Terveisiä yhteiskunnasta!

Noin pari viikkoa sitten mainostin innoissani Facebookissa, että minulla on palaveri:

”Ah! Saan olla ohikiitävän ajan osa yhteiskuntaa!”

Eräs kirjailijakaverini kommentoi statustani: ”Kerro sitten millaista siellä on.”

Kirjailijoille seikkailut yhteiskunnassa ovat harvinaista herkkua, etenkin jos he eivät ole hommanneet itselleen päivähoitopaikkaa (vaan ovat jostakin käsittämättömästä syystä päättäneet omistautua kirjoittamiselle). Näille yksilöille kaikenlaiset sosiaaliset kohtaamiset ovat siis hyvin arvokasta henkistä ravintoa.

Alla raportti uusimmista seikkailuistani yhteiskunnan ytimessä.

Yhteiskunnassa elää ihmisiä, jotka puhuvat toisilleen, muuallakin kuin Facebook-chatissa.
Yhteiskunnassa järjestetään kokouksia, jotka usein pidetään ”neukkarissa” eli neuvotteluhuoneessa. Jos osallistujat ovat onnekkaita, paikalle on tuotu sämpylöitä, kivennäisvettä ja ehkä myös katkarapusalaattia.

Allekirjoittanut osallistui kuvauksen kaltaiseen kokoukseen 19. maaliskuuta.

Hän ei uskaltanut ottaa kivennäisvettä vaan tyytyi tavalliseen ”hanaveteen”, sillä häntä jännitti avata Vichy-pulloa ihmisten silmien edessä.
Hän oli pukeutunut mustiin farkkuihin ja mustaan liituraitajakkuun näyttääkseen asialliselta. Hänellä oli myös korkeakorkoiset saappaat, jotta hän olisi onnistunut antamaan itsestään pari senttiä pidemmän (ts. kunnioitettavamman) vaikutelman.
Allekirjoittanut oli laatinut etukäteen kattavan asialistan tärkeinä pitämistään seikoista. Hän oli ennen kaikkea päättänyt tuoda itsevarmasti esiin nuo kohdat.
Kokouksessa hän huomasi kuitenkin naurahtavansa jokaisen ranskalaisen viivan kohdalla. Hänen suustaan kuultiin myös useaan otteeseen lausahdus ”no tää nyt on vaan tälläänen”, vaikka kyse oli allekirjoittaneen omasta tulevaisuudesta.
Em. kokous oli allekirjoittaneen viikon kiistaton kohokohta; hän ei ollut pitkiin aikoihin sanonut ihmisille niin montaa lausetta peräkkäin. Hän oli toki kirjoittanut niitä, mutta se ei ollut sama asia.
 
Allekirjoittanut osallistui ensimmäiseen kirjailijaliiton kokoukseensa 15. maaliskuuta. Siellä hänet valittiin toiseksi pöytäkirjan tarkastajaksi, todennäköisesti siksi, että juuri sitä hän oli salaa pelännyt.
(Hän ei vieläkään tiedä, mitä pöytäkirjan tarkastaminen tarkoittaa. Kirjailija Jarkko Tontti kehotti häntä katsomaan Googlesta.)
Parin viikon aikana allekirjoittanut on käynyt muutamaan otteeseen tuulettumassa.
Hän on osallistunut kaksiin kirjajulkkareihin, joissa molemmissa juhlistettiin loistavaa lyhytproosaa. 
Ensimmäiset juhlat jännittivät allekirjoittanutta kovasti, sillä hän tunsi bileistä entuudestaan vain päähenkilön. Pian hän huomasi kuitenkin, että laskiaispullat ja yhteiskunnan täysivaltaiset jäsenet, (päivänsankari & muut vieraat), tekivät hänen olonsa hyvin kotoisaksi.
Toisissa juhlissa allekirjoittanut pukeutui Kill Bill -elokuvasta tutuksi hahmoksi, Black Mambaksi. Naamioituminen onnistui siten, että hän etsi netistä Uma Thurmanin kuvan, leikkautti itselleen otsatukan ja tuunasi tätinsä vanhan keltaisen jakun mustalla teipillä (jonka hän löysi Clas Ohlsonilta). 
Hän oli erityisen kiitollinen sosiaalisesta kontaktista Clas Ohlsonin ystävällisen myyjän kanssa. Myyjän puheesta ilmeni, että yhteiskunnassa ns. jeesusteippiä kutsutaan nykyään ”jesariksi”.
Allekirjoittanut osti Kill Bill -asua varten myös muovisen ritarimiekan Stockmannin leluosastolta. Juhliin osallistujien mielestä miekka toimi riittävänä ”viitteellisenä” merkkinä.
Hän sai yhteiskunnassa hyvää palautetta muodonmuutoksestaan.
Hän on parin viikon aikana istunut myös Rytmissä kirjoittamassa (normaaleissa vaatteissa), tervehtinyt ujona tuttuja vieraita naamoja ja saanut kutsun baarin 12-vuotisjuhliin.
Hän epäilee sen johtuvan otsatukasta.
Hän on osallistunut ahkerasti ryhmäliikuntatunneille kuten pilatekseen, joogaan, afrotanssiin sekä balettiin. Balettitunneilla hän on huomannut alenneensa Lapuan balettikoulun primaballerinan paikalta siihen hajanaiseen joukkoon, jolle kaikki liikkeet eivät ole opettajan mielestä ”vielä ihan niin selviä”.
Hän on lähettänyt pari tärkeää sähköpostia, vastaanottanut muutaman ja odottanut niitä kärsimättömänä lisää.

Hän on tavannut ystäviä ja tuntenut kasvoillaan yhteiskunnan ihanan tuulahduksen.

Hän on tuntenut vastustamatonta halua vierailla mol.fi -sivustolla, vaikka tietää, ettei työpaikan hankkiminen tule juuri nyt kyseeseen.
Allekirjoittanut ei kuitenkaan voi olla ajattelematta vakinaista ergonomista tuolia, jolla istua joka päivä; työkavereita, jotka pyytävät mukaan lounaalle (tai ovat pyytämättä); palkkakuittia, joka lähetetään kotiin joka kuukausi, mieluiten perjantaisin.
Mikä voisikaan tuoda ihmistä lähemmäksi yhteiskuntaa kuin nuo em. seikat?
Sitä allekirjoittanut miettii tälläkin hetkellä.

No niin, ja vähän hymyä!

Noin vuosi sitten minulta kysyttiin ensimmäisen kerran, haluaisinko osallistua antologiaan, jonka aiheena on naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö ja nimenä Pimppini on valloillaan.

Ensimmäinen ajatukseni oli: ehkä, jos muutatte nimen.

Jokainen, joka on syntynyt ja kasvanut Etelä-Pohjanmaalla paikallista körtti-ilmastoa hengittäen, suhtautuu kaikenlaisiin pimppijuttuihin epäilevästi.
Irrationaaliset, varsin alkeelliset ajatukset myllersivät päässäni. Mitä jos joku googlaa ”pimpin”, ja esiin ponnahtaa minun nimeni? Onko maineeni vaarassa?

Sitten muistin opiskelukaverini, joka oli kirjoittanut ansiokkaan seksivalistusaiheisen näytelmän. Googlaamalla itsensä hän huomasi kauhukseen päätyvänsä sentapaisille sivustoille kuin mulkku.kyrpa.net tai nainti.fi. Hän piti ilmiötä ikävänä sivutuotteena, mutta suhtautui asiaan huumorilla.

Minäkin aloin ajatella, että ehkä elämä ei ole kuitenkaan niin vakavaa.

Antologian aihe sen sijaan on vakava. Se koskettaa jollakin tavalla melkein jokaista naista. Kun päätin osallistua kokoelmaan, jouduin miettimään, mitä seksuaalinen vallankäyttö oikeastaan on. Mitä kaikkea sen piiriin luetaan, missä rajat kulkevat?

Vastaus siihen löytyy uunituoreesta 250-sivuisesta opuksesta.

Sen ovat toimittaneet kirjailija Katja Kettu ja taiteilija Krista Petäjäjärvi. Mukana on vaikuttava joukko kirjailijoita, taiteilijoita ja eri alojen asiantuntijoita. Tänään ilmestyneessä Helsingin Sanomien arviossa kriitikko Suvi Ahola toteaa: ”Taiteilijat  – – kirjoittavat henkilökohtaisesti, vihaisesti, tilittävästi. Monet novelleista ja runoista avaavat kirjoittajistaan aivan uusia puolia.” Voin ilolla yhtyä tähän kommenttiin.

Puhuin tänään ystäväni kanssa puhelimessa. Keskustelu meni jotenkin näin:
”Mun pitäis varmaan kirjoittaa blogiin jotain pimpistä. Mutta mitä?”
”Eikö sulla muka oo pimpistä mitään sanottavaa?”

On, paljonkin. Mutta mitä kehtaan kertoa?

Seksuaalisesta vallankäytöstä puhuminen ei ole helppoa, ei myöskään siitä kirjoittaminen. Se voi ilmetä hyvin salakavalasti, melkein huomaamattomasti (ainakin siihen syyllistyvien näkökulmasta). Antologiasta voimme lukea, että seksuaalinen vallankäyttö ei tarkoita pelkästään fyysistä väkivaltaa. Kuten Katja Kettu teoksen esipuheessa kirjoittaa: ”Sitä tapahtuu puheenparsissa ja mediassa, ilmenee hämärillä kujilla ja päivällispöydissä. Seksuaalista vallankäyttöä tapahtuu, koska sen sallitaan tapahtuvan.”

Miten pitäisi suhtautua humalaiseen viisikymppiseen mieskirjailijaan, joka kustantamon juhlien päätteeksi tokaisee minulle kuin ohimennen, ilman mitään selityksiä: ”Pirä ittes seksisymbolina.”

Mitä sanoa julkkissovinistille, joka haukkuu minut puhelimessa vielä pahemmalla nimellä?

Miten työntää asunnosta ulos remonttireiska, joka heittelee alatyylisiä kommentteja ja painaa sata kiloa?

Usein suuttumus tulee vasta jälkeenpäin. Miks se niin sanoi? Mitä se sillä meinas? Ai pidä ittes seksisymbolina! Pidä ittes paskanpuhujana, ***tana!

Olen vuosien varrella huomannut, että nuorehko ikä yhdistettynä vaaleisiin hiuksiin kirvoittaa sekä miehiä että naisia kaikenlaiseen veikeään vähättelyyn ja pään aukomiseen. Joskus olen jopa harkinnut siilitukan ajamista tai hiusten värjäämistä mustiksi.

Vai voiko hiuksia syyttää kaikesta? Auttaisiko ehkä hameen vaihtaminen housupukuun ja kravattiin? Tai miten olisi kokorvatalotatuointi tai irokeesi, lävistys nenässä? Vai pitäisikö vaan lakata joogaamasta ja vanheta nopeasti?

Vai olisiko sittenkin mahdollista muuttaa asenteita, herättää pahvit, kaataa ne?

Nyttemmin olen muuten jo tyytyväinen antologian nimeen. Se on voimaannuttava visio, toivomus paremmasta.

Niin absurdia kuin se onkin, tässä yhteiskunnassa nainen saattaa yhä joutua miettimään, voiko hän olla esimerkiksi ”vakavasti otettava, uskottava kirjailija” ja samalla hymyillä valokuvassa, koska tulos saattaa näyttää ”hieman kosiskelevalta”.

Se nainen olen minä.