Matkaan taas kuljen nyt

Hei. Olen hieman häpeissäni. En ole kirjoittanut blogiin sanaakaan noin neljään kuukauteen.

Olette ehkä kaivanneet minua? Näin haluan uskoa.

Yritän juuri keksiä sopivaa syytä hiljaisuuteeni. Kävisikö tämä: olen ollut matkoilla?

Se on lähestulkoon totta. Olen tehnyt isompia ja vähän pienempiä reissuja näiden kuukausien aikana: pari pientä matkaa Pohjanmaalle, yhden pitkän juhannusmatkan Tornioon, yhden pikamatkan Lontooseen katsomaan Tennessee Williamsin näytelmää sekä viikon reissun Edinburgiin, jossa sain asustaa kirjailijaresidenssissä ja nauttia Skotlannin pääkaupungin festivaalihumusta.

Todistus koskenlaskustani (istun raitapaidan takana)

Myös Helsingin kesä on ollut täynnä erilaisia tapahtumia (esim. Kallio Block Party ja Flow). Torniossa sen sijaan laskin ensimmäistä kertaa elämässäni kosken. Voitteko kuvitella – Kukkolankoski on SUOMEN KOLMANNEKSI SUURIN KOSKI! Toki kumiveneessä oli minun lisäkseni muitakin, mutta mikä tärkeintä – olin mukana melomassa.

Olen kuluneina viikkoina myös työstänyt uutta versiota Välimatka-romaaniini pohjautuvasta näytelmästä. Olen nauttinut siitä, kuinka minulle rakkaat romaanihenkilöt ovat uudelleen heränneet henkiin ja kuinka näytelmämuoto on väistämättä tyrkännyt heitä uudenlaisiin tilanteisiin. (Nyt hahmot muuten puhuvat aika paljon enemmän kuin kirjassa, luonnollisesti).

Näin pitkän bloggaustauon jälkeen tuntuu hieman samalta kuin silloin, kun ei jostain syystä ole soittanut jollekulle ystävälle pitkään aikaan – ja mitä enemmän päiviä kuluu, sitä vaikeammalta tuntuu tarttua puhelimeen. On niin paljon, mitä haluaisi kertoa, niin paljon sanottavaa!

Luin novelliani yleisölle.

Ehkä aloitan vyyhdin purkamisen eilisestä. Silloin ilmestyi WSOY:n julkaisema  Matkanovelleja-antologia (toim. Katja Kettu ja Aki Salmela), jossa on julkaistu myös oma novellini ”Hän ei pelännyt ketään”. Kirja on osa Nuoren Voiman liiton järjestämää valtakunnallista Novelli palaa! -hanketta, joka on pyrkinyt tavoittamaan novelleille lisää lukijoita. Kirjahankkeessa on ollut mukana myös VR, jonka Matkaan-lehdessä on vuoden ajan ilmestynyt antologiassa mukana olevien kirjailijoitten novelleja, tuoreimmassa lehdessä Mikko Rimmisen teksti.

Julkistusjuhla järjestettiin ravintola Elielissä Helsingin rautatieasemalla. Olisin halunnut pukea ylleni Edinburgista ostamani kiltin – mutta sitten ajattelin, ettei se ehkä olisi tarpeeksi edustava asu päivän juhlallisuuksia varten. (Illalla olin vielä menossa WSOY:n ja Tammen juhliin Korkeavuorenkadulle.) 

Kiltin korvautuminen juhlamekolla aiheutti tosin pettymyksen joillekuille, mutta lupaan korjata virheeni mahdollisimman pian.

Matkanovellien julkistusjuhla käynnistyi ensin pienemmällä porukalla ravintolan kabinetissa; pidettiin puheita, kohotettiin maljoja, jaettiin ruusuja. Sen jälkeen alkoi varsinainen yleisötilaisuus. Paikalla olivat tekstejään lukemassa minun lisäkseni kirjailijat Rosa Liksom, Mooses Mentula, Jari Järvelä ja Joni Pyysalo.

Kukin luki novelliaan noin viiden minuutin ajan, minkä jälkeen improvisaatioteatteri Häpeämättömät esitti lukunäytteen pohjalta oman kohtauksensa.

Tietysti jännitin omaa lukuvuoroani. Olin jopa nähnyt edellisyönä unta, jossa minulla oli merkittävä rooli jossakin Kansallisteatterin näytelmässä.

Kaikki meni kuitenkin melko hyvin, sain jopa irrotettua mikrofonin jalustalta ilman, että kiusallinen hiljaisuus olisi venähtänyt liian pitkäksi. Toki unohdin ottaa lukunäytteeni mukaan lavalle, mutta onneksi antologian kustannustoimittaja Lari Mäkelä riensi avuksi ja ojensi minulle kirjan.
 
Tilannetta auttoi myös se, että paikalla oli henkisenä tukena joukko läheisiäni ja ystäviäni, mistä olin valtavan iloinen. Kiitos kaikille yleisön jäsenille!

Tilaisuuden jälkeen pössötimme (’pitää hauskaa’ eteläpohjalaisella murteella) porukalla hetken ravintolassa ja nauroimme asioille, joita on vaikeaa enää toisintaa tässä. Lopulta, lukuisten halausten jälkeen, matkani jatkui Korkeavuorenkadun juhliin.

Valitettavasti kurkkuni oli Skotlannin meri-ilmaston jäljiltä kipeä ja tunsin oloni hieman flunssaiseksi, joten en voinut keskustella juhlissa niin eloisasti kuin olisin halunnut.

”Mä voin olla ihan hiljaa, puhukaa te muut”, sanoin.

”Yleensä se on näissä piireissä toisinpäin”, kirjailija Jussi Valtonen huomautti.

Ilta jatkui vielä karaokebaariin, jossa tyydyin vain imeskelemään kurkkupastilleja ja juomaan kuumaa vettä (pelkäsin teen piristävän liikaa yötä vasten). Mikäli olisin ollut täysin kunnossa, olisin tietysti laulanut koko yön, kuvitellen itseni Idolsin finaaliin.

Tässä vielä lista kappaleista, jotka olisin halunnut laulaa:

Jenni Vartiainen: Ihmisten edessä
Laura Närhi: Hetken tie on kevyt
Madonna: (mikä tahansa)
Joan Osborne: One of Us
Erin: Vanha nainen hunningolla
Rihanna: Diamonds
U2: One
Leonard Cohen: Hallelujah
Amy MacDonald: This is the life

ja tietysti, teemaan sopien:

PMMP: Matkalaulu.

Suunnista kanssani Vaasaan ja Seinäjoelle!

Kirjamessut ovat jännittäviä tapahtumia. Helsingin messuilla pelottaa eniten, löydänkö valtavasta hallista esiintymispaikkani. Kuljen ympäriinsä kartta kädessä ja olen jälleen ala-asteen suunnistustunnilla, käsissäni muovilla päällystetty sateen kastelema kartta, siinä urheilutalon juurelle piilotettu rasti (aarre), kämmenelläni kompassi jota en osaa käyttää.

Ensi sunnuntaina 21.4. koen ensimmäistä kertaa Vaasan kirjamessut. Esiinnyn sinä päivänä kaksi kertaa Botniahallissa Venny-lavalla aurinkoisen Marja-Leena Mäkelän haastateltavana(klo 12.20 ja 15.20). Kartta on jo lähetetty minulle postissa, joten ehtinen tutustumaan reittiin ajoissa.
Tässä kirjamessujen ohjelma lauantaina ja sunnuntaina, ja tässä kirjailijavieraat.
Vaasan messujen jälkeen jään kotikonnuille noin viikoksi. Aion muun muassa kirjoittaa, lenkkeillä ja käydä body combatissa/zumbassa/pilateksessa, vaellella kirjastossa ja etsiskellä kirjoja L-kirjaimen kohdalta. Tämä on rituaali.
Jännittää, ovatko lumet jo sulaneet. Toivon niin.
Perjantaina 26.4. pääsen katsastamaan Seinäjoen uuden kehutun kirjaston, Apilan. Täytynee varmaan laittaa tanssikengät jalkaan, sillä osallistun tuolloin tapahtumaan nimeltä Kevään iltamat – runoja ja tangoja illan hämyssä. Tilaisuuden järjestää Suomalaisen tangon Satumaa ry Jaaksin salissa klo 19. Iltamissa kuullaan muun muassa eteläpohjalaisia nuoria kirjailijoita, runonlausuntaa – ja tietysti myös tangoa, Susanna Virkamäen ja tangoprinssi Rami Välimäen tulkitsemana. Pelkään, että minullekin tulee valtava tarve laulaa. Niin käy aina, jos joku musisoi.
Nähärään lakeuksilla!

Miksi mies itki?

Olen viime aikoina pureksinut sekä näytelmiä että kurkkupastilleja oppiakseni jotakin uutta maailmasta/kirjoittamisesta ja parantuakseni flunssasta.

Taannoin luin englantilaisen Harold Pinterin näytelmät The Birthday Party, No Man’s Land sekä Betrayal (joka on minulla vielä kesken). Innokkaimmin hotkaisin kuitenkin näytelmän Old Times, koska näin tuon esityksen Lontoon Harold Pinter -teatterissa pääsiäislomalla.
 

Old Times -näytelmää esitettiin 6. huhtikuuta asti.

Näytelmässä esiintyivät elokuvistakin tutut tähdet Kristin Scott Thomas, Rufus Sewell ja Lia Williams.

Teatterissa käynti Lontoossa oli minulle suuri elämys. Kokemus sai alkunsa jo sinä koleana pitkäperjantain aamuna, jolloin menin avecini kanssa Leicester Squarelle saalistamaan teatterilippuja.

Kävi niin onnellisesti, että juuri me saimme kaksi viimeistä lippua illan näytökseen.

Kun saavuimme teatterille, rakennuksen edessä piti tietysti ottaa valokuvia todistusaineistoksi. Samoissa aikeissa liikuskeli myös eräs (oletettavasti saksalainen, itävaltalainen tai sveitsiläinen) pariskunta, joka pyysi minua ottamaan heistä valokuvan teatterin edessä. 

Pelkään, että kuva liikahti. Es tut mir leid.

Jännittyneinä astelimme sisään teatteriin. Olin yllättynyt, kun takkeja ei tarvinnut jättää narikkaan. Kaikki kamppeet sai viedä teatterisaliin, samoin juomat (siis myös ne, jotka sisälsivät alkoholia).

Tuntui ihmeelliseltä, että ihmiset litkivät olutta muovituopeista sametein koristellussa salissa.

Valitettavasti olimme saaneet paikat hyvin korkealta parvelta, minkä vuoksi emme nähneet näyttelijöiden kasvoja kovin tarkasti. Lisäksi kärsin hajataitosta, ja silmälasini ovat kymmenen vuotta vanhat.

Kun ensimmäinen näyttelijätär alkoi puhua, en ollut aivan varma, oliko hän Kristin Scott Thomas.

Vasta kun toinen näyttelijätär käänsi kasvonsa yleisöön päin ja lausui ensimmäisen repliikkinsä, käsitin, että hän oli Scott Thomas.

Kiikareitten avulla asia vahvistui. Ne maksoivat punnan.

Akustiikka oli onneksi hyvä, ja etenkin Scott Thomas lausui repliikkinsä selvästi. Mutta aivan kaikkea dialogia en kuullut. Tai ymmärtänyt.

Kokoelma Pinterin näytelmiä.

Välillä britit nauraa hörähtelivät erinäisille lausahduksille. Silloin minä ja avecini katsoimme toisiamme hitaasti. 

Erityisesti näytelmän lopussa putosin hieman kärryiltä. En esimerkiksi tajunnut, miksi Rufus Sewellin näyttelemä mies itki.

Tästä syystä lainasin näytelmän kirjastosta palattuani Suomeen.

Nyt olen lukenut tekstin, mutta olen lähes yhtä ymmälläni kuin nähtyäni esityksen. Näytelmässä on aukkoja, joita en kykene omin voimin täyttämään. Ehkä Old Times vaatii vielä toisen lukukerran.

Ja sanakirjan.

Vuonna 1971 kantaesityksensä saanut näytelmä kertoo nelikymppisestä pariskunnasta Katesta (Williams) ja Deeleystä (Sewell), joiden luokse saapuu vierailulle Katen nuoruudenystävä Anna (Scott Thomas).

Illan kuluessa naiset muistelevat köyhää mutta kultaista nuoruuttaan 1950-luvun Lontoossa, jossa he tutustuivat boheemeihin kulttuuripiireihin ja nautiskelivat kirjailijoiden, näyttelijöiden ja tanssijoiden seurasta.

Naiset asuivat aikoinaan yhdessä ja olivat läheisiä ystäviä – jopa niin läheisiä, että he kuulemma käyttivät toisinaan samoja alusvaatteita.

Kate on aina ollut hieman pidättynyt, Anna eloisampi. Aikoinaan ystävykset täydensivät toisiaan, mutta nyt tuntuu kuin naisten välillä olisi outo, melkein vihamielinen jännite. He eivät ole nähneet toisiaan kahteenkymmeneen vuoteen. Jollakin tavalla he ovat toistensa varjoja, kuin toisistaan erkaantuneita kaksoisolentoja. Ehkä tästä syystä Ian Ricksonin ohjaamassa näytelmässä päädyttiin siihen ratkaisuun, että näyttelijät Scott Thomas ja Williams vuorottelivat rooleja eri esitysiltoina.

The Harold Pinter Theatre illan tullen.

Kolmiodraama kihisee näyttämöllä miltei jokaisessa repliikissä. Välillä Anna ja Deeley puhuvat Katesta kuin tämä ei edes olisi huoneessa. Välillä Anna tähdentää, että hän ”löysi” Katen ensin. Toisessa näytöksessä selviää, että Deeley ja Anna ovat tavanneet jo aiemmin, nuoruudessa, ja tunsivat toisiinsa vetoa.

Dialogi on niukkaa ja kirkasta, kuin runoa. Tekstissä on täysin oma rytminsä, jonka tahdissa olen yrittänyt parhaani mukaan tanssia.

Näytelmän ydin tiivistyy siihen ajatukseen, että muistot hämärtyvät ajan kuluessa kuin pitkä ilta. Ihmiset voivat muistaa saman tapahtuman eri tavalla, ja joskus muistot ovat mielikuvituksen tuotetta, pelkkä tarina jota kerrotaan itselle tai muille. Anna toteaakin illan kuluessa, että ihmisellä voi olla muistoja asioista, joita ei välttämättä ole koskaan tapahtunut.

Tästä kirjasta löytyy johdanto ”Writing for the theatre”.

Näytelmä loppuu yllättävästi, odottamatta. Luulen, että Harold Pinter on viehtynyt avoimiin loppuihin. Vuonna 1962 hän piti Bristolissa National Student Drama -festivaaleilla puheen, jonka otsikkona oli ”Writing for the theatre”. Siinä hän totesi, että näytelmä ei ole essee eikä näytelmäkirjailijan pitäisi laittaa henkilöitään tekemään parannusta tai pyytämään anteeksi tekojaan viimeisessä näytöksessä pelkästään sen vuoksi, että meidät on opetettu odottamaan jonkinlaista päätöslauselmaa näytelmän lopussa. (Introduction teoksessa Harold Pinter: Plays One. Faber and faber 1996)

Kuvaavaa on, että Old Times -näytelmässä ei ole lainkaan kolmatta näytöstä, joka klassisen arisoteelisen kaavan mukaan olisi viimeinen näytös, loppuhuipennuksen paikka.

PS. Jos joku teistä sattumoisin ryntää kirjastoon lainaamaan kyseisen näytelmän ja keksii, miksi Deeley alkaa nyyhkyttää lopussa, kertokaa toki. Minulla on vain aavistukseni.