Miksi olen täällä

”There are two great days in a person’s life – the day we were born and the day we discover why.”

-William Barclay

Ensimmäisen noista päivistä olen selvästikin jo kokenut, mutta toisesta en ole varma. Luulen, että olen sen elänyt. Ja ehkä tuon tuokion voi kokea elämässään useammin kuin kerran.
Syy, miksi olen näitä miettinyt, johtuu siitä että täytin viime viikolla vuosia. Taas. Se herätti monenlaisia tunteita – muun muassa ahdistusta ja paniikkia. En tosiaankaan ole enää 16-vuotias, vaikka joskus joku bussikuski onkin luullut niin.

(Ja siitäkin on jo tovi.)

Minä ja macaronit.

Jossain vaiheessa löysin itseni jopa kirjoittamasta Googleen ”quotes on aging”. Halusin löytää ajatuksia elämästä, nuoruudesta, vuosien karttumisesta. Ja löysinkin, muun muassa täältä ja tuolta.


”Old is always fifteen years from now.”
-Bill Cosby


”It takes a long time to become young.”
-Pablo Picasso

Toki synttäripäivään mahtuu myös paljon iloa. Olen syntynyt maailmaan! Olen täällä! Useimpina päivinä tuon ihmeen unohtaa, sillä on niin paljon muuta muistettavaa.

Ilo pulppuaa myös kaikesta hauskasta, mitä syntymäpäivänä voi tapahtua. Aamulla voi esimerkiksi herätä siihen, että käteen ojennetaan Samuli Putron keikkalippu. Facebookissa kaverit ovat jo ehtineet lähettää onnitteluviestejä kolme tuntia aiemmin kuin minä vasta keitän ”aamu”teen.

Yhdentoista maissa postilaatikosta putkahtaa paketti, johon on liimattu monta postimerkkiä. Se on matkannut pitkän matkan Pohjanmaalta Helsinkiin; lahja äidiltä.

Päivällä saa syödä synttärisalaatin ystävän kanssa Café Roasteryssa ja nauttia jälkiruuaksi makean macaronin. Illalla pääsen Q-teatteriin katsomaan upean näytelmän Ihanat ihmiset, ja seuraavana päivänä minut viedään ranskalaistyyliseen kahvilaan nimeltä Fleuriste, jossa on piano selän takana. Ja muutakin kaunista.

Ranskalainen teehetki.


Hämmentyneissä ikääntymistunnelmissani tein niin kuin monesti silloin, kun kaipaan viisaita sanoja: tartuin kirjaan. Tällä kertaa valitsin hyllystäni Deirdre Maddenin romaanin Molly Fox’s Birthday (2008), jonka luin ensimmäisen kerran viitisen vuotta sitten.

Romaanin kertojana on Molly Foxin hyvä ystävä, irlantilainen näytelmäkirjailija, joka viettää kesäpäivää Mollyn idyllisessä kodissa Dublinissa. Nainen oleskelee talossa yksin, sillä Molly on lähtenyt matkalle New Yorkiin.


On 21. kesäkuuta, vuoden pisin päivä – Molly Foxin syntymäpäivä.

Kesän kuumien tuntien kuluessa kirjailija yrittää käynnistää uutta näytelmää mutta palaa muistoissaan yhä uudestaan menneisyyteen: aikaan jolloin hän vasta tutustui mystiseen Molly Foxiin, lahjakkaaseen nuoreen naiseen, jonka lähelle ei ole helppo päästä. Tajunnanvirtamaisesti hän käy läpi myös muita tärkeitä ihmissuhteitaan, ystävyyttään opiskelukaveri Andrew’n kanssa, isoveljeään joka kauan sitten tutustutti hänet teatterin maailmaan, pari taakse jäänyttä rakkaussuhdetta.

Valokeilassa loistaa kuitenkin Molly Fox; nainen jolla on uskomattoman kaunis ääni ja joka ei koskaan juhli syntymäpäiväänsä. Vasta vähitellen lukijalle selviää, miksi.

Romaani oli ehdolla Oranze Prize for Fiction -palkinnon saajaksi.

Maddenilla on hieno kyky pysähtyä olennaisen äärelle, nähdä ohimenevien hetkien merkitys. Hän muun muassa kuvaa sen taianomaisen tuokion, jolloin Molly Fox tajusi kuka hän oli ja mitä hän tekisi elämällään. Se tapahtui vuosia sitten teatterissa, kun hän nuorena kapinallisena tyttönä näki ensimmäistä kertaa Hamletin. Silloin hän oivalsi olevansa näyttelijä:

”This is a crucial distinction – it wasn’t that I wanted to be an actor, I knew that I was one already.”

Lukijana minua kiehtoo tarkkuus ja herkkyys, jolla Madden kuvaa ihmistä, ja viisaus, jolla hän puhuu taiteen tekemisestä, teatterista, näyttelemisestä ja kirjoittamisesta. Hänellä on kaunis, virtaavan kevyt kieli ja taito luoda lauseita, joiden viereen on tehtävä merkintöjä lyijykynällä.

Kirjoitin kirjasta aikoinaan yhden sitaatin muistiin lukupäiväkirjaani. Siinä kiteytyy kaikki se, mitä olisi hyvä muistaa, ei vain syntymäpäivänä, vaan joka päivä:


”If you ask me, I suppose I’d say that the only thing you have to do with your life is to live it.”

Vapaa kirjailija

Tutustuin kesällä norjalaiseen kirjailijaan. Emme ole koskaan tavanneet, mutta koen tuntevani hänet melko hyvin. Välimme ovat hieman erikoislaatuiset; hän ei tiedä minusta mitään, mutta minusta tuntuu, että minä tiedän hänestä melkein kaiken. Tai ainakin sen, minkä hän on valinnut kertoa.

Hänen nimensä on Karl Ove Knausgård ja hän on kirjoittanut omaelämäkerrallisen, kuusiosaisen romaanisarjan nimeltä Taisteluni (Min Kamp)Siitä on tullut kansainvälinen menestys; sarjan käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin.

Karl Ove Knausgård. Kuva: Kristian Ridder-Nielsen

Knausgårdin kertojanääni vaikuttaa hyvin rehelliseltä. Hän ei kaunistele, silottele tai peittele tunteitaan. Hän kertoo häpeästään, surustaan, ilostaan ja rakkaudestaan niin avoimesti, että olen kokenut nuo samat tunteet hänen kanssaan. Olen kulkenut kertojan mukana lapsuuden leikeissä, nuoruuden pussikaljabileissä, keski-iän levottomilla kaduilla, olen kuullut hänen soittavan kitaraa ja puhuvan ensi-ihastukselleen, olen nähnyt hänet synnytyssalissa vaimonsa tukena ja olen nähnyt hänen itkevän lentokoneessa. Monet hänen kuvaamansa hetket tuntuvat jollakin tavalla tutuilta, vaikka minä olen kolmekymppinen suomalaisnainen, ja hän on 45-vuotias norjalainen mies.

Hänen kirjojensa äärellä tajuaa todella, mitä tarkoittaa usein toistettu lause: yksityinen on yleistä.

Syksyllä 2012 Knausgård oli vieraana Helsingin kirjamessuilla. Silloin kuuntelin jonkin aikaa hänen haastatteluaan, mutta en ollut vielä lukenut hänen teoksiaan enkä osannut kunnolla keskittyä tilanteeseen. Nyt toivoisin, että voisin jotenkin kelata tuohon hetkeen ja kuunnella uudestaan, mitä hän sanoi.

Tähän mennessä olen lukenut kolme osaa kohutusta Taisteluni-sarjasta. Sain kirjat kesällä käsiini ja ahmin nuo 1598 sivua melko lyhyessä ajassa. Kirjojen ydin kulminoituu isään, jota Karl Ove lapsena pelkäsi ja jonka hän aikuisena menetti. Isä tuntuu olevan arvoitus, jota kertoja yrittää kirjoittamalla ratkaista.

”Hän etsi jotakin”, Knausgård sanoo ihailemastaan ruotsalaiskirjailija Jerker Virdborgista romaanisarjansa toisessa osassa. Minä ajattelen samoin Knausgårdista. Hänkin etsii jotakin kirjoittaessaan, ja siksi hänen matkassaan on kiehtovaa olla.

Ensimmäinen kirja ilmestyi suomeksi 2011.

Romaanisarjan ensimmäisessä osassa Knausgårdin kertoja kuvaa lapsuudenperheen hajoamista, murrosiän myrskyjä, seksuaalisuuden heräämistä, vanhempien eroa ja isän ajautumista alkoholismiin. Isän kuolema on tuskallinen kipupiste, joka säteilee koko romaanisarjaan. Ensimmäisen kirjan jakso, jossa kertoja matkustaa isänsä kotikaupunkiin, rappeutuneeseen taloon jossa isä on kuollut ja jossa odottaa surun ja vanhuuden lamaannuttama isoäiti, jää ikuisesti mieleen. Romaanissa on myös hienot alku- ja loppulauseet. Tässä kirjan sykähdyttävät alkusanat:

”Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi. Sitten se pysähtyy.”


Toinen osa keskittyy kertojan avioliittoon toisen kirjailijan, Lindan, kanssa. He perustavat perheen, saavat lapsia, riitelevät ja rakastavat. Ruotsissa vietettyjen ruuhkavuosien keskellä Karl Ove yrittää sopeutua tukholmalaiseen elämänmenoon ja raivata aikaa elämänsä suurimmalle intohimolle, kirjoittamiselle. Siitä hän haaveili jo 18-vuotiaana nuorukaisena – hän halusi kirjoituksillaan koskettaa ihmisiä samalla tavalla kuin musiikki koskettaa:

”Halusin herättää ihmisen äänen surun ja valituksen, riemun ja ilon, kaiken sen millä maailma meidät täytti.”


Toinen osa käsittelee rakkautta ja perhe-elämää.

Kolmannessa osassa kuvataan Karl Oven poikavuosia ja lapsuudenkodin ahdistavaa ilmapiiriä 1970-luvun Norjassa. Etäinen, ankara isä vaikuttaa syvästi herkkään lapseen. On sydäntäsärkevää lukea, miten poika toisaalta pelkää isäänsä, toisaalta kaipaa yhteyttä häneen. Välillä isäkin tuntuu etsivän tuota yhteyttä viemällä poikansa hiihtämään tai opettamalla tätä uimaan, tai ajamalla hänen kanssaan yllättävälle ostosreissulle kalasatamaan ja levykauppaan:


”Minun teki mieli alkaa jutella ja kertoa kaikenlaista kuten äidille, mutta isän kanssa se ei luonnistunut. Olin silti iloinen, että hän oli ottanut minut mukaan, ja hänen oli tärkeää ymmärtää se.”


Kirjat on suomentanut Katriina Huttunen.

Lukiessani minuun teki vaikutuksen kirjojen luoma vaikutelma siitä, että kertoja puhui totta. Tuntui, ettei kirjailija käyttänyt tekstiä luodessaan minkäänlaisia suojaavia suodattimia vaan yksinkertaisesti kirjoitti sen, mitä hänen täytyi sanoa; sen mitä hänellä oli sydämellään. Luulen, että tämä on erityisen vaikeaa etenkin silloin, kun työstää omaelämäkerrallista romaania, jossa keskeisiksi henkilöhahmoiksi nousevat läheiset ihmiset.

Kirjojen lisäksi hotkaisin joitakin Knausgårdiin liittyviä artikkeleita netistä. Tiedonjanoni oli niin valtava, että huomasin jossain vaiheessa tavaavani jopa hänen isoveljensä haastattelua norjaksi.

Halusin erityisesti tietää, miten Knausgård pystyi tavoittamaan tuon mainitsemani estottomuuden ja rehellisyyden Taisteluni-sarjaa tehdessään. Los Angeles Review of Books -sivuston haastattelussa Knausgård toteaa, että kirjailijan on oltava vapaa kirjoittaessaan: jos hän ajattelee lukijaa, hän ei ole vapaa. The Paris Review -lehdessä Knausgård sanoo, että hän haluaa kirjoittaa asioista niin kuin hän ajattelee niiden olevan, ei niin kuin hän uskoo toisten haluavan hänen ajattelevan.

”Taiteilija kuvaa niin kuin näkee, ei niin kuin tietää tahdottavan nähdä”, on eräs viisas sitaatti, jonka kuulin kerran katsoessani televisiosta Jussi-gaalaa. Tuon saman lauseen muistin Knausgårdia lukiessani.

Romaanisarjan neljäs osa ilmestyi suomeksi tänä syksynä. Jos näin ei olisi jostain syystä tapahtunut, olisin luultavasti pikimmiten ilmoittautunut norjan kielen alkeiskurssille.

Onnellinen karhu

Kirjailijan elämässä on välillä jaksoja, jolloin tuntee nukkuvansa kuin talviunta – tai vähintään horrostavansa. Tulee istuttua koneen äärellä, uppoutuneena itse luomaansa maailmaan. Välillä olo tuntuu hieman yksinäiseltä tuossa omassa pesässä. Ei tiedä tarkalleen, mitä ulkomaailmassa tapahtuu, mistä ehkä jää paitsi. Hiljaisuus täyttää huoneen, ja omat ajatukset leijuvat ilmassa. Lukijat ovat jossain kaukana, eikä heistä välttämättä hetkeen kuule mitään. Joskus tuntuu kuin kirjoittaisi tyhjyyteen.
Mutta sitten tulee niitä hetkiä, kun karhua koputetaan olkapäälle. Sille soitetaan, sitä kaivataan. Se kutsutaan juhliin. Ja se saa pukea ylleen siistin paidan.
Grantan kannen on suunnitellut Elina Warsta. Kuva: Otava
Eilen julkaistiin aikakauskirja Grantan uusin numero. Tulin todella iloiseksi, että minua pyydettiin kirjoittamaan teksti tähän kokoelmaan. Syntyi novelli nimeltä ’Kilpikonnan äiti’. En ehkä kerro siitä enempää – teksti puhukoon puolestaan.
Kyseessä on Suomen Grantan erikoisnumero, joka jatkaa brittiläisen Grantan perinnettä; Best of Young British Novelists on ilmestynyt vuodesta 1983 alkaen. 
Suomen Grantan uudessa numerossa julkaistaan 20 kirjailijan tekstit. Kirjailijat saivat olla korkeintaan 40-vuotiaita, eli vuonna 1974 tai sen jälkeen syntyneitä. Olen onnellinen siitäkin, että saan olla nuori vielä ainakin kahdeksan vuoden ajan.
Numeroon ovat minun lisäkseni kirjoittaneet Laura GustafssonJohanna HolmströmJuha ItkonenEmmi ItärantaEmma JuslinJuhani KarilaKatja KettuKaj Korkea-AhoTuomas KyröJenni LinturiMarjo NiemiSofi OksanenLeena ParkkinenRiikka PulkkinenMikko Rimminen, Miina SupinenSanna TahvanainenPhilip Teir ja Jaakko Yli-Juonikas. Osa on kirjoittanut novellin, osa romaaniotteita, ja joukossa on myös yksi kuunnelma. 
Grantan julkistamistilaisuus oli eilen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa, jonne oli kirjailijoiden ja raadin lisäksi saapunut kirja-alan väkeä ja median edustajia. Tilaisuuden avasi Filin johtaja Iris Schwanck, minkä jälkeen Suomen Grantan päätoimittaja Aleksi Pöyry piti puheen ja kutsui kirjailijat vuorotellen lavalle onniteltaviksi ja kukitettaviksi.
Kukan kanssa juhlasalissa.
Aleksi Pöyry käsittelee Grantan esipuheessa kiinnostavasti joitakin painopisteitä, joita suomalaisessa kirjallisuudessa on tällä hetkellä havaittavissa. Hän kirjoittaa muun muassa historiallisen kerronnan kukoistuskaudesta, Finnish weird-käsitteestä eli niin sanotusta uuskummasta sekä perhesuhteiden vankoista perinteistä kotimaisessa proosassa. Nämä näkyvät myös uuden Granta-numeron kirjoituksissa.
Kaikki tekstit käännetään englanniksi. Englanninkielinen numero julkaistaan 8. lokakuuta Frankfurtin kirjamessuilla Suomen teemamaapaviljongissa.
Osa joutui lähtemään melko pian tilaisuuden jälkeen, mutta menimme vielä pienellä porukalla syömään ja kohottamaan maljat Grantan kunniaksi. Yksi kirjailijoista otti puheeksi näkemänsä Kate Bushin Lontoon-konsertin, jossa fanit olivat itkeneet valtoimenaan ilosta ja liikutuksesta. 
Mietimme, miten sama efekti saataisiin vielä joskus aikaan kirjamessuilla.
Lähdin kotiin hyvillä mielin, Granta-kassi kädessäni. Kotona luin tekstin, jonka Aleksi Pöyry on kirjoittanut Otavan Kulma-blogiin tarinankerronnasta. Mieleeni jäi etenkin tämä lause, joka todella kannustaa eteenpäin kirjoittamisen tiellä: ”Kirjailijat ovat kertojia, joita tarvitaan tässä ajassa ehkä enemmän kuin koskaan.”
Aurinkoista loppuviikkoa kaikille!