Welcome aboard!

My Night as Julie.

Keskiviikkona tein aivan uuden aluevaltauksen: kokeilin siipiäni risteilyemäntänä.

Risteily oli sikäli erikoinen, että laiva ei liikkunut mihinkään, ja lisäksi tunsin entuudestaan kaikki matkustajat. He toivat minulle sylintäydeltä lahjapaketteja ja pitkiä, valtavia kukkia. Yhdellä pöydällä loikoilivat minun romaanini sydämenmuotoisessa asetelmassa. Se oli kahdeksanvuotiaan siskontyttöni taideteos.

Mielestäni ravintolalaiva oli loistava miljöö Välimatka-romaanini julkistusjuhlille; kirjan keskeinen henkilöhahmo, ”isi”, rakastaa merta ja purjehtimista yli kaiken. Itse en koskaan ole edes koskettanut vinssiä, fokasta puhumattakaan. Sen vuoksi näytin käsikirjoitukseni kinkkisiä kohtia ennen painoonmenoa mm. itse Hjallis Harkimolle, merenkävijälle.

”Hänhän on Suomen ainoa purjehtija”, sisareni totesi kuultuaan suunnitelmastani.

Pukeuduin merellisiin kirjajulkkareihin teeman mukaisesti. Päässäni keikkui kaverilta lainaamani kapteeninlakki, ja ylleni olin löytänyt merimieshenkisen mekon. Äitini ja siskoni purskahtivat heleään nauruun, kun he astuivat laivaan ja näkivät minut. Siitä tiesin, että asuvalintani oli onnistunut.

Eräs kirjailijaystäväni huudahti ensisanoikseen: ”Sä oot niinku ilmetty Julie Love Boatista!”

Googlasin äsken Julien ja ilahduin valtavasti.

Kun juhlavieraita oli kertynyt riittävästi, minun oli toivotettava vieraat tervetulleiksi matkalle. Tästä jännittävästä hetkestä olin jo kirjoittanut kokonaisen kolumnin sanomalehti Ilkkaan. Miten selviäisin julkisesta esiintymisestä ilman, että koko Love Boat hukkuisi myötähäpeään? Paineet olivat valtavat. Olin jostakin saanut päähäni, että sen, joka tarttuu mikrofoniin, on täytettävä vähintään stand up -koomikon saappaat.

Lausuttuani ensimmäiset sanat kaikki oli kuitenkin yllättävän helppoa. Yleisö oli selvästi minun puolellani, eikä esimerkiksi heitellyt minua Lidlistä ostamillani vaahtokarkeilla.

Eräs ystäväni on viisaasti sanonut, että julkkaribileet ovat melkein yhtä tärkeä tilaisuus kuin häät – paitsi että häät järjestetään toivottavasti vain kerran elämässä. Tätä mefaforaa viljelin puheessani ja kiitin onnellisena, kuinka monia ihania bestmaneja ja kaasoja minä ja kirjani olemme matkan varrella kohdanneet.

Puheenvuorojen jälkeen oli lukuperformanssin vuoro. Minä, siskoni ja lapsuudenystäväni luimme romaanista ääneen kaksi edustavaa näytettä. Varoitin etukäteen yleisölle, että me emme olleet näyttelijöitä. Se ei tuntunut ketään haittaavan. Osa juhlavieraista tuntui jopa liikuttuvan, kun 1960-luvun tanssilavakohtauksessa alkoi taustalla soida haikea Mirjamin valssi.

Jokaiseen risteilyyn kuuluu tietysti myös bändi. Olin pyytänyt esiintyjäksi suomalais-ranskalaisen folk-pop -duon, Evan & Manun, jonka lauluissa heijastuvat pariskunnan tekemät reppureissut ympäri Eurooppaa. Kun editoin kirjaani Barcelonassa, kuuntelin repeatillä heidän biisiään ”Feet in the Water”. Minun ilokseni he soittivat juhlissani tuon kappaleen ja omistivat sen minulle!

(Eva & Manu on tällä hetkellä hyvässä nosteessa: luin juuri Facebookista, että heidän esikoislevynsä on singahtanut Rumban listalla ykköseksi! Lämpimät onnittelut!)

Keikan jälkeen seurasi leikkimielinen murreskaba. Minä ja runoilijaystäväni vedimme kisan yhdessä. Yleisö jakaantui ryhmiin ja sai ratkaistavakseen erilaisia romaanista poimittuja ilmaisuja. Koin valtavaa nautintoa, kun katselin, miten ihmiset pureskelivat kyniään ja pohdiskelivat päät yhdessä oikeita vastauksia. Heiltä esimerkiksi kysyttiin, mitä eteläpohjalainen murresana ”pualijauhoonen” tarkoittaa (kun puhutaan ihmisestä). Ryhmä nimeltä ”Jari ja kump.” veikkasivat oikeaksi vastaukseksi: F28.8. Sen viereen oli kirjoitettu kissankokoisin kirjaimin HULLU.

Noin klo 23.30 baarimikolle tuli sellainen tunne, että bileet on loputtava. Väkeä oli tässä vaiheessa liian vähän, eikä alkoholikäyttäytyminen ollut kuulema tarpeeksi aktiivista. Edes Julie-hymyni ei saanut miehen mieltä muuttumaan.

Päätimme kuitenkin olla välittämättä hänestä ja jatkaa tanssimista Madonnan tahtiin. Tanssi loppui vasta, kun baarimikko irrotti piuhat seinästä melko päättäväisesti.

Jatkoimme iltaa pienellä porukalla Millionaire’s Clubiin. Siellä soitettiin biisejä, joiden lyriikoissa maalailtiin muun muassa sellaisia syvällisiä asioita kuin ”shake that ass” ja ”I just had sex and it felt so good”.

Uskon ja toivon, että yökerhon nimi on hyvä enne kirjamyyntiä ajatellen.

Tulin kotiin aamuyöllä klo 3.40 ja mutustin jälkiuunileipää kukkaistuoksussa. Keittiö oli täynnä valtavia taideteoksia, lahjaksi saamiani kukkia, joiden kaikkien nimiä en edes tiennyt. Auringonkukan tunnistin. Suu hymyssä luin kortteihin kirjoitettuja onnentoivotuksia ja tervehdyksiä. Siemailin maitoa ja avasin ystäväni antaman lahjakäärön.

Kääröstä paljastui maailmankartta.

Ei ollut yhtään hassumpaa olla Julie.

Elävien juhlat

Välimatka on valmis.

Eilen oli Välimatkan laskettu aika. Olo tuntui hiukan painavalta. Hengittäminen oli vaikeaa. Entä jos SE näyttäisi jotenkin oudolta, kun se laskettaisiin syliini? Mitä jos en pystyisikään rakastamaan sitä täydestä sydämestäni?

Soitin muutaman hätäpuhelun isosiskolleni ja parille ystävälle. Tiesin, että nämä ihmiset eivät murtuisi pahimmankaan edessä. He lupasivat tulla Bulevardille vastaanottamaan Välimatkaa kanssani. Sovimme, että näkisimme WSOY:n edessä klo 16.15.

En ollut milloinkaan elämässäni ollut näin täsmällinen.

Klo 15.40 minulle tuli vahva tunne siitä, että minun olisi pukeuduttava espanjalaiseen tyyliin. Romaanin tapahtumat sijoittuvat osittain Teneriffalle, ja olin tässä vaiheessa 99-prosenttisen varma siitä, että kyseinen saari kuuluu Espanjaan. Viskasin kotelomekkoni lattialle ja kaivoin komerosta Barcelonasta ostamani rimpsuhameen. Sen tarkoituksena oli tuoda mieleen intohimoinen flamencotaiteilija, sellainen joka tanssii silmät kiinni ja jonka huulet värähtelevät askelten tahtiin. Hiuksiini sidoin kirkkaanpunaisen muoviruusun, jotta saisin kutrini kuriin. Kengiksi valitsin ne, jotka kopisivat eniten.

Hyppäsin pyörän selkään ja puuskutin kohti Bulevardia. Matkalla hameen vetoketju aukesi. Vasemmalla kädellä ohjasin pyörää, oikealla yritin pitää hameen paikoillaan. Se oli vyötäröstä liian tiukka. Barcelonassa olin luvannut itselleni, että ryhtyisin tekemään vatsalihasliikkeitä säännöllisin väliajoin voidakseni käyttää tuota hametta.

Mihin tuo lupaus oli unohtunut?

Kun näin siskoni ja ystäväni Bulevardin edessä, oloni helpottui hiukan. Klo 16.24 minä ja vastaanottokomiteani kipusimme toiseen kerrokseen. Soitin kelloa vapisevin käsin. Ovi aukesi. Ketään ei näkynyt. Huoneessa haisi kahvilta ja paperipinoilta, elävien ja kuolleiden kirjoilta. Koputin arasti erään kustannustoimittajan oveen. Hän oli jo luultavasti odottanut tätä hetkeä, joskaan ei ehkä yhtä innokkaasti kuin minä.

Hän asteli luoksemme ja ojensi minulle Välimatkan. Se tapahtui hyvin mutkattomasti, paljon nopeammin kuin olin odottanut. Pyörryin mielikuvissani. Kirja tuntui oudon kevyeltä. Paikalle asteli myös kustannuspäällikkö, ja eräs toinen kustannustoimittaja. He olivat ruskettuneet kesän aikana. Kaikki seurasivat reaktiotani. Ystäväni ottivat minusta valokuvia vuorotellen. Huuleni tärisivät niin, että minun oli vaikeaa hymyillä.

Ja kuitenkin olin hyvin onnellinen.

En enää muista, mitä tuossa tilanteessa puhuttiin. Luultavasti yritin kysyä jotakin järkevää ja asiallista. Saattoi olla, että epäonnistuin siinä. Minun olisi tehnyt mieli hyppiä riemusta, aivan kuin maaliskuussa 2007, kun minulle soitettiin WSOY:ltä ja sanottiin: ”Useampi ihminen täällä on nyt lukenut käsikirjoituksesi, ja me olemme ajatelleet, että tästä tehdään ensi syksyksi kirja.”

Esikoisellani ei ollut vielä silloin edes nimeä. Muistan, että rupesin kiljumaan ilosta.

Ehkä aikuistuminen tarkoittaa sitä, että pystyy kiljumaan ääneti.

Juhlallisen, maltillisen vastaanottoseremonian jälkeen lähdimme espanjalaistyyliseen baariin ja ostimme mojitokannun. Pyynnöstä luin ääneen pätkiä romaanistani, vaikka olisin osannut ulkoa minkä tahansa kohdan.

Mojitokannullisen jälkeen kaikki katosivat tahoilleen, paitsi lapsuudenystäväni Viivi. Olemme tunteneet 25 vuotta, pidempään kuin monet ovat eläneet. Tapasimme toisemme päiväkodissa, ennen kuin osasimme kumpikaan kirjoittaa kunnolla. Päiväkodissa ryhdyin jostain syystä pitämään päiväkirjaa. Merkitsin lyijykynällä muistiin tärkeitä tapahtumia, kuten sen että ”Isi oli Aamrikas ja sillä oli vdookmera”. Viivikin on tärkeä henkilöhahmo tuossa ensimmäisessä kirjassa.

Juhlailtamme huipentui Anna K:hon. Lauloimme yhdessä Eagle Eye Cherrin vanhan hitin ”Save Tonight”. Esityksen jälkeen yksi ihminen taputti meille. Olimme hyvin liikuttuneita tästä eleestä. Toinen duettobiisi oli Nylon Beatin ”Anna mulle”. Karaokevideo oli niin rietas, että purskahdimme nauramaan kesken laulun. Meille taputettiin innokkaasti. Ehkä se johtui siitä, että toimme niin elävästi mieleen Jonnan ja Erinin.

Jossain vaiheessa meidän pöytäämme eksyi kaksi innokasta laulajaa. Toinen heistä lauloi kuin Olavi Virta, toisen karaokenimi oli Yrjö. Kysyin Olavi Virralta, työskenteleekö hän kenties muusikkona. Hän vastasi: ”Hautaustoimialalla.” Hän kutsui minut ja Viivin tapaamaan häntä hautausmaalle jonakin päivänä. Voisimme esimerkiksi soittaa kappelissa pilliurkuja.

Viivi kuiskasi idean kuulostavan sen verran kreisiltä, että sen voisi jopa toteuttaa.

Yrjö kuunteli keskustelua sivusta hyvin vakavana. Sen jälkeen hän kirjoitti valkoiseen karaokelappuun nimensä ja puhelinnumeronsa, ojensi lapun meille ja sanoi: ”Jos teitä kiinnostaa elävien juhlat, soittakaa mulle.”