyspäivää

Kun olin 17-vuotias, pääsin kuukauden mittaiselle stipendiaattimatkalle Saksaan. Sain nähdä Kölnin tuomiokirkon, Berliinin muurin, Münchenin ystävälliset terassit. Silmäni aukenivat maailmalle, olin ensimmäistä kertaa noin kauan pois kotoa.

Nürnbergissä asuin kaksi viikkoa isäntäperheen luona. Heidän kodissaan oli piano, jonka ääressä usein istuin ja soitin. Valitsin melkein aina Sibeliuksen Kuusen, jota olin paljon soittotunneilla harjoitellut.

piano

Isäntäperhe ihastui sävellykseen heti.

”Die Tanne”, he pyysivät kun istuin pianon ääreen.

Ja minä soitin heille kuusen havinan ja metsien myrskyt, järven kohinan ja tuulen tyrskyt. Yhtäkkiä suomalaiset sävelet täyttivät saksalaisen olohuoneen.

Kun paikallisella koululla järjestettiin kansainvälinen ilta, kaikki esittivät jotakin omaan maahansa liittyvää. Minä soitin Kuusen, vieraalla pianolla, hartaassa hiljaisuudessa. Jännitin niin paljon, että yhdessä kohdassa, siinä kiihkeimmässä, sormet sekosivat.

Mutta se ei tahtia haitannut, pääsin lopulta kunnialla kappaleen loppuun.

Jälkeenpäin siskoni teki minulle 18-vuotislahjaksi valokuva-albumin, jossa hän kutsui tuota Saksan-reissua ”itsenäistymismatkaksi”. Tuo matka oli yksi elämäni hauskimmista, enkä ehtinyt kovin paljon ikävöidä kotiin.

Mutta sinä päivänä, kun kävimme Münchenissä maailmannäyttelyssä ja näin Suomen paviljongin, minulle tuli koti-ikävä.

En enää muista paviljongista muuta kuin koivut, jotka reunustivat kapeaa käytävää, niiden tuoksun. Ne toivat mieleen kotikadun, avaran sinisen taivaan, tutut puut jotka olivat minua vartioineet.

talvimaisema

Sillä hetkellä aloin odottaa, että pääsisin pian kotiin Suomeen.

Sibeliuksen Puusarjaan kuuluu myös Koivu, mutta sitä en ole vielä opetellut soittamaan. Kuusen osaan kuitenkin yhä, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Tänään, sopivalla hetkellä, soitan sen taas.

Sibeliuksen sävelten siivittämänä toivotan kaikille hyvää itsenäisyyspäivää!