Matkalla kohtasin tiikerin

Tein viikonloppuna pienen road tripin Tampereelle, jossa vietimme tyttöjen iltaa neljän hengen ystäväporukalla.

Minun ei tarvinnut kuin istua etupenkillä ja ihailla sitä, kuinka joku osaa ajaa autoa niin vaivattomasti – ja vielä tankata sen. 
Matkan varrella pysähdyimme hieman ostoksille; tuskin naisten road trip on mahdollista ilman sitä. Löysin eräästä vaateliikkeestä paidan, jossa on tiikerin kuva. En pystynyt jättämään sitä kauppaan, joten minun oli hankittava se omakseni. Nyt meistä on tullut hyvin läheisiä.
Minun oma tiikerini.
Matkalukemisena minulla oli Jack Kerouacin On the Road (suom. Matkalla) Sitä lukiessa tajusin, että en ole liftannut koskaan, en edes 18-vuotiaana, jolloin minulla oli lyhyt, seikkailunhaluinen tukka. Mutta se kaikki oli vain illuusiota. Oikeasti olen aina suhtautunut seikkailuihin varautuneesti.
Romaanin kertoja Sal Paradise on elämännälkäinen nuorukainen, joka matkustaa ympäri Amerikkaa ja tapaa kiinnostavia ihmisiä. Olen lukenut vasta 72 sivua, joten minun ja Salin matka on vasta alussa. Aiemmin olen kyllä nähnyt Walter Sallesin ohjaaman, Kerouacin romaaniin pohjautuvan elokuvan On the Road (2013), jonka perusteella odotan lisää seikkailuja.
Tulen romaania lukiessa hieman haikeaksi siitä, että en ole enää 20+-vuotias. Pakonomaisesti tarkkailen myös sitä, miten Sal suhtautuu itseään hieman vanhempiin (esim. kolmekymppisiin) ihmisiin. Huojennun, jos hän kuvaa heitä nuorekkaiksi.
Jack Kerouac: On the Road.
Wikipediasta opin, että Kerouac on tunnettu spontaanista kirjoitustyylistään. Hänen kerronnassaan on tosiaan jotain hieman hengästynyttä ja harkitsematonta, mikä viehättää minua.
Kerouacin kirjan parissa tulee myös hieman levoton olo, tunne siitä, että pitäisi jatkuvasti pysyä liikkeessä tai elämä valuu viemäriin.

Luultavasti on normaalia, että joskus tulee sellainen fiilis. Silloin voi hypätä autoon ja suunnata esimerkiksi Tampereelle.
Tyttöjen ilta tuli todella tarpeeseen: vierailun jälkeen sydämeni oli noin kaksi kiloa kevyempi. Sunnuntai-iltapäivänä tapasin vielä opiskeluajoilta tutun ystäväni, joka vei minut ihanaan Kahvila Runoon. Kahvilan nettisivujen mukaan se sijaitsee ”romanttisessa kulmauksessa Tampereen vanhassa kaupungissa”. (En ollut aiemmin tiennyt, että Tampereella on vanha kaupunki).
Teetä ja tarinoita runokahvilassa.
Paikan tunnelma oli hyvin viehättävä, juuri niin kuin runokahvilassa kuuluukin. Hyllyllä kirjat nojailivat toisiinsa, yläkerran tapetti oli täynnä kirjoitusta. Vessan seinään oli sommiteltu elämänviisauksia kultaisella tussilla. Yksi niistä kuului näin:
”Elämä on kuin sipuli. Kuorit sitä kerros kerrokselta, ja välillä itket.”

Pari valittua sanaa ystävyydestä

”Many people will walk in and out of your life, but only true friends will leave footprints in your heart.”

-Eleanor Roosevelt
Juhlin tänään ystävänpäivää Chjoko-nimisessä kahvilassa Kruununhaassa kahden ystävän kanssa.

Olisin halunnut syödä koko kaupan, mutta tyydyin tilaamaan Roibos-teetä ja valkosuklaatikkarin. Yksi joukostamme ennakoi jo laskiaista, mikä näkyy myös kuvasta.

Ystävänpäivän herkkuhetki. Kuva: Pauliina Katajamäki

Ystävänpäivän kunniaksi rupesin muistelemaan lukemiani kirjoja, jotka käsittelevät tai ainakin sivuavat ystävyyttä.

Yksi näistä on Monika Fagerholmin romaani Ihanat naiset rannalla (suom. Arja Tuomari), joka kertoo rantanaisten, Isabellan ja Rosa Enkelin, ystävyydestä 1960-luvun kesäparatiisissa. Se kertoo myös heidän lastensa Thomaksen ja Renéen tarinan. Tällaisen sitaatin olen poiminut lukupäiväkirjaani huhtikuussa 2007:

”Thomaksen mieleen tulee ettei hän ole ajatellut Renéetä juuri lainkaan. Jollakin tapaa kuitenkin kaiken aikaa, sen hän nyt ymmärtää.”

Ihanat rantanaiset.


Joskus ystävykset ovat keskenään melko erilaisia, ja siten täydentävät toisiaan. Tällaisia ovat Edna O’Brienin trilogian The Country Girls irlantilaistytöt Caithleen (Kate) ja Baba. Kate on herkkä runosielu, Baba räväkämpi selviytyjä. Minäkertoja Kate kuvaa ystäväänsä näin trilogian ensimmäisessä osassa:


”Baba was the veterinary surgeon’s daughter. Coy, pretty, malicious. Baba was my friend and the person whom I feared most after my father.”
-Edna O’Brien: The Country Girls (1960)

Trilogian kakkososassa The Lonenly Girl (1962) tytöt lähtevät Dublinista suureen maailmaan, ensin Liverpooliin ja sieltä Lontooseen. Kun Kate itkee laivalla sydänsurujaan, Baba itkee hänen kanssaan. Pian Baba kuitenkin ryhdistäytyy ja keskittyy käytännöllisempiin puuhiin. Se tuntuu olevan Katelle helpotus:

”(–) and I knew that if anyone was to save me from going mad, it would be Baba, with her maddening, chattering voice.
      ”We’re on our way, she said, raising her arms exultantly to the ceiling.”

Joskus ystävä on matkan päässä, fyysisen tai henkisen. Sinikka Vuolan runokokoelmassa Maailman vaikein kieli runon puhuja kirjoittaa ystävälle:

”Rakas ystävä,// olen kirjoittamassa sinulle toisesta kaupungista./ Minulle ollaan opettamassa nyt tämän kielen käyttöä./ Ja aina teen virheen./ Matka luoksesi on maailman vaikein kieli.”

Maailman vaikein kieli ilmestyi 2013.


Henry Miller toteaa teoksessaan Ystävien kirja: ”Ei kuka tahansa voi olla ystäväsi.” Tätä tosiasiaa sivuaa Tove Janssonin kirja Muumipappa ja meri (suom. Laila Järvinen). Muumipeikko haluaisi kovasti ystävystyä kauniiden merihevosten kanssa mutta ei saa näiltä vastakaikua. Hän purkaa pettymystään äidilleen, joka löytää juuri oikeat sanat:

”-Minä en oikein usko, että merihevosen kanssa voi tulla ystäväksi, hän sanoi vakavasti. -Mutta ei kannata olla pahoillaan niiden takia. Luulen että niitä pitää vain katsella ilokseen, niin kuin katsellaan kauniita lintuja tai maisemaa.”

Timo Parvelan kirja Keinulauta puolestaan kertoo pienestä yksinäisestä karhusta nimeltä Pii, joka yrittää etsiä ystävää. Tällaisen sitaatin olen poiminut lukupäiväkirjaani: 

”Keinuminen on helppoa, jos voi luottaa toiseen niin kuin kuu luottaa aurinkoon.”
Kun opiskelin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta, klassikkokurssilla piti lukea noin kolmekymmentä kirjaa syksyn aikana. Yksi niistä oli Eeva-Liisa Mannerin runokokoelma Fahrenheit 121, josta nämä sanat painuivat mieleeni:

”Tuuli ulvoo, sade putoaa,/ tukka nousee minun päässäni,/ eikä ole muuta syytä/ kuin että olen loukannut ystävääni.”
Jos on onnekas, voi löytää elämänsä aikana todellisen sielunkumppanin. Vilja-Tuulia Huotarisen romaani Valoa valoa valoa kertoo kahden teinitytön ystävyydestä ja rakkaudesta:

”Jos sinua kosketetaan sieluusi saakka on mahdollista että olet elämäsi loppuun asti onnellinen.”

Viimeinen valitsemani sitaatti on Antoine de Saint-Exupéryn kirjasta Pikku prinssi, joka sykähdytti minua aikanaan syvästi. Luin sen nuorempana saksaksi (koska opiskelin alun perin germaanista filologiaa ja luin silloin kaiken saksaksi). Tässä kuitenkin ote Irma Packalén suomennoksesta:

”-Ja kun sitten olet unohtanut surusi (ihminen unohtaa surunsa aina), niin olet iloinen siitä, että olet tuntenut minut. Tulet aina olemaan ystäväni. Sinun tekee mielesi nauraa kanssani.”

Pikku prinssi auf Deutsch.
Ihanaa ystävänpäivän iltaa kaikille!

Elämäni keikka

Tunnustan: olen katsonut kummatkin tähän asti tehdyt Vain elämää -sarjan kaudet, ja kummallakin kerralla olen (viattoman fanimaisesti) ihastunut johonkuhun noista laulajista.

Toissa vuonna valittuni oli Cheek, viime vuonna Pauli Hanhiniemi.

TiisTaina oli suuri päivä, sillä näin Pauli Hanhiniemen ensimmäistä kertaa livenä. Hän esiintyi duona yhdessä Ville Rauhalan kanssa Kanneltalossa.

Kuuntelin monia biisejä ilolla, mutta ehkä kaikkein suurimman vaikutuksen minuun teki kappale Lautalla, erityisesti säkeistön sanat:

              ”Päivän kauempana lapsuutta,
               päivän matkan kauempana kotoa,
               ja rivin kauempana totuutta.”
                   (säv. & san. Pauli Hanhiniemi)



Välillä olisi tehnyt mieli laulaa mukana, mutta koska emme olleet savuisessa pubissa vaan konserttisalissa, hillitsin itseni.

Keikalla tulin miettineeksi muun muassa, mitä karisma on. Pauli Hanhiniemellä sitä tuntuu olevan niin paljon, että se sai minut lähtemään arki-iltana, tuiki tavallisena tiistaina, lämpimästä kodistani Kannelmäkeen.

Se sai minut myös vaihtamaan ylleni juhlavammat vaatteet, lisäämään huulipunaa ja ottamaan mukaani vaihtokengät, tarpomaan autolle läpi likaisen lumen.

Pauli Hanhiniemen ja Ville Rauhalan akustinen duo.

Konsertissa tuli mieleeni eräs toinen keikka vuosia sitten. Opiskelin tuolloin vielä yliopistolla ja osallistuin Etelä-Pohjalaisen osakunnan bileisiin. Juhlissa esiintyi minulle aivan uusi pohjalainen bändi, ja jäin sitä kuuntelemaan.

Lavalla seisoi mustiin nahkahousuihin pukeutunut komia nuorukainen, joka lauloi ja soitti kitaraa, salmiakkikuvio silmässään.

(Saattoi olla, että hänellä oli myös lanteillaan helavyö. Tai sitten olen myöhemmin kuvitellut sen.) 

Hän esitti hauskoja, vauhdikkaita biisejä, joiden soundit ponnistivat kansanmusiikista ja joiden säkeistöihin oli siroteltu tuttuja murresanoja. Katsoin laulajaa ihaillen ja mietin, kuka tämä ihmeellinen olento on.

Minusta tuntui kuin hänkin olisi nähnyt minut, vaikka porukkaa oli salin täydeltä.

Yhtäkkiä, keikan loppupuolella, mies hyppäsi lavalta alas yleisön sekaan ja koppasi minut kainaloonsa. Ympärillemme muodostui tyhjä tila, ihmiset tanssivat ja taputtivat. Seisoin hymy korvissa laulajan kyljessä ja toivoin, että olisin pystynyt tanssimaan vapautuneesti.

Laulun jälkeen mies sanoi mikrofoniin: ”Pohojammaalta tuloo mahtavia tyyppejä.” 

Sitten hän loikkasi takaisin lavalle.

Samana iltana sain kuulla, että mies oli nimeltään Lauri Tähkä, ja orkesterin nimi oli Elonkerjuu. 

Kotona riitti googlattavaa.

Tämän tapauksen jälkeen ymmärsin, hyvä lukijani, että keikoilla voi tapahtua mitä vain. Esiintyjä saattaa hypätä lavalta alas ja ottaa sinut kainaloonsa millä hetkellä tahansa. Be prepared.

Pitäiskö joskus kokeilla samaa kirjamessuilla?