Ihmisyyden oppitunti

”Voi, tämä on laulu siitä kun ihminen on kuudentoista ja istuu bussissa ja ajattelee tyttöä, sitä ainoaa, tietämättä että tunteet muuttuvat hitaasti, hitaasti vaimeammiksi ja heikommiksi, että elämä, se joka on nyt niin suuri ja valtava, vääjäämättä muuttuu yhä pienemmäksi, kunnes siitä tulee käsiteltävä suure, sellainen joka ei tee yhtä kipeää mutta toisaalta ei myöskään tunnu yhtä hyvältä.”


Luin hiljattain loppuun Karl Ove Knausgårdin (s. 1968) omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan neljännen osan. Toisin kuin joitakin tiiliskiviä lukiessa, 536 sivua ei tuntunut missään. Kääntelin sivuja taas nopeaan tahtiin, aidon kiinnostuksen vallassa.

Karl Ove Knausgård. Kuva: Antti Aimo-Koivisto
Taisteluni-sarjan salaisuus piilee siinä yksinkertaisessa seikassa, että ihmistä kiinnostaa toinen ihminen. Knausgårdin kirjoissa ihminen on kuvattu sellaisena kuin hän on, ilman suojaavaa verhoa: rakastuneena, riehakkaana, himokkaana, humalassa, pettyneenä, epätoivoisena, nolona, yksinäisenä, pimeällä tiellä matkalla kotiin.
Olen jo aiemmin kirjoittanut Knausgårdista ja hänen kirjoissaan aistittavasta rehellisyydestä. Samalla linjalla hän jatkaa neljännessä osassa. Siinä 18-vuotias Karl Ove valmistuu lukiosta ja lähtee opettajaksi pohjoisnorjalaiseen kalastajakylään, jossa on noin 250 asukasta ja tiivis yhteishenki. Siellä, tuntureiden ympäröimässä laaksossa intohimoinen miehen alku unelmoi kirjailijan ammatista, lukee Hemingwayta ja Thomas Mannia, naputtelee ensimmäisiä novellejaan ja haaveilee naisista. Välillä tulee juotua pää täyteen paikallisten kanssa, välillä on käveltävä kouluun opettamaan poikia ja tyttöjä, jotka ovat vain muutaman vuoden häntä nuorempia. Tämä aiheuttaa luokkahuoneessa toisinaan hämmentäviä tilanteita ja jännitteitä.


Ajoittain Karl Ove on yhteydessä opettajana työskentelevään isäänsä, joka on nelikymppisenä mennyt uusiin naimisiin. Vaikka isä hehkuttaa nykyistä onneaan, rivien välistä pilkahtelee epätoivo. On tuskallista lukea, miten aikuisuuden kynnyksellä seisova poika havainnoi isänsä vähittäistä tuhoutumista ja ajautumista alkoholismiin.
Tarinan kuluessa kertoja palaa myös omaan kouluaikaansa, yksinäisiin välitunteihin, kaljanhuuruisiin bileisiin, rakkauteen jota ikätoveri Hanne hänessä herättää. Knausgård on onnistuneesti kuvannut ne puhtaat tunteet, jotka koetaan ensimmäisen kerran elämässä; sen olon, kun ihastuksen kohde nukkuu patjalla samassa huoneessa – tai pelkästään ne hetket, kun hän nauraa.

[– –] minua vain kiehtoivat se valo ja se jännitys jotka täyttivät minut kun näin hänet, ja joskus ajattelin etteivät ne kuuluneet tähän maailmaan vaan tulivat meihin jostakin toisesta. Miten sen muutenkaan voisi selittää? Hän oli tavallinen tyttö, hänen kaltaisiaan oli varmasti tuhansia, mutta vain hän, olemalla täsmälleen se mikä hän oli, sai sydämeni värisemään ja sieluni loistamaan.”


Taisteluni-sarja toimii (ainakin minun kohdallani) myös kiintoisana ikkunana miehen mieleen. Jos olisin saanut lukea neljännen osan yläasteikäisenä teinityttönä, elämäni olisi varmaan ollut paljon helpompaa. Opin kirjaa lukiessa esimerkiksi tämän: mikäli poika ei halua istua tytön vieressä luokassa, se saattaa tarkoittaa sitä, että poika on rakastunut tyttöön!
Kuinka monelta kyyneleeltä olisinkaan muinoin säästynyt, jos olisin tämän tiennyt.

Taisteluni-sarja zoomaa ihmiselämän tavanomaisiin hetkiin, jotka tarkemmin katsoen muuttuvat ainutlaatuisiksi. Tunnelma on välillä lämmin, mutta usein myös jollakin tavalla outo, miltei uhkaava. Täydellisenkin hetken voi rikkoa jokin pieni sattumus: ajattelemattomat sanat, väärät odotukset, kommunikaation epäonnistuminen. Yksi neljännen kirjan hämmentävimmistä
hetkistä on kohtaus, jossa teini-ikäinen Karl Ove saa kuulla isoäidin soitosta: hän ei saa enää käydä isoäidin ja isoisän luona. Tämänkin takana lienee
jonkinlainen väärinymmärrys, viaton unohdus. Tilanne korjaantuu pian ja kaikki palaa jokseenkin ennalleen,
mutta lukijan sisimpään jää ahdistus – tuleeko kulman takaa uusi
pettymys?

Taisteluni-kirjat on suomentanut Katriina Huttunen.
Knausgård on neljännessä kirjassa tavoittanut hienosti sen tunnelman, joka liittyy nuoruusajan hapuiluun ja ainutkertaisuuteen. Tietynlainen rosoisuus näkyy kiinnostavasti myös tekstin tasolla. Oikeastaan kaikissa tähän asti lukemissani osissa on ikään kuin jotakin editoimatonta, jotakin jota ei ole voitu silotella eikä korjata – niin kuin ei elämääkään. Tämä ei häiritse lukukokemusta, vaan pikemminkin tekee tekstistä entistä hypnoottisempaa.

Neljännen osan näyttämönä on se ajanjakso elämästä, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta – ja joskus myös mahdottomalta. Se palauttaa mieleen nuoruuden kuohuvan elämäntunteen, joka iskee yhtäkkiä kuin ”ilon salama”, tekijää lainatakseni. Pelkästään tällaisten lauseiden vuoksi Knausgårdin romaaneihin kannattaa tutustua:
”Ihmiset kiinnittivät niin paljon huomiota pikkuseikkoihin, he takertuivat epäkohtiin, ja sitten he iskivät, sen sijaan että olisivat katsoneet kokonaiskuvaa, tässä me kuljemme, me ihmiset maan päällä, olemme täällä lyhyen, lyhyen aikaa, keskellä kaikkea tätä suurenmoista mitä on olemassa, ruohoa ja puita, mäyriä ja kissoja, kaloja ja merta, tähtien täplittämän taivaan alla, [- -]

Karvainen mikrofoni ja muita messuyllätyksiä

Minun täytyy tunnustaa, että menin eilen taksilla kirjamessuille. Ja torstaina. En tiedä, mitä esim. Knut Hamsun tai Aleksis Kivi olisi tästä sanonut. Heidän mielestään en varmaankaan täyttäisi kärsivän taiteilijan tunnusmerkkejä. Vaikka minähän kärsin! Omalla tavallani.
Taksit ovat minun paheeni. Mutta ennen kaikkea ne ovat pelastukseni. Mikäli takseja ei olisi, olisin varmaan joskus myöhästynyt jopa televisiosta.

Torstaina minun piti ehtiä kello yhdentoista Granta-keskusteluun. Ja taas minulle tuli kiire, vaikka olin laittanut herätyskellon yhdeksältä soimaan. Ja asetellut vaatteet valmiiksi tuolille. Ja päättänyt etukäteen, mitkä korut poimisin lippaasta.

Helsingin kirjamessuilla vieraili tänä vuonna yli 78 400 kävijää.

Taksikuski vaikutti lupsakalta mieheltä. Hän kysyi, mitä aioin kirjamessuilla tehdä. Vastasin kysymykseen, ja keskustelimme hetken kirjoittamisesta.
Kun hän kaartoi messukeskuksen pihaan, hän huudahti:
”Pois alta, artisti saapuu!”
Onneksi auton ikkuna ei ollut auki.
Kun pääsin Kullervo-saliin noin viittä minuuttia vaille yksitoista, kaikki muut keskustelijat olivat jo paikalla. Ennen tilaisuuden alkua ehdin vaihtaa muutaman sanan Juhani Karilan, Tuomas Kyrön ja Aleksi Pöyryn kanssa.

Istuin paneelissa Tuomas Kyrön vieressä. Se oli riskialtis plaseeraus, sillä minua naurattaa aina Kyrön läheisyydessä. Kaikki, mitä hän sanoo, naurattaa minua, ja kaikki mikä häntä huvittaa, huvittaa minuakin.

Keskustelun alussa puhuimme Grantaan kirjoittamistamme teksteistä. Minulta on julkaistu teoksessa novelli nimeltä Kilpikonnan äiti.


”Miksi juuri kilpikonna”, keskustelun vetäjä Aleksi Pöyry kysyi minulta aivan oikeutetusti. Tuo viaton kysymys avasi kokonaisen portin lapsuuteeni kissa- ja koira-allergikkona. Mutta kaikki mikä oli joskus surettanut minua, nauratti minua nyt, koska Tuomas Kyrö istui vierelläni.

Kilpikonnien lisäksi puhuimme myös muun muassa kotimaisen kirjallisuuden realistisesta perinteestä, Seitsemästä veljeksestä, nykykirjallisuuden tilasta, huumorista, kerrontaratkaisuista, todesta ja todellisuudesta.

Torstain ostos: romaani ”ihmisestä, joka yrittää ymmärtää”.

Granta-keskustelun jälkeen harhailin hetken messualueella. Yhtäkkiä näin nenäni edessä karvaisen mikrofonin.

”Mikä on tuonut sinut kirjamessuille tänään”, toimittaja kysyi iloisella äänellä.

Aloimme keskustella messutunnelmistani ja kirjoistani, ja lopulta toimittaja pyysi minua osallistumaan kirjailijoiden jatkokertomukseen, joka kuultaisiin radiossa (Yle Helsinki). Minä sain kunnian lopettaa tarinan.

Olo oli hieman sama kuin silloin, kun on kirjoitettava vieraskirjaan joissakin rippijuhlissa. Ammattini vuoksi oletus lienee, että paperille ilmaantuu jotakin erityistä, kekseliästä ja omaperäistä. Mitä tahansa ei kirjailija voi raapustaa.

Onneksi sain hetken miettiä. Vihdoin lauseet leimahtivat esiin – eivät ehkä täydellisinä mutta kuitenkin olemassa olevina. Koska aikaa oli niin vähän, päätin kirjoittaa avoimen lopun. Siitä tulikin erittäin avoin.

Lopuksi sain lukea lauseeni radioon. Tarina on luettavissa täältä.

Jatkokertomus oli minusta hauska ja toimiva idea – ja antoi minullekin mukavan messuelämyksen.

Lauantain messuostos: vinkkejä itsensä työllistäjille.

Jatkoin haahuilemista. Toivoin, että tapaisin tuttuja ja voisin liittyä johonkin hauskaan laumaan. Jossain vaiheessa joku nuorukainen katsoi minua hymyillen, kuin olisi tunnistanut minut. Sekunnin murto-osan tunsin valtavaa helpotusta siitä, että olin ehkä tavannut jonkun tutun. Moikkasin häntä hieman hämilläni, hän asteli luokseni.

”Mikäs liittymä sulla on käytössä”, hän kysyi ja alkoi mainostaa minulle edullista puhepakettia.

Torstaina kävin kuuntelemassa Harri Haanpään haastattelemaa Rosa Liksomia, joka kertoi yleisölle lyhytproosateoksestaan Väliaikainen. Haastattelun keskellä Liksom pisti yhtäkkiä lauluksi, ja keskustelun päätteeksi hän kutsui kuulijansa myös yhteislauluun. Lauloimme pätkän legendaarisesta Väliaikainen-kappaleesta:

                                         ”Tämä elomme riemu ja rikkaus
                                           sekä rinnassa riehuva rakkaus
                                           ja pettymys tuo, totta tosiaan,
                                           väliaikaista kaikki on vaan.”

Olin tästä laulutuokiosta hyvin innoissani, sillä välillä kuuntelen kyseistä kappaletta Spotifysta. 

HS-esikoiskirjapaneeli. Screenillä Tommi Kinnunen ja Putouksestakin tuttu Antti Holma.

Sunnuntaina näin messuilla muutamia kavereita ja kävin kuuntelemassa muun muassa HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaita Aleksis Kivi -lavalla. Sitä seuratessa muistui taas mieleen syksy 2007, ja oma esiintyminen samaisessa paneelissa. En koskaan unohda kysymystä, joka meille kirjailijan aluille esitettiin juhlallisella äänellä:

”Miten aika rakentuu teoksessasi?”


Siinä olikin pienelle esikoiskirjailijalle miettimistä. Mutta jotakin kuitenkin sain mikrofoniin sanottua – ja samalla linjalla jatketaan yhä.

Kilpikonnan äiti Kullervo-lavalla

Jos haluatte tietää jotakin Kilpikonnan äidistä, tulkaa Helsingin kirjamessujen Kullervo-lavalle torstaina 23.10. klo 11.

Kyseinen novellini on julkaistu Grantan uusimmassa numerossa Parhaat nuoret suomalaiset kertojat, ja siinä kuvataan naista, joka kokee voimakasta tarvetta kilpikonnan hankintaan. Granta-keskustelussa ovat minun lisäkseni mukana samaiseen numeroon kirjoittaneet kirjailijat Juhani Karila ja Tuomas Kyrö sekä keskustelun vetäjä, Suomen Grantan päätoimittaja Aleksi Pöyry.

Tänäkin syksynä tie vie Helsingin kirjamessuille.

Tarkoituksena on puhua muun muassa suomalaisen kirjallisuuden realistisesta perinteestä ja toisaalta outouden ja absurdin virtauksista, jotka myös näkyvät tuoreessa Grantassa. Lisäksi keskustelemme siitä, miten huumori syntyy, kuinka kertojanääni luodaan ja miten romaani ja novelli suhteutuvat lajeina toisiinsa.

Keskustelemme myös Grantassa julkaistuista teksteistämme. Juhani Karilalta on Grantassa mukana lennokas lyhytproosateksti nimeltä Persnetto, voittamaton. Tuomas Kyrön kirjoitus Ne on ne on puolestaan ote kirjailijan tulevasta romaanista ja kertoo poikajoukon metsästysleikeistä.

Keskustelu kestää tunnin verran. Siinä ajassa saamme varmasti vaihdettua ajatuksia monesta kiinnostavasta aiheesta.

Grantan uusin numero ilmestyi syyskuussa.

Tätä postausta kirjoittaessani tajusin, että torstai on jo pian! Sitä ennen minun täytyy muun muassa selvittää messukartasta Kullervo-lavan sijainti. Ja ostaa kenkäkaupasta siistit mustat nilkkurit. En voi kulkea kaikkialle elämän ryvettämissä tennareissa, senkään nojalla että olisin ikään kuin jotenkin boheemi. Lisäksi voisin äkkiä kerrata Kai Laitisen teoksen Suomen kirjallisuuden historia. Siinä on kirjallisuus- ja sisällysluetteloineen vain 679 sivua. (Opiskeluaikojeni muistoksi kävin tänään jopa hakemassa opuksen Kaisa-kirjastosta ja kannoin sen kotiin, mikä tarkoittaa sitä, että minun ei enää tänään tarvitse mennä punttisalille.)

Odotan torstaita innolla. Toivottavasti pääsette paikan päälle kuulemaan keskusteluamme – muuten joku meistä saattaisi niin mielensä pahoittaa.

Nähdään messuilla!