Sitaatti suoraan sydämeen

Yksi tärkeä etappi on saavutettu: olen
saanut päätökseen lukupäiväkirjani.

Aloitin sen pitämisen 20.6.2011 sanottuani
hyvästit edelliselle lukupäiväkirjalle, joka oli palvellut minua pitkään.

Viisaiden sanojen päiväkirja.

Ensimmäinen merkintä on Ali Smithin
romaanista Hotel World. Ostin sen Foylesin kirjakaupasta Lontoosta, kun
yövyin yksin hotellissa ja kaipasin seuraa. 

Muistan lukeneeni romaania sekä illalla
hotellissa että päivällä metrossa, koko ajan peläten olinko oikealla linjalla.

Jo vuosia minulla on ollut tapana
kirjoittaa muistiin sitaatteja lukemistani kirjoista. Ne ovat lauseita, jotka
olen kokenut tärkeiksi, joiden kohdalla olen pysähtynyt, kenties nauranut tai
itkenyt, tunnistanut, ja ehkä oivaltanut jotakin.

Meinasin poimia blogiini valikoiman
noita sitaatteja – mutta sitten huomasin niiden olevan sen verran
henkilökohtaisia, etten voinutkaan paljastaa niitä. Tuntui kuin olisin
näyttänyt syvimpiä salaisuuksia kaikelle kansalle.

Kolme esimerkkiä sallin kuitenkin
jätettävän tähän blogiin.

1 .Richard Linklater & Julie Delpy & Ethan Hawke: Before Sunset

Ensimmäinen sitaatti on peräisin kirjasta
nimeltä Before Sunrise and Before Sunset,
jossa on kaksi elokuvakäsikirjoitusta samoissa kansissa. Ostin kirjan
Pariisista Shakespeare & Company –kirjakaupasta, koska myös tarinan henkilöt piipahtavat samaisessa kaupassa.

Matkamuistoni Pariisista.

Before
Sunrise
kertoo ranskalaisesta
Celinestä (Julie Delpy) ja
amerikkalaisesta Jessestä (Ethan Hawke),
jotka tapaavat sattumalta junassa ja viettävät tunteja yhdessä kierrellen Wienin
katuja. Nopeasti he ystävystyvät ja rakastuvat, mutta joutuvat aamun koitteessa lähtemään eri teille.

Delpyn, Hawken ja Richard Linklaterin kirjoittamassa jatko-osassa Jesse ja Celine
tapaavat toisensa uudelleen Pariisissa noin kymmenen vuoden jälkeen. Celine on aikuistuttuaan tajunnut, miten harvinaista todellisen sielunkumppanin löytäminen on:

”I guess when you are young, you believe that
you will meet many people with whom you’ll connect with, but later in life you
realize it only happens a few times.”


2. John Fante: Dreams from Bunker
Hill

John Fanten kerronta on kaunista ja rehellistä.

John Fanten neliosainen romaanisarja Bandini Quartet kuvaa Fanten alter egon,
amerikkalais-italialaisen Arturo Bandinin, karikkoista taivalta kirjailijaksi.

Viimeisen osan (Dreams from Bunker Hill)
Fante saneli vaimolleen, sokeutuneena pyörätuolissa. Vuonna 1982 ilmestyneessä romaanissa kuvataan, kuinka nuori Arturo yrittää tulla toimeen 1930-luvun Los Angelesissa,
välillä rakastuen, välillä kirjoittaen, välillä yksinäisyydestä kärsien:

I missed Mrs Brownell and Abe Marx and Du
Mont. My memory of Jennifer Lovelace almost broke my heart. Knowing those few
had made me feel as if I knew thousands in the city.”







3. Edna O’Brien: The Country Girls

Vintage-kansi 1960-luvulta.

Irlantilaisen Edna O’Brienin
romaanitrilogia oli minulle ehkä viime vuoden tärkein kirjalöytö. Muistan,
miten innoissani olin, kun sain ensimmäisen osan käsiini lontoolaisessa
antikvariaatissa.

Trilogia kertoo nuoresta Caithleen ”Kate”
Bradysta, jonka tie vie pienestä irlantilaiskylästä katoliseen luostarikouluun
sekä myöhemmin Dubliniin, suureen kaupunkiin, suureen rakkauteen ja onnettomaan
avioliittoon.

Minua viehättää Katen naiivi,
maltillisen ironinen kerrontatyyli, joka on samanaikaisesti yksinkertainen ja rikas. Kolmannessa osassa kertoja vaihtuu, mikä vaikuttaa vahvasti tarinan lopun sävyyn.

Trilogian toisessa osassa The Lonely Girl Kate muistelee, millaista oli olla rakastunut ja viettää aikaa
salaperäisen Eugenen kanssa, vanhemman miehen, joka tulisi vaikuttamaan ratkaisevasti hänen elämäänsä:

”I cannot describe the sweetness of those
nights, because I was happy and did not notice many things. There always seemed
to be a moon and the fresh smell that comes after rain.”

ja

“For once I was not lonely, because I was with
someone I wanted to be with.”

Tuleeko teille, rakkaat lukijat, mieleen
jotakin sitaattia, joka on viime aikoina tehnyt teihin vaikutuksen ja jonka haluaisitte jakaa
kanssani?

Kaapista ulos

Vuoden 2012 viimeisenä päivänä ajattelin, että nyt
olisi aika tehdä jotakin rohkeaa ja repäisevää, jotakin mikä vaatii fyysisiä ja
henkisiä ponnisteluja, jotakin mikä olisi symboli uudelle alulle.

Päätin siivota vaatekaappini.


Olin lykännyt tuota tehtävää noin 365 päivän ajan. Vaatekaapissani
vallitsi täydellinen kaaos. Hameet, housut ja paidat oli sullottu samalle hyllylle, kesä-
ja talvivaatteet murjottivat yhdessä mytyssä toisiaan vihaten. Silitysrautaa
nuo paitaressut eivät olleet nähneet miesmuistiin. 

Joku on sanonut, että vaatekaapin sisältö kuvastaa
ihmisen persoonallisuutta. Jos tuo väite on totta, minun on varmaankin varattava
aika psykiatrille. 

Ajattelin kuitenkin ensin kokeilla kotihoitoa ja
ryhtyä töihin – jo mielenterveyteni vuoksi. Vuonna 2013 olisi ilmeisesti pyrittävä
eheyteen. Sanoihan presidentti Sauli
Niinistökin
uudenvuodenpuheessaan, kuin hienovaraisena vinkkinä minulle:
”Eheyden voima on vaikeuksien voittamisen voimaa.”

Presidentillä tuskin on aavistustakaan siitä, millaisiin
vaikeuksiin henkilö voi joutua vaatekaappia siivotessaan. On tehtävä valintoja, heitettävä
pois kelvottomat rievut, seurattava sivusta, millaista darwinistista taistelua
vanhat ja uudet T-paidat käyvät keskenään. Vaatekaapissa pätee samanlainen laki
kuin luonnossakin: vahvin voittaa.

Toisaalta on kyse tunteista. Joitakin vaatteita ei
voi heittää pois, vaikka niitä ei olisi pitänyt vuosikausiin. Päässä lepattaa
monenlaisia ajatuksia: ”Tuon paidan äiti osti minulle Lapuan markkinoilta
vuonna 1999. Nuo housut isä toi Floridasta, kun olin lukion ekalla. Tuossa
takissa olin elämäni ensimmäistä kertaa moottoripyörän kyydissä. Tuo paita
minulla oli ylläni, kun rakastuin.”

Hypistelin erikseen jokaista vaatetta, ihastelin ja
muistelin. En heittänyt pois yhtäkään paitaa, joka herätti tunteita, en yhtäkään
hametta, johon liittyi tarina. Suhtauduin vaatteisin kuin niillä olisi ollut
sielu. 

Vaikeiden valintojen äärellä päätin tehdä oloni mukavaksi.
Silitin vaatteita verkkaiseen tahtiin, kuuntelin musiikkia, katselin ikkunasta miten
raketit jo räiskyivät mustalla taivaalla. Välillä kävin päivittämässä
Facebookiin: ”Siivoan vaatekaappia. Pyörryttää. Mulla onkin koko ajan ollu
kivoja paitoja.”

Kolmetoista kaveria tykkäsi – melkein kaikki heistä naisia. 

Yksi kavereista kysyi, aioinko kenties viettää uuden
vuoden kaapissa. Se olisi ollut järkevä vaihtoehto. Olin siivonnut vaatekappia
jo kuutisen tuntia, mutta valmista ei tullut. Sängyllä lekotteli epämääräisiä
vaatekasoja, pikkuhousut pitivät bileitä parketilla, työpöydällä lojui läjä
villapaitoja, jotka olivat jotenkin onnistuneet voittamaan olemassaolon
taistelun.

Tuota kaikkea katsoessani ajattelin, että ehkä minun täytyy vain oppia hyväksymään elämän ajoittainen kaoottisuus. Jätin siivoukset kesken ja lähdin Helsingin
keskustaan juhlimaan uutta vuotta. Ilotulitteet riemuitsivat, maailma paukkui. Kaaosteorian
mukaan ”perhosen siiven räpäys Katmandussa saa aikaan pyörremyrskyn Floridassa.”
Toivoin, että vaatekaapin siivoamisella olisi sen sijaan jokin hyvä seuraus. Esim. jonkinlainen eheys.

Hyvää uutta vuotta, rakkaat lukijat!

PS: Tästä piti ensin tulla vuoden ensimmäinen
lehtikolumnini. Istuin tietokoneen ääreen vakaana aikomuksenani kirjoittaa
jotakin purevaa ja yhteiskunnallista. Mutta lopulta päädyinkin kirjoittamaan
siitä, millaisia tunteita koin siivotessani vaatekaappiani. 
Katsoin parhaaksi
vaihtaa kolumnin aihetta.