Evakon tarina

Matkamuistoja

Olen elänyt viimeiset kolme viikkoa niin sanottua matkalaukkuelämää, raahannut rypistyneitä vaatteita lentoasemilla ja junanvaunuissa, kantanut repussani ruttuista paperipinkkaa jonka on määrä muuttua elokuussa romaaniksi.

Syy pakenemiseen tiivistyy yhteen sanaan: kylpyhuoneremontti.

Remontti on nyt kestänyt kauemmin kuin minulle luvattiin. En saata ymmärtää, miksi remonttimies ei pane vauhtia töppösiin minun hyvinvointini tähden. Olettaako hän, että voisin elää ja nukkua asunnossa, jossa ei voi käyttää vessaa eikä suihkua? Luuleeko hän todella, että uskaltaisin lähteä keskellä yötä hiippailemaan taloyhtiömme saniteettitiloihin, jotka muistuttavat pimeää kellaria? Miten voisin selviytyä tästä kaikesta, kun en pärjännyt partiossakaan?

Minusta tuntuu, että jos vain voisin tavata hänet, jos hän vain suostuisi kohtaamaan minut ja keskustelemaan kanssani näistä asioista, hän heltyisi. Mutta hän ei ole vastannut puheluihini.

Toisaalta olen kiitollinen siitä, että remonttiin on vihdoin ryhdytty. Seinien repiminen kostuneiden villojen tähden oli loistava tekosyy lähteä puoleksitoista viikoksi evakkoon Barcelonaan, kaupunkiin, johon kesä on jo saapunut.

Lähdin reissuun siskoni kanssa. Jo Helsinki-Vantaan lentokentällä meitä nauratti jokin, jota on mahdotonta määritellä. Kukaan ulkopuolinen olisi tuskin ymmärtänyt meidän juttujamme – ei edes sellainen, joka puhuu loistavaa suomea.

Barcelonassa harva tiesi, mitä kieltä me puhuimme. Useimmat luulivat, että olimme venäläisiä.

(Emme olleet varmoja, mihin tuo harhaluulo perustui. Päätimme sen johtuvan silmiä hivelevästä kauneudestamme.)

Saavuimme Barcelonaan myöhään illalla. Olimme ehkä hiukan pettyneitä hotellin tasoon. Aulassa ei ollutkaan kiiltäviä marmoripylväitä eikä turkooseja suihkulähteitä, ei ilmastoitua baaria josta voisi ostaa tähtisadetikulla varustetun kookosdrinkin.

Siellä oli tiski ja tiskin takana mies, joka rupesi puhumaan hätäistä englantia. ”Olemme varanneet teille huoneen, jossa on parisänky. Toivottavasti se ei haittaa? Meillä on myös isompi huone, jossa on erilliset sängyt, mutta siitä joutuisitte kumpikin maksamaan lisähintaa noin 50 euroa.”

Mies lisäsi ystävällisesti, että voimme rauhassa katsastaa huoneet ja päättää, kumman haluamme.

Tungimme laukkuinemme ahtaaseen hissiin ja tsekkasimme nuo kolmen tähden huoneet. Pienempään huoneeseen ei mahtunut juuri muuta kuin ahdas parisänky ja tunkkaiset verhot. Katsoimme hitaasti toisiamme. Jouduimme hyväksymään sen tosiasian, että siskonpetiajat olivat auttamattomasti ohi.

Jo ensimmäisenä iltana lähdimme kaduille käveleskelemään ja etsimään sopivaa ravintolaa. Hotellin ympäristössä liikuskeli paljon epäilyttäviä porukoita, miehiä, joilla näytti olevan jokin synkkä suunnitelma. Kuin yhteisestä sopimuksesta he eivät kertoneet sitä meille. Suuntasimme kohti Ramblaa, josta kantautui turistien turvallinen hälinä. Kävelimme kylki kyljessä ja puristimme käsilaukkujamme nälkäisiä vatsojamme vasten. Barcelonassa asuva ystäväni oli varoittanut: ”Älkää hirveästi liikuskelko hotellinne läheisyydessä. Pitäkää huolta laukuistanne.”

Aamulla kaikki näytti jo valoisammalta (joskin olin saanut nukuttua vain pari tuntia). Siskoni oli nukkunut vallan mainiosti, mutta häntähän vieraat sängyt eivät pelottaneet. Aamiaispöydässä herättelin itseäni kofeiinittomalla teellä ja toivoin olevani enemmän hänen kaltaisensa. Edes silkkinen riepuni, jota kannan mukanani kaikkialle, ei ollut kyennyt tuudittamaan minua turvalliseen uneen.

Ensimmäisenä lomapäivänä katsastimme Barcelonan kuuluisan kirkon, Sagrada Familian. En enää ihmettele, miksi tuota Gaudin keskeneräistä taideteosta kutsutaan maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Kuljimme huokaillen kaikuvassa kirkossa ja osoittelimme pylväitä, jotka muistuttivat taivaita kurkottelevia puita. Kirkon kauneutta oli mahdotonta vangita kameraan. Ehkä edustavin otos on valokuva, jossa lukee hehkuvin kirjaimin ”perse”. Siskoni huomasi tällaisen yksityiskohdan Sagrada Familian seinässä.

Kaikenlaiset museokaupat jne. vetivät meitä puoleensa. Sagrada Familiasta ostin muun muassa avamenperän, jonka numeroista saa jotenkin laskettua Jeesuksen kuoliniän. Kävimme myös Mango Outletissa, josta löysin kolme ihanaa vaatekappaletta alle 30 eurolla. Mietin noin 25 minuuttia, voinko ostaa ne kaikki. Kuinka paljon ne lisäisivät matkalaukkuni painoa?

Siinä vaiheessa siskoni jo seisoskeli lähellä ovea ostoskassiensa kanssa.

Loman aikana ehdimme myös syödä runsaasti tapaksia, kuunnella komeita katusoittajia Barcelonetassa, ihastella flamencotanssijan hikisiä hiuksia, kävellä jalat väsyneinä Parc Ciutadellan halki ja maata rannalla kaikki vaatteet päällä. Oli vielä hiukan liian tuulista, jotta olisimme voineet paistatella pelkissä bikineissä.

Viiden päivän aikana ehdimme ennen kaikkea nauraa. Vasta sinä päivänä kun siskoni lähti lentokentälle ja halasimme hotellin edustalla, purskahdimme itkuun. Taksikuski hivuttautui häveliäästi ratin taakse ja odotti.

Kun siskoni oli vilkuttanut hyvästiksi ja auto kaasuttanut kulman taakse, kokosin itseni ja pesin kasvoni hotellin vessassa. Sen jälkeen jäin aulaan odottamaan ystävääni, jonka luokse sain mennä vielä viikoksi. Hän tuli hakemaan minut hotellilta ja auttoi minua kantamaan limenvihreän matkalaukkuni, joka erottui kaikista muista laukuista.

Mutta se on jo toinen tarina, niin pulska, että sille täytyy antaa oma tilansa.

¡Adiós y hasta luego, amigas!