Välimatka lyhenee

Tältä näyttää Välimatkan kansi.

Romaanissaan Tropic of Cancer (suom. Kravun kääntöpiiri) Henry Miller vertaa romaanin kirjoittamista raskaana olemiseen: “The book has started
to grow inside me. [–] I am pregnant. I waddle awkwardly, my big stomach
pressed against the weight of the world.” 

Olen nyt ollut siunatussa tilassa vajaat kolme vuotta. Hedelmöityin lokakuussa 2009, jolloin tein matkan Madeiralle. Näin siellä valaita, kastanjapuita, fado-laulajia, madeirankyyhkyjä ja kuumepuita. Näin kodittomia paikallisia turistikaduilla, hyvinvoivia eläkeläisiä kalaravintoloissa, hassulla suomenkielellä raapustettuja ruokalistoja. 

Mielessäni alkoi versoa tarina äidistä ja aikuisesta tyttärestä, jotka lähtevät ensimmäistä kertaa kahdestaan ulkomaille. He ovat viettäneet koko ikänsä Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla; äiti asustaa pienessä Synkkylän kylässä, jossa elokuvateatteri on jo muuttunut autiotaloksi ja rautatieasema on enää vanhuudenhöperö vanha tönö. Tytär on jäänyt jumittamaan kyläilymatkan päähän, mutta halajaa salaa maailmalle. Isosisko on lentänyt pesästä jo aikoja sitten.

Kun äidin 60-vuotissyntymäpäivät lähestyvät, hän saa tyttäriltään lahjaksi matkan Teneriffalle.

Valitsin Teneriffan, koska henkilöiden luonne vaati turvallisen pakettimatkan ja koska minulla on saareen voimakas tunneside; tein sinne perheeni kanssa ensimmäisen ulkomaanmatkani ollessani seitsemänvuotias. Muistan yhä vesipuistojen valtavat liukumäet, baskeripäiset katutaiteilijat ja vehreät puistot, papukaijat joiden kynnet kutittivat olkapäitä.
Muistan hämärästi myös retken Teiden tulivuorelle. Taksikuski kurvasi autollaan yhä korkeammalle, sumu sokaisi silmät, tuntui kuin olisimme tehneet retken taivaaseen. Samana iltana kirjoitin päiväkirjaani hatarin tikkukirjaimin: ”TÄNÄÄN ME AJETTIIN PILVESSÄ.”
22 vuotta myöhemmin palasin Teneriffalle muistoissani. Yritin palauttaa mieleeni hotellin tunnelman, kiiltävät marmorilattiat, lasiovet joiden läpi kävelin ja löin pääni. Yritin muistaa suolaisen meren, valtavat jäätelöannokset, huvittuneet tarjoilijat. Yritin muistaa, millaista oli juosta uima-altaan reunalla ja ajaa takaa vaaleanpunaista rantapalloa.
(Toisinaan minulla on yhä samanlainen tunne – vain rantapallo on vaihtunut joksiksin toiseksi.)
Kolmatta kirjaani voisi kuvailla merentuoksuiseksi ja kaipauksenväriseksi, riipivän riemun romaaniksi. Äidin
ja tyttären suhde on herkullinen aihe, siitä ei meinaa saada
kyllikseen, sen maku jää mieleen ikuisiksi ajoiksi. Romaani kertoo myös
kadonneesta isästä, joka on samalla poissa ja läsnä, hän on tehnyt kotinsa tyttären sydämeen.

Tässä kirjassa olen viljellyt omaa kieltäni, omaa eteläpohjalaista murrettani ja nähnyt, kuinka se tuottaa satoa. Olen huomannut, miten vivahteikasta murre voi olla, miten kuvaavia ilmauksia sillä on tarjottavanaan. Joku odottaa ihastustaan aivan ”nytyssilimin”, toisella on käytännön asiat ”niinku vasikanhännän pääs”. Murre on erityisesti romaanin äidin kieli, se pääsee kukoistamaan henkilöiden dialogissa sekä äidin lyhyissä monologeissa.

Romaanille piti keksiä nimi viime joulukuussa. Valitettavasti sitä ei voinut löytää almanakasta. Kaikenlaisia vaihtoehtoja mietittiin, ja kaikissa oli jotakin vikaa. Lopulta soitin siskolleni ja marisin lukuisista ongelmistani. Nimiasia ei ollut niistä vähäisin. Siskoni ei ollut lukenut käsikirjoitusta, mutta oli joutunut kuuntelemaan juonenkäänteistä loputtomia referaatteja. 
Puhelun aikana hän meni netissä synonyymisanakirjaan, lätkäisi sinne sanan ”matka” – ja löysi kiihkeästi odottamani vastauksen.
Tapaninpäivänä lähetin kustannustoimittajalleni siskoni nimiehdotuksen. Arvelin, että näin joulun aikaan hän varmaan ilahtuisi sähköpostista ja myös tarkistaisi mailinsa säännöllisin väliajoin. Olin oikeassa. Hän vastasi melko nopeasti ja totesi, että nimi on loistava.
Romaani kastettiin juhlallisin menoin Välimatkaksi.
Jokainen lukija voi itse oivaltaa, mihin kaikkeen nimi romaanissa viittaa.
Näinä päivinä minulla on viimeinen mahdollisuus parannella käsikirjoitustani, poistaa turhia sanoja, miettiä lauseiden rytmiä. Koska en halua puhua rumia tässä blogissa, voin kertoa, että olen viime aikoina rakastellut pilkkua. Se on aika hikistä puuhaa, eikä aina kovin nautinnollista.
Toivon kuitenkin, että tuloksena on kelpo yksilö. Hartaasti sitä on ainakin tehty. Laskettu aika on 6. elokuuta, joten enää ei tarvitse kauan vartoa. Kesän kalkkiviivoilla sitä saa jo mennä ihastelemaan ja silittelemään kirjakauppoihin.
Ehkä joitakuita se jopa valvottaa öisin.

Ihanaa odotusta teille kaikille!
PS: Julkaisen tämän kirjoituksen ohessa romaanin kannen, jonka on taidokkaasti suunnitellut graafikko Anna Makkonen.

PPS: Tässä linkki WSOY:n Kirjasanomiin. Sieltä löytää Välimatkan kuvauksen ja kannen (ja myös minut istumassa haikean näköisenä ikkunalaudalla), ja tietenkin myös muut syksyn kirjat: Kirjasanomat