Round my hometown

Jos haluatte löytää paikan, jossa voitte rentoutua täydellisesti, suosittelen synnyinkaupunkiani Lapuaa.

Tunnelma on rauhallinen, luonto on kaunis kesät talvet, liikennevaloja on vain kolmessa risteyksessä, kaupoissa ei yleensä tarvitse jonottaa pitkään, eikä kukaan kiinnitä huomiota kummallisiin lenkkivaatteisiin vaikka juoksisi läpi kaupungin keskustan.

Viikon mittaisella Pohjanmaa-lomallani pääsin irti kaikesta stressaavasta kuten työpöydän epämääräisistä paperipinoista ja virallisen näköisistä valkoisista kirjekuorista, joita tipahtelee postiluukusta ja joissa lukee minun nimeni.

Jätin ne kaikki kotiin ja lähdin lahjakassien kanssa lakeuksille.

Ennen kuin kaikki muuttuu -käsikirjoituksen otin mukaan, mutta korjailin sitä vain yhtenä päivänä. Muina aikoina löhöilin, pössötin* läheisten kanssa, söin vihreitä kuulia, luin Lena Dunhamin Sellaisen tytön ja aloin haaveilla New Yorkista.

Luin myös Mia Kankimäen matkakirjaa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja aloin haaveilla Japanista.

Pelasin ahkerasti Rummikub-lautapeliä, jossa aivot joutuivat Cheekiä lainaten äärirajoille. Hävisin sisarelleni ainakin neljä kertaa, ehkä siksi, että pelissä käytetään pelkästään numerolaattoja. Mutta toissa päivänä voitin kaksi kertaa, ja se oli suurta juhlaa (minulle).

Tein lomallani neljä täydellistä second hand -löytöä: turkoosin plyysijakun, joka on yhtä kokoa liian pieni ja kirkkaanvihreän taftihameen, joka on vyötäröstä liian iso sekä kaksi kullanhohtoista juhlalaukkua.

Kuuntelin myös Adelen biisiä Hometown Glory ja olin onnellinen siitä, että minulla on kotikaupunki, jonne voin palata ja nähdä siellä kaiken tutun, jonka keskellä olen kasvanut.

Round my hometown
Memories are fresh
Round my hometown
Ooh the people I’ve met
Are the wonders of my world

(Hometown Glory. Säv. & san. Adele Adkins)

Kävimme myös siskon kanssa lenkkeilemässä ja bongasimme kauniita yksityiskohtia, jotka teki mieli tallentaa. Tässä vielä joitakin välähdyksiä lakeuksien talvesta:

Nyt juna on tuonut minut jo takaisin Helsinkiin, mutta mieli viipyy vielä hetken tasaisten maisemien tunnelmissa.

Toivottavasti teilläkin on ollut rentouttava jouluoma, missä päin maailmaa ikinä kuljettekaan.

Onnellista uutta vuotta kaikille!

*pössöttää = hupsutella, pitää hauskaa

Vuodenajat kuin tuttavat

Tänään tapahtui jotakin todella erikoista: kun katsoin ikkunasta ulos, satoi lunta.
Helsinki on siis vihdoin hoksannut, että joulu on tulossa.

Olen viime aikoina lukenut Mirkka Rekolan runokokoelmaa Minä rakastan sinua minä sanon sen kaikille (1972/1998). Sen puhtaanvalkoiset kannet ja kuulaat säkeet tuovat aina mieleeni lumen, ja talven.
Runot ovat usein lyhyitä, tiiviiseen tilaan taiottuja ajatuksia. Kokoelmassa tarkkaillaan vuodenaikoja ja kaupunkia niiden keskellä, lumihiutaleita jotka sulavat narsissien ja kehäkukkien tieltä. Välillä vuodenaikoja kuvaillaan tuttaviksi, jotka istuvat keskenään samassa pöydässä, välillä ne kääntävät selkänsä ja ”supattelevat nelisin”:
(–) 
Voi kaikki vuodenajat,
                    odotanko minä vielä
että sieltä olan yli tänne
lentäisi jokin kukka.”
Ensimmäisen kerran luin Rekolaa yliopistossa kotimaisen kirjallisuuden lyriikkakurssilla. Muistan, että opettaja piti paljon hänen runoistaan, ja keskustelimme niistä yhdessä. (Tai siis: muut keskustelivat, minä kuuntelin. Selvisin koko seitsemän vuoden yliopistoajasta viittaamatta kertaakaan).
Tuolta kurssilta painuivat mieleeni säkeet kokoelmasta Tuulen viime vuosi (1974): ”Kuva silmissä; sillä tavalla olette täällä/ Ketä kukaan ei katso, katoaa.”
Luultavasti tuon kurssin innoittamana ostin aikoinaan Rekolan Minä rakastan sinua -kokoelman. Ja varmasti myös otsikon vuoksi. Sillä rakkaudesta on kyse, tässäkin kirjassa. Kokoelman suosikkirunoni on vain kolmen rivin mittainen, elliptinen ja avoin. Silti siinä on niin paljon:
”Rantakadulla
kun vanha pariskunta kulki välitsemme
minä aioin sanoa sen sinulle.”



Syksyllä 2011 Helsingin Sanomissa ilmestyi Mirkka Rekolan hieno 80-vuotishaastattelu. Juttu julkaistiin uudelleen tämän vuoden helmikuussa Rekolan kuolinuutisen yhteydessä.
Haastattelussa runoilija toteaa, että hänen matkansa on ollut ”pitkä ja kummallinen”. Hän alkoi löytää oman ajattelunsa juuri Minä rakastan sinua -kokoelmaa kirjoittaessaan.
Aina kaikki eivät ymmärtäneet hänen runouttaan. Haastattelusta jäi mieleeni etenkin yksi lause, joka henkii toivoa. Nämä sanat tuntuvat tärkeiltä varsinkin nyt, kun viimeistelen omaa kirjaani:
”Luotin siihen, että jos minä osaan ilmaista, jossain on joku, joka osaa lukea.”

Mitä tapahtuu seuraavaksi?

”Kirjoja, jotka tekevät meidät onnellisiksi, voimme tarpeen tullen kirjoittaa itse.”
-Franz Kafka

Tämä sitaatti on painettu erään muistikirjan kanteen – muistikirjan, johon lapsena loihdin runoja. Tuntui taianomaiselta avata sen kannet, pidellä sitä käsissään, täyttää sen tyhjiä sivuja. Vaikka en silloin vielä tiennyt, että kirjoittaisin joskus kirjoja, tuo lause jäi mieleeni.

Omistan pöytäkuusen.

Sain eilen palautetta kustannustoimittajalta ja tulin todella iloiseksi: käsikirjoitus on kehittynyt oikeaan suuntaan, ylimääräiset novellit ovat karsiutuneet pois, rakenne alkaa olla kasassa, kirjan tunnelmat pääsevät oikeuksiinsa.

Olin kirjoittanut ylös 21 kysymystä, joista keskustelimme. Helpottuneena raapustin vastauksia vihkooni.

Nyt täytyy vielä korjailla kieltä ja pohtia parin novellin paikkaa. Lauseiden hiominen on jostain syystä lempipuuhaani. Tämä saattaa kuulostaa huolestuttavalta, mutta minusta on hauskaa miettiä, mitkä sanat ovat virkkeessä välttämättömiä, mitkä adjektiivit ja verbit joutavat romulaariin ja missä kohdassa pilkulla on hyvä olla. Rakastan tätä pilkkujen, pisteiden ja sanojen loputonta asettelemista!

Ilmeisesti rakastan myös sanoja ”jotenkin” ja ”jollakin tavalla”. Niitä olen viljellyt käsikirjoituksessa liiankin kanssa.

Olen myös maininnut sormus-sanan kaksitoista kertaa samalla sivulla.

Tämä asia nostatti viime yönä hikipisaroita otsalleni. En malttanut odottaa, että pääsen painamaan delete-nappia.

Editointi jatkuu.

Entä mitä tapahtuu seuraavaksi?

Yritän karkottaa flunssaa syömällä piparkakkuja ja juomalla kuumaa glögiä. Suunnittelen joululahjojen ostamista. Aivoni työskentelevät jatkuvasti aiheen parissa mutta eivät ole vielä antaneet toimintakäskyjä. Joka vuosi tähän aikaan olen samassa tilanteessa: kuljen Aleksanterinkadun päästä päähän kylmissä tennareissa ja surkuttelen, että niin moni lahja on ostamatta. Ja talvikengät. Tuntuu lähdes mahdottomalta mennä mihinkään kauppakeskukseen, koska valinnanvaraa on liikaa. Tavarat vyöryvät ylitseni enkä pysty ajattelemaan. Miksi jokin tietty esine olisi parempi kuin toinen?

Niinpä löydän itseni jouluaattona Lapuan Halpa-Hallista, kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa, oranssi kori käsivarrellani. Kaikki on yhtäkkiä täysin selvää. Koska aikaa ja tilaa on rajatusti, valitseminen on helppoa.

Joulupaperia minulla sentään jo on. Viime vuodelta.

Lopulta paketoin iloisena lahjoja omassa vanhassa huoneessani, jonka ovessa suutelevat yhä Leonardo DiCaprio ja Claire Danes, Romeo & Julia -leffajulisteessa vuodelta 1996. Tuon suudelman katseleminen tekee oloni turvalliseksi.

Lisäksi vietän aikaa rakkaiden ihmisten kanssa, käyn lenkillä epämääräisissä toppavaatteissa, soitan pianolla joululauluja, syön äidin herkkuruokia, luen kirjoja jotka joulupukki ojentaa pulskasta säkistään.

Ja mitä todennäköisimmin aion tutkailla myös omaa tulevaa kirjaani, joka vielä hetken tarvitsee minua.

Se tekee minut onnelliseksi.