Modernin matka

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Minna Canth oli monipuolinen kirjailija, realismin edustaja ja naisten aseman edistäjä, joka kirjoitti tunnetusti myös näytelmiä. Yliopiston kursseilla tuli aikoinaan luettua Canthin teoksia; muistaisin, että ainakin näytelmät Anna Liisa ja Työmiehen vaimo sekä pienoisromaani Hanna tulivat tutuiksi.


Canthin päivänä sallittaneen, että kirjoitan vielä muutaman sanan Välimatka-näytelmästäni, jonka ensi-ilta oli viime perjantaina Vaasan kaupunginteatterissa.

Välimatkan käsiohjelma. Tervetuloa lennolle!

Ensi-iltapäivä sujui jännittyneissä tunnelmissa. Koska en voinut lainkaan pysyä paikoillani, minun oli pakko lähteä ulos happihyppelylle. Juoksin ympäri Lapuaa oudoissa urheiluvaatteissa, mietiskelin juhlajakustani puuttuvaa ankkurinappia.

Vaasaan pääsin autokyydillä. Matkan varrella auto kurvasi kukkakupan eteen, minua pyydettiin odottamaan hetken. Hymyilin tyytyväisenä; arvelin, että saisin illalla ruusuja.

Vaasassa hotellin parkkihallin löytäminen oli hankalaa, navigaattori lakkasi juuri sillä hetkellä toimimasta. Onneksi laite virkosi heti, kun korotin sille ääntä. 

Olin nähnyt etukäteen painajaista, jossa olin vähällä myöhästyä ensi-illasta. Uni ei onneksi täysin käynyt toteen; minä ja lähipiirini saavuimme teatterisaliin jopa muutamaa minuuttia ennen H-hetkeä.


Istuin katsomossa neljännellä rivillä, sydämeni hakkasi tiheästi kuin linnulla. Odottelin näytelmän alkua, hypistelin käsiohjelmaa. Se oli ilokseni painettu lentolipun muotoon.

Departure: 19.15.

Tytär (Aija Pahkala) ja äiti (Kaisa Sarkkinen) hotellivirkailija Antonion (Ville Härkönen) hoivissa. Kuva: Mari Kettula/ Vaasan kaupunginteatteri

Näytelmän alkupuolella elellään fiktiivisessä Synkkylän kylässä Etelä-Pohjanmaalla. Sieltä siirrytään Teneriffalle, jonne äiti (Kaisa Sarkkinen) ja nuorempi tytär (Aija Pahkala) erinäisten vaikeuksien jälkeen lähtevät, äidin 60-vuotissyntymäpäivää viettämään.

Äidin käsilaukussa muhii salaisuus, joka liittyy kadonneen isän (Jorma Tommila) arvoitukseen. Äidin ja tyttären symbioosia häiritsee myös espanjalainen aulavirkailija Antonio (Ville Härkönen), joka koettelee äidin hermoja jo pelkällä olemassaolollaan. 

Vaikka osasin kirjoittamani repliikit lähestulkoon ulkoa, seurasin silti uteliaana, mitä seuraavaksi tapahtuu – tai pikemminkin, miten asiat tapahtuvat.

Tanssikengissä. Etualalla Aija Pahkala, taustalla Ville Härkönen. Kuva: Mari Kettula/ Vaasan kaupunginteatteri

Näytelmässä liikutaan kahdella eri aikatasolla, nykyajassa ja muistoissa. Aija Pahkala näyttelee sekä tytärtä että nuorta äitiä, Elina Keinonen puolestaan isosisko Elliä ja äidin sisarta Tuulikkia.

Oman näytelmän katsomiskokemusta on vaikeaa kuvailla sanoin – millaista on nähdä elävinä edessään hahmot, jotka tähän asti ovat olleet sanoja paperilla, vahvoja mielikuvia aivolohkoissa. Katselin ihaillen, miten näyttelijät solahtivat kirjoittamiini hahmoihin ja miten hienosti he ajoittivat sekä koomiset että koskettavat repliikit. Ihailin pelkistettyä lavastusta, joka kauniilla yksityiskohdilla kykeni tiivistämään kaiken olennaisen. 

Esityksen kuluessa seurasin jännittyneenä läheisteni reaktioita. Onneksi he ymmärsivät kaiken jo puolesta sanasta.

Äkkiä muukin yleisö lämpeni, katsojat tutustuivat henkilöhahmoihin, kuulin heidän nauravan. Silloin saatoin jo hieman rentoutua.

Tuulikki (Elina Keinonen) ja Jaakko (Jorma Tommila) jakavat saman vapaudenkaipuun. Kuva: Mari Kettula/ Vaasan kaupunginteatteri

Väliajalla läheiset hyppäsivät kaulaani ja onnittelivat minua vuolaasti. Toisella puoliajalla pulssini olikin jo huomattavasti hidastunut.

Välillä näyttämöllä nähtiin liikuttaviakin hetkiä, sellaisia, jotka saivat silmät kostumaan. Jossain vaiheessa minunkin oli hapuiltava nenäliinaa.

Kun näytelmä loppui ja aplodit täyttivät salin, sain astella näyttelijöiden viereen lavalle ohjaaja Erik Kiviniemen ja lavastaja Kati Lampun kera.

Näytelmän jälkeen kohotimme työryhmän ja läheisteni kesken samppanjalasit. Tarkoituksenani oli pitää ytimekäs ja asiallinen kiitospuhe – mutta jo parin sanan jälkeen tuli itku, minulle melko tuttu yllätysvieras.

Kävin ihastelemassa kuvia teatterilla. Kuva: Tomi Juuso

Karonkassa söimme teeman mukaisesti espanjalaista paellaa ja salaatteja, minkä jälkeen juttelimme vielä jonkin aikaa näyttelijöiden kanssa.

Puoliltaöin oli lähdön aika, tiemme erkanivat ainakin hetkeksi. Lähdin teatterilta syli täynnä kukkia. Ulkona oli pimeää, takatalvi teki tuloaan. Vaasan keskusta oli perjantaina yllättävän hiljainen.

Yöllä päädyin vielä läheisteni kanssa tanssimaan. Kuulin hyvän biisin, kysyin dj:ltä kappaleen nimen: Midnight City. Tiesin, että tulisin aina liittämään tuon laulun tähän hetkeen.

Sunnuntaiaamuna Ilkassa ja Pohjalaisessa ilmestyi hieno ja kiittävä arvostelu näytelmästä. Olin onnellinen, että sain syödä aamupalan hyvällä mielellä.
Hetki ennen kotiin lähtöä. Kuva: Tomi Juuso
Helsingin rautatieasemalta ostin myöhemmin vielä Vasabladetin, jossa oli näytelmästä myönteinen, analyyttinen arvostelu otsikolla ”De bygger broar över klyftan”. Lukaisin tekstin nopeasti läpi asemalla ja ihmettelin, kuinka kritiikissä puhuttiin niin moneen kertaan modernista.
Vasta raitiovaunussa ymmärsin, että sana ”modern” merkitsi tässä yhteydessä äitiä.

Viikko ensi-iltaan

Terveisiä Vaasasta!

Kirjoitan tätä postikorttia kauniissa vaaleanpunaisessa hotellissa, Hotel Astorissa. Juon päärynälimsaa ja syön pääsiäisrakeita, hymyilen tauotta.
 
Tänään on ollut erittäin jännittävä päivä: aamulla klo 10 Vaasan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä järjestettiin kirjoittamani Välimatka-näytelmän lehdistötilaisuus. 

Syksyllä 2012 ilmestyneeseen Välimatka-romaaniini pohjautuva esitys kertoo äidin ja tyttären yhteisestä etelänmatkasta ja perheen vaietuista salaisuuksista.

Tyttäret (Elina Keinonen, Aija Pahkala) yrittävät saada äidin (Kaisa Sarkkinen) Teneriffalle.  Kuva: Mari Kettula

Tapasin nyt ensimmäistä kertaa näyttelijät: Kaisa Sarkkisen (Äiti), Aija Pahkalan (Tytär/äiti nuorena), Elina Keinosen (Elli/Tuulikki), Jorma Tommilan (Jaakko) sekä Ville Härkösen (Antonio). Härkösen kanssa olemme tosin jo kerran jutelleet Helsingissä, kun kohtasimme samassa kahvilassa. Häneltä opin muun muassa, että peruuki ja irtoviikset eivät ole hyvä ajatus Antonion maskeeraamista ajatellen.

Odotin lehdistötilaisuutta jännityksellä. Pakkaamiseni Vaasan-reissua varten oli melko kaoottista, mikä näkyy muun muassa siinä, että unohdin kotiin lempikorvakoruni.

Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Ohjaaja Erik Kiviniemi avasi tilaisuuden, minkä jälkeen näyttelijät esittivät näytelmästä pari kohtausta.

Sydämeni sykähti, kun näin lavasteet ja kuulin ensimmäiset  repliikit, näin lavalla maapallon jossa paloi valo.

Kuuma tanssi (Jorma Tommila, Elina Keinonen, Ville Härkönen, Aija Pahkala). Kuva: Mari Kettula

Kerroin lehdistölle dramatisoinnin eri vaiheista, siitä millaista oli kääntää oma romaani draaman kielelle. Kun romaanissani minäkertojan ääni kuuluu voimakkaana, näytelmässä toiminta ja dialogi vievät tapahtumia eteenpäin. Muutoksia on täytynyt väistämättä tehdä sekä rakenteeseen että joihinkin henkilöhahmoihin. Draamaa kirjoittaessani on tutuksi tullut muun muassa käsite henkilöhahmon tahdonsuunta: on tärkeää tietää, mitä henkilöt kussakin kohtauksessa haluavat, mihin he pyrkivät.

Tämä saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta osoittautuu aina yhtä haastavaksi. 

(Useimmiten en edes tiedä, mitä itse haluan syödä lounaaksi).

Olen kiitollinen siitä, että eri versioita kirjoittaessani sain rakentavaa palautetta dramaturgi Outi Rossilta sekä viimeisissä vaiheissa myös ohjaaja Erik Kiviniemeltä. Heidän kanssaan olen saanut vuoden mittaan käydä kiinnostavia keskusteluja teatterista.

Tänä iltana saan mennä katsomaan näytelmän läpimenoa, mikä tarkoittaa sitä, että näen esityksen nyt ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan.

Jännittävää!

Ensi-ilta on ensi perjantaina 14. maaliskuuta teatterin Julia-näyttämöllä, mistä starttaa Välimatkan kevät. Tervetuloa esityksiin!

Miten kertoa totuus?

Keväisin kehossani alkaa kohota vaarallinen matkakuume. Aurinko herää kauneusuniltaan, ja niin minäkin. Tekee mieli aloittaa uusi elämä ja pestä ikkunat (mitä en tosin koskaan tee).

Kuumeen koittaessa on aika lähteä reissuun. Tai mikäli se ei juuri nyt ole mahdollista, voi hätätilassa katsella vanhoja matkakuvia.  

”Kilted Colin” esiintyi Edinburghissa. Onneksi en joutunut avustajaksi.

Lupasin taannoisessa postauksessani palata hetkiseksi Edinburghiin, jossa vietin viikon viime elokuussa, WSOY:n kirjailijaresidenssissä.

Oli suuri saavutus, että pääsin Skotlantiin asti omin voimin. Vaikka minun piti jopa vaihtaa konetta matkan varrella, suurin pelkoni oli, että en saisi residenssin ovea auki avaimella.
Kun siitä selvisin, kaikki olikin pelkkää voittoa.
Edinburgh oli hyvin inspiroiva paikka. Valtava linna kohosi kaupungin keskeltä, säkkipillin soittoa alkoi kuulua jo ensimmäisten minuuttien aikana. Edinburghissa elokuu on festivaalikuukausi, joten kaupunki kuhisi turisteja, katutaiteilijoita ja -soittajia, kiltteihin pukeutuneita tanssijoita.

Kävin katsomassa monia näytelmiä, joista eniten jäi mieleeni nuoresta kaveriporukasta kertova Ella Hicksonin näytelmä The Boys sekä Samuel Beckettin The Roughs, jossa minuun teki vaikutuksen etenkin kahden kodittoman kohtaaminen.

Beckett, Samuel.

Samoilin innoissani myös The Writers’ Museumissa, jossa tutustuin muun muassa Edinburghista ponnistaneen Robert Louis Stevensonin elämänvaiheisiin.

Lisäksi kävin
tietysti pienessä museokaupassa, mikä usein onkin museokäyntieni kohokohta.
Ostin itselleni sydämenmuotoisen rintakorun, johon oli painettu
katkelma Jane Austenin romaanista Ylpeys ja ennakkoluulo. Lisäksi hankin kirjan nimeltä Love Letters of Great Men, jota Carrie Bradshaw lukee Mr Bigille toisessa Sinkkuelämää-elokuvassa.

Mikäli olet kiinnostunut kirjallisuudesta, käväise täällä.
Halusin myös ehdottomasti käydä Edinburghin kansainvälisillä kirjamessuilla. Kuinka ollakaan, yksi suosikkikirjailjoistani, irlantilaissyntyinen Edna O’Brien, oli esiintymässä messuilla lauantaina.
Netin mukaan tilaisuus oli loppuunmyyty. Minulla oli kuitenkin vahva tunne siitä, että tavalla tai toisella pääsisin kuulemaan tuon haastattelun.
Ja kun edellisenä päivänä kävin messuilla tiedustelemassa vapaita paikkoja, sain kuin sainkin ostettua itselleni lipun. Se oli onnellinen hetki.
Tilaisuus alkoi muistaakseni jo kymmeneltä aamulla, joten oli haastavaa ehtiä paikalle ajoissa – etenkin tällaisen ihmisen, joka toisinaan valvoo myöhään ja syö aamuisin hitaasti muroja. 
Jotenkuten kuitenkin onnistuin.

Kävelin näistä ovista sisään.

Kun kuuntelin silloin 83-vuotiaan Edna O’Brienin viisaita sanoja, harmittelin, etten ollut ottanut muistiinpanovälineitä mukaan. Lopulta ei auttanut kuin kaivaa repusta O’Brienin elämäkerta, Country Girl, ja raapustaa muistinpanoja kirjan takasivuille.
Nyt yritän saada selvää harakanvarpaistani. Muun muassa tällaisia lauseita olen merkinnyt ylös:
”It’s easy to be audacious. It’s much harder to be deep.”


”I love and loved Baudelaire.”


”Life is full of destructive relationships.”


”All my work is rooted there (Ireland). It has given me my voice, and that voice is Irish even if I’m writing in English.”


”questions in life: where to live, how to live, who to be with, and who not to be with.”

Luin tätä kirjaa  residenssissä lyijykynä kädessäni.

 
Haastattelun jälkeen sain vielä kirjailijalta nimikirjoitukset kahteen hänen kirjaansa, mistä olin valtavan kiitollinen. Meillä oli myös lyhyt keskustelu, jonka aikana onnistuin vahingossa saamaan aikaan sen vaikutelman, että olin kääntäjä. Koko loppukeskustelun ajan yritin korjata tuota väärinkäsitystä. 

Lopuksi Edna O’Brien toivotti minulle kaikkea hyvää.

Kuljeskelin jonkin aikaa festivaalialueella, jonne oli siroteltu kiinnostavia tuoleja. Niihin oli painettu sitaatteja, joista eniten jäi mieleeni tämä Margaret Atwoodin ajatus:

Kesti hetken, ennen kuin maltoin istua tähän.

Jäin miettimään, pystyykö tuota taianomaista asennetta todella täysin saavuttamaan sen jälkeen, kun on jo julkaissut kirjoja.

Miten olla ajattelematta sitä, mitä muut omasta tekstistä ajattelevat?

Otan mielelläni neuvoja vastaan.