Hyvän mielen kysymyksiä

”Kirjoititko pienenä? Olitko hyvä koulussa? Mistä saat aiheita kirjoihisi? Miksi et enää asu Lapualla?”

Tällaisia kysymyksiä Lapuan yläkoulun 8F-luokka esitti minulle Lapuan Sanomien järjestämässä ystävänpäivätilaisuudessa.

Vieraana Lapuan Sanomissa. Kuva: Minna Vainionpää

Entinen äidinkielenopettajani Marita Laakso-Kangas oli tuonut luokkansa minua kuuntelemaan. Olin valtavan kiitollinen tästä eleestä. Yhdessä sykäyksessä tulvivat mieleen omat vanhat luokkatoverit, muinoin kirjoittamani kouluaineet, hetket luokassa kun kevätaurinko lämmitti pulpetit.

Tajusin, että omista yläastevuosistani on kulunut kauan aikaa. Noin 15 vuotta.

Oppilaat olivat kirjoittaneet kysymyksensä lapuille. Se oli opettajalta hyvä oivallus; harva aikuinenkaan uskaltaa avata sanaisen arkkunsa ihmisjoukon edessä.

Muutamasta kysymyksestä huomasi, että näiltä oppilailta ei puuttunut huumorintajua.

Välillä purskahdimme kaikki nauramaan.

Koululaiset kuuntelivat minua tarkkaavaisina. Sanoillani oli painoarvoa. Tajusin tilaisuuteni tulleen ja tähdensin, kuinka tärkeää kieliopin osaaminen on elämässä.

”Kuunnelkaas nyt tarkasti”, opettaja sanoi ilahtuneena. 

Yhdessä lapussa kysyttiin, millainen olin yläasteella. Kerroin, että otin hyvin tosissani sekä koulunkäynnin että ensirakkauden. Olin niin ihastunut erääseen poikaan, että poimin jopa hänen pudonneen hiuksensa talteen.

14-vuotias ymmärtää sellaisen riutuvan rakkauden.

Aikuisten kysymykset ovat usein toisenlaisia, ymmärrettävästi realismiin pyrkiviä:

”Oletko jo alkanut kirjoittaa uutta kirjaa? Kuinka paljon kirjojasi on myyty yhteensä? Mitä sinä niinkun teet työksesi?”

Joskus toivon, että voisin sanoa: työskentelen päätoimisena kelloseppänä.

Kirjailijan työ ei ehkä kuulosta kovin konkreettiselta ammatilta. Pari kuukautta sitten harkitsin vakavasti, että hakisin matkamuistomyyjäksi Helsingin keskustaan.

Joka päivä saisi mennä ratikalla tiettyyn paikkaan, tavata ihmisiä, nähdä ympärillään poroja ja erikokoisia maatushkanukkeja.

Mutta kaikki kaatui siihen, etten osaa venäjää.

Palasin siis takaisin sorvini ääreen.

Esiintymisen jälkeen sain signeerata Välimatkoja, syödä suklaasydämiä ja jutella ihmisten kanssa. Pari tuttuakin tapasin pitkästä aikaa.

Eräs lukija istahti minua vastapäätä Välimatkaa hankkiessaan ja sanoi: ”Olen fanisi. Jo ennen kuin olen lukenut yhtään kirjaasi.”

Selvisi, että hän oli lukenut kolumnejani. Siitäkin tuli hyvä mieli.

Juo kanssani ystävänpäiväkahvit!

Jos satut olemaan ylihuomenna torstaina 14.2. Pohjanmaalla, tule tervehtimään minua Lapuan Sanomien toimitukseen!

Lehti järjestää klo 13-15 kahvintuoksuisen ystävänpäivätilaisuuden, jossa olen kertomassa muun muassa uusimmasta Välimatka-romaanistani, kirjailijan työstä ja kaikesta, mitä minulta vain keksitään kysyä. Paikan päältä voi halutessaan myös hankkia omaksi kirjojani, omistuskirjoituksella varustettuna.

Eka kirjoitukseni Lapuan Sanomissa.

Samana päivänä lehden TorsTaina -palstalla julkaistaan uusin, ystävänpäivää käsittelevä kolumnini.
 

Lapuan Sanomat on minulle hyvin rakas julkaisu. Muistan lapsuudestani, että joka tiistai ja torstai lehti putkahti postilaatikkoon ja että siitä luettiin ”nytyssilimin” paikalliset uutiset. 

Balettikoulun kevätnäytösten jälkeen jännitti, oliko meidän ryhmä päässyt kuvaan. Ja jos oli, mitä pojat koulussa sanoisivat.

Lapuan Sanomat on ensimmäinen lehti, johon minua on koskaan haastateltu. Olin viisivuotias, ja aiheena oli äitienpäivä. Toimittaja tuli päiväkotiin tekemään juttua, kirjoitti hymyssä suin muistiinpanoja ja kantoi kameraa rennosti kuin olkalaukkua. Minä ja pari muuta lasta istuimme pyöreän pöydän ääressä ja vastailimme kysymyksiin liikuttavan rehellisesti.

Juttu on yhä tallella äitini aarteissa, samaan aikaan kellastuneena ja jotenkin ajattomana.

Lapuan Sanomissa julkaistiin aikoinaan myös ensimmäiset tekstini. Oli valtavan hienoa nähdä oma runo lehden sivulla, ja runon alla sanat: Taina Latvala, 12v.

Myös kaikkien aikojen ensimmäisen lehtijuttuni, ”Lapuan korkeaveisun”, kirjoitin Lapuan Sanomiin. Vuosi oli ehkä 2003, olin jo muuttanut Helsinkiin ja totutellut metroihin. Kirjoitin tekstin huumaantuneena Miira Sippolan ohjaamasta näytelmästä Lapua!, jonka kävin katsomassa Helsingin Aurinkoteatterissa. Painin- ja huumorintäyteinen esitys teki minuun syvän vaikutuksen – ja herätti myös kaihertavan koti-ikävän.

Onneksi seuraavana kesänä pääsin pariksi viikoksi Lapuan Sanomiin toimittajan tuuraajaksi. Se oli niin hauskaa, että kahtena seuraavanakin kesänä metsästin Lapualla paikallisia uutisia, tapasin monenlaisia ihmisiä, riemastuin, rohkaistuin, pitelin käsissäni jopa mehiläiskennoa. Erityisen ylpeä olin siitä, että kuljin paikasta toiseen AUTOLLA!

Ja arvatkaa mitä: kerran uskalsin ajaa melkein Nurmoon asti.

Välimatka Vaasan kaupunginteatteriin!

Välimatka elää.

Rakkaat lukijat, minulla on kerrottavana teille ilouutinen: keväällä 2014 Välimatka-romaanini henkilöhahmot nähdään myös näyttämöllä Vaasan kaupunginteatterissa.

Jo puolisen vuotta sitten dramaturgi Outi Rossi oli kertonut romaanistani teatterinjohtaja Erik Kiviniemelle. Asia jäi muhimaan mietintämyssyyn – kunnes Kiviniemi näki haastatteluni Ylen Aamun kirja -ohjelmassa 17. tammikuuta ja tarttui luuriin.

Olen iloinen, että minulle tarjoutui mahdollisuus dramatisoida romaanini itse – näin saan entistä enemmän hyödynnettyä käsikirjoittamisopintojani. Ja erittäin kiitollinen olen myös siitä, että kokenut teatterintekijä Outi Rossi valvoo työn edistymistä ja antaa minulle palautetta.

Ensimmäinen palautesessio on tänään klo 16. Jännittää.

Kirjoittaminen teatteriin on ollut pitkäaikainen unelmani – jo siitä asti, kun noin 23-vuotiaana flikkana kirjoitin ensimmäisen näytelmätekstini, episodimaisen Seitsemän sinkkua, ja lähetin sen luettavaksi Kom-tekstiin.

Näytelmässä oli jonkin verran omaelämäkerrallista materiaalia – sekä minun että kuuden ystäväni. Tulostin tekstipinkan heille (tai ainakin osalle heistä) luettavaksi. He eivät onneksi hylänneet minua, vaan lähinnä ilahtuivat. Heistä hahmot olivat oikein kiinnostavia ja hauskoja.

Näytelmää Seitsemästä sinkusta ei koskaan tullut, huolimatta nimen kekseliäästä intertekstuaalisesta viittauksesta. Mutta sain Kom-tekstistä oikein rakentavaa ja viisasta palautetta, joka ei musertanut minua.

Lisää draamaa!

Nyt luen suurella innolla näytelmiä käynnistääkseni draamakoneeni. Lyhyen ajan sisällä olen ahmaissut hyvin erilaisia tekstejä: ranskalaisen Jean-Luc Lagarden näytelmän Ihan vain  maailmanloppu, englantilaisen Torben Bettsin Kuuntelevan taivaan sekä Sirkku Peltolan Suomen hevosen. Peltolan näytelmän alkusivuilla on muuten mahtavat kuvaukset henkilöhahmoista. Kuunnelkaa nyt näitäkin:

”KAI, Ailin ja Lassin poika, n. 28 v. Työtön, sulkeutunut, katkera äidilleen avioerosta ja ties mistä. Kyvytön naissuhteisiin. Epäsiisti. Epäselvä. Yhtä aikaa hidas ja äkkinäinen.  (- -) Vähäpätöisiä suhteita sekä Sisilian että Viron alamaailmaan. (hammasongelmia)” 

”JAANA, Ailin ja Lassin 13-vuotias tytär, koululainen. Rehevä ulkoisesti ynnä suustaan. Kaipaa pois, niin kuin kaikki alle kuusikymppiset. (- -)”

Tällä hetkellä luen Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta, josta tehtiin 1970-luvulla tv-sarja ja elokuva. Siitä varmasti täytyy sanoa muutama sananen vielä myöhemmin.

Seuraavakasi työpöydällä odottavat lukijaansa Bergmanin Sarabande, Eugene O’Neillin Pitkän päivän matka yöhön, Sirkku Peltolan Yksiöön en äitee ota sekä Milja Sarkolan Perheenjäsen.

Mutta tyt täytyy äkkiä kuivata hiukset ja syödä, jotta ehdin tärkeään tapaamiseen. Kyllä elämä voi joskus olla dramaattista!