Valopilkkuja Välimatkan päästä

Tänä syksynä olen pystynyt kirjoittamaan blogiini harmittavan vähän.

Siksi nyt on valtava tarve tehdä jonkinlainen yhteenveto viime kuukausien kohokohdista, juuri ennen joulukuusen koristelua.

VÄRISYTTÄVIÄ VALOPILKKUJA:

 
1) Valmistuminen tuplamaisteriksi Salfordin yliopistosta, elokuvakäsikirjoittamisen maisteriohjelmasta (Master of Arts).

*haastavin hetki: saapuminen Lontooseen halpaan hostelliin, jossa haisi intialaiselta currykanalta. Huoneen näkeminen, sen tajuaminen, että tässä luukussa on selvittävä yksi yö. Sairaalloinen syyhypunkin pelko, nukkuminen kaikki vaatteet päällä.

*kohokohta: saapuminen vihdoin Manchesteriin, tuttuun kaupunkiin. Valmistujaispäivän seremoniat, hatun saaminen ja sen heittäminen ilmaan.

Hieno hetki oli myös kävellä lavalle todistusta hakemaan. Nimeni lausuttiin niin hassusti, että tuntui kuin olisin osallistunut Miss Universum -kisoihin (tosin hieman yli-ikäisenä).

Aleksi Puranen, Juha Kivelä ja minä heitämme hatut ilmaan. Kuva: Panu Mikkola

 

2) Välimatka-käsikirjoituksen luovuttaminen kustantajalle

*haastavin hetki: henkinen murtuminen Bulevardilla muutamaa päivää ennen painoonmenoa – mitä jos romaanissa on liikaa tavuviivoja?

*kohokohta: tavutusten ja muiden korjausten jälkeinen hetki, sen hyväksyminen, että kaikki voitava on nyt tehty. Lähtö Ruisrockiin samana iltana, ystävien näkeminen festrihälinässä. Itsen nuoreksi tunteminen. Pulpin keikka ja sähkönsininen taivas yöllä.

Me nähtiin Pulp ja Jarvis Cocker! Kuva: Pauliina Katajamäki

 
3) Kirjan painoonmenopäivä

*haastavin hetki: kun kokoonnuttiin porukalla laulamaan karaokea, eikä kukaan muu uskaltanut laulaa kuin minä.

*kohokohta: se, että uskalsin räpätä Madonnan American Life -biisin tahtiin: ”I do yoga and pilates and the room is full of hotties, so I’m checkin’ at the bodies and you know I’m satisfied.”

4) Välimatkan ilmestyminen

*haastavin hetki: käsieni tärinä, kun valmis romaani ojennettiin minulle WSOY:n kotimaisella osastolla.

*kohokohta: edellä mainittu tilanne sekä se, että nostimme ystävieni kanssa lasilliset Las Llamasin terassilla. Luin heille (pyynnöstä!!!) otteita lämpimäiskappaleestani.

Ensikohtaaminen kirjan kanssa. Kuva: Satu Malkamäki

 

5) Julkkaribileet ravintolalaivassa

*haastavin hetki: tarjoilujen (kuten sipsien ja karkkien) asettelu kulhoihin minuttia ennen vieraiden saapumista. Puheen pitäminen.

*kohokohta: kaikkien ihanien ihmisten onnittelut ja tervehdykset. Evan & Manun keikka juhlissani, se kun he lauloivat minulle ihanan laulunsa Feet in the Water. Jatkot Millionaire’s Clubilla.

Puhe Välimatkan julkkaribileissä. Kuva: Viivi Virtanen

6) Turun kirjamessut

*haastavin hetki: Turkuun pääseminen.

*kohokohta: istua Riku Korhosen vierellä Agricola-lavalla ja tajuta, etten ole yksin yleisön edessä. Lukijoitten lämmin palaute, ihmisten kohtaaminen.

7) Oriveden opiston Uuden kirjan päivät

*haastavin hetki: käsittää, ettei Oriveden opiston huoneessa ollut televisiota. Television etsiminen opiston tiloista ennen suosikkisarjani alkua.

*kohokohta: lämminhenkinen tunnelma kaikkien esiintymisten ja haastattelujen aikana. Risto Ahdin karismaattinen puheenvuoro.




8) Helsingin kirjamessut

-haastavin hetki: huomata ennen esiintymistä, että saappaani solki oli rikki. Kengän teippaaminen ja lopputuloksen epäuskottavuus.

-kohokohta: esiintyminen Eino Leino -lavalla. Yleisö oli hyvin mukana, joukossa hymyili tuttuja kasvoja. En edes romahtanut, vaikka ensimmäinen mikrofoni ei toiminut.

9) Pohjanmaa-turnee Seinäjoen, Kauhajoen, Kauhavan ja Alajärven Info-kirjakaupoissa

-haastavin hetki: jännittää, keitä tulee paikalle. Mittaako kuulijoiden määrä ihmisarvoni?

-kohokohta: Kirjakauppiaiden, haastattelijoiden ja lukijoiden kohtaaminen. Alajärvellä erään herran kommentti: ”Jaksaako tämän sun kirjas lukea?” Minä siihen: ”Jaksaa jaksaa.” Mies osti kirjani, ja signeerasin sen tyytyväisenä.

10) WSOY:n järjestämä kirjallinen ilta Turussa

-haastavin hetki: se, kun olin lupautunut soittamaan tilaisuudessa pianoa, mutta Suuri Toivelaulukirja oli liian painava eikä mahtunut matkalaukkuuni. Niinpä otin nuoteista valokuvan digikamerallani. Se ei ollut kovin hyvä idea; kameran näyttö oli aika pieni.

-kohokohta: se, että uskalsin kaikesta huolimatta soittaa pianoa yleisölle. Jatkot Turun legendaarisessa baarissa Dynamossa. 




11) Kirjastovierailu Jalasjärvellä

-haastavin hetki: junaan ehtiminen, paniikinomainen juoksu rautatieasemalle, hikinen selkä vaunuun astuessa.

-kohokohta: ystävällinen nuori kirjastonjohtaja, joka antoi minulle kyydin Seinäjoelta Jalasjärvelle ja takaisin – sekä kirjastoon saapunut aktiivinen yleisö.

12) Itsenäisyyspäivän juhlapuhe Lapuan yläkoululla

-haastavin hetki: oma liikuttuminen puheen aikana.

-kohokohta: kuulijoiden sydäntä lämmittävä palaute.

13) Vierailu Herättäjän kirjakaupassa Lapualla

-haastavin hetki: tajuta, ettei mulla ole taaskaan siistejä kenkiä. Täten lainasin saappaat siskoltani.

-kohokohta: hyvä keskustelu haastattelijan kanssa. Kuulijoiden tarkkaavaisuus ja eläytyminen, tuttujen ihmisten tapaaminen, kirjakaupan väen ystävällisyys.

Herättäjän kirjakaupassa signeeraamassa, Heli Karhumäen haastateltavana. Kuva: Satu Malkamäki


14) Kirjailijaliiton pikkujoulut:

-haastavin hetki: miettiä, mitä laittaa päälle, pitkän vai lyhyen mekon, mikä on etiketin mukaista, ja onko sillä väliä.

-kohokohta: kollegojen tapaaminen ja kuulumisten vaihto. Jatkot Kokomossa ja lopulta eräässä kodissa, jossa oli paljon kirjoja ja mahdollisuus laulaa ja tanssia porukalla mm. joulubiisien tahtiin (esim. Mariah Carey: All I Want For Christmas Is You).

Lisäksi olen kiitollinen kaikesta ihanasta palautteesta, jota ihmiset ovat antaneet minulle kirjastani sekä henkilökohtaisesti että välimatkan päästä. On tullut sellainen tunne, että kirja on ollut heille tärkeä.

Välimatka. Kansi: Anna Makkonen

Olen myös onnellinen parista uudesta kolumnipaikasta, jotka olen saanut tänä vuonna.

Lämmin kiitos myös kaikille teille, jotka olette lukeneet blogiani. (Siitäkin huolimatta, etten ole miesmuistiin pohtinut täällä kirjallisuutta. Ehkä ensi vuonna kokeilen sitäkin!)

Hyvää joulua kaikille!

Tontut istuvat iltaa kirjan äärellä…

Itkijänaisen itsenäisyyspäivä

Viime viikolla itkin tavallista enemmän.

Luin loppuun Ulla-Lena Lundbergin Jään. (Sivun 290 jälkeen murruin junassa, samaan aikaan jään kanssa).

Pidin itsenäisyyspäivän juhlapuheen vanhalla koulullani Lapualla.

Olin itkenyt jo puhetta kirjoittaessani. Puhe käsitteli muun muassa sitä, miten minun isovanhempieni sukupolvi joutui kasvamaan aikuiseksi sodan varjossa.

Kirjoitin aiheesta sekä yleisellä että henkilökohtaisella tasolla. Juuri tuo henkilökohtaisuus pelotti minua.

Entä jos alkaisin itkeä yleisön edessä?

Itsenäisyyspäivän aamuna tsemppasin itseäni kaikin keinoin. Yritin kuvitella, että puhe olisi jokin työtehtävä, jonka suorittaisin täysin coolisti.

Hah.

Menin koululle jo puolta tuntia ennen tilaisuuden alkua, jotta ehtisin tutustua mikrofonin toimintatapoihin. En kestäisi minkäänlaista blonditestiä näin tärkeässä tilaisuudessa.

Mikrofoni toimi moitteettomasti, minä en.

Sydämeni tykytti täysin epätahtiin. Kädet hikoilivat. Minulta kysyttiin, halusinko kahvia. Onneksi ymmärsin kieltäytyä. Jos olisin niellyt kupillisen kofeiinia, he olisivat joutuneet soittamaan ambulanssin.

Tilaisuus oli hyvin arvokas. Liikutuin jo tervehdyssanojen aikana. Ja entä sitten Poutun koulun kolmas- ja neljäsluokkalaisten Meirän Lapua -potpuri? Esitys oli hauska, mutta koululaisten kirkas ja iloinen ääni liikutti minua. Juhlassa soitettiin myös muun muassa Sibeliuksen Nocturne sekä Romanssi F-duurissa – mutta duurista huolimatta minulla oli varsin mollivoittoinen olo.

Kun minun vuoroni tuli, astelin jännittyneenä puhujankorokkeen taakse.

Olin unohtanut piirtää hymiöitä puheeni marginaaliin.

Aloitin puheen rauhallisesti, tasaisella ja varmalla äänellä. Kyllä tämä hyvin menisi. Minä vain luen kirjoitukseni läpi, tyynesti kuin uutistenlukija, ei kyyneleitä, ei itkua.

Jo ensimmäisellä sivulla ääneni alkoi väristä.

Ja kun aloin puhua omista isovanhemmistani, itku tuli – tapansa mukaan kutsumatta.

Sitä ei voinut käännyttää pois, vaikka kuinka yritin.

Kuin ihmeen kaupalla sain kuitenkin itkettyä ja puhuttua samaan aikaan. Jouduin pitämään taukoja, mutta minun ei sentään tarvinnut pyytää paikalle sijaislukijaa (vaikka sekin kyllä käväisi mielessä).

Puhe kesti kymmenisen minuuttia. Noin 95 prosenttia ajasta olin kyynelten vallassa.

Kun puhe päättyi, huomasin, että yleisölle oli käynyt samoin.

Tuntui valtavan ihanalta, kun tilaisuuden jälkeen monet tulivat kiittämään minua kädestä pitäen, sellaisetkin ihmiset joita en ollut koskaan tavannut. ”Tämä oli paras itsenäisyyspäivän puhe, jonka olen kuullut”, joku sanoi suureksi ilokseni. Toinen totesi, että kenenkään silmänurkka ei varmasti jäänyt kostumatta. Eräs vanha herra tuli vain puristamaan kättäni eikä sanonut mitään.

Puheesta tuli palautetta ja kiitoksia vielä päiviä myöhemmin. Tuntui, että puhe (ja kirjoitus) oli kulkeutunut sydämestä sydämeen.

Ehkä juuri tällaisten hetkien vuoksi jaksan kirjoittaa.

Urani Uutisvuodossa

Pulssini kiipeilee vieläkin korkealla kuin olisin juuri selvinnyt triathlonista. Syy: olen palannut kotiin Uutisvuodon nauhoituksista.

Aamu kotona oli kaoottinen. Minun ei tehnyt mieli aamiaista. Keittiö oli täynnä ruttuisia sanomalehtiä, uutisia joita olin alleviivannut oranssilla tussillani, lehtileikkeitä joita olin paniikissa saksinut muistini tueksi. Käteni tärisivät, kun käärin lämpörullia päähäni. En  myöskään ollut varma, mitä pukisin ylleni. Lopulta päätin pakata laukkuun useita vaatekertoja. Tekisin lopullisen valinnan sen mukaan, mitä Baba Lybeckillä olisi päällään.

Taksikuski aiheutti ylimääräistä sydämentykytystä. Hän ei ollut varma, missä YLE:n tv-studiotalo tarkalleen sijaitsi. Harhailimme hetken pitkin Pasilan katuja. Yritin olla vierittämättä kaikkea syytä hänen niskoilleen. Etsin sähköpostistani ajo-ohjeita, hikiläiskät hakeutuivat jo villatakkiini.

Helpotus oli valtava, kun näin Jari Tervon ja tuottaja Jussi Jokelaisen seisoskelevan ovien edessä, rentoutuneina ja normaaleina, aivan kuin mitään nauhoituksia ei olisikaan.

”Tervetuloa”, he sanoivat suut hymyssä. He eivät nähneet, että olin hajoamassa atomeiksi.

Jari näytti minulle ”hytin”, johon voisin jättää tavarani. Hytissä oli muun muassa sohva, peili ja oma vessa. Lisäksi sain avainkortin, johon syttyi vihreä valo.  ”Tämä on kuin Ruotsin-laiva”, Jari totesi.
Jätin takin ja laukun hyttiin, mutta olin huolissani, pääsisinkö halutessani taas paljettihuivini ja varakorvarenkaitteni äärelle.
”Pääset, jos otat avaimesi mukaan”, Jari opasti.

Minut vietiin ystävällisesti maskiin. Oli päivänselvää, että meikkiä tarvittaisiin ensi tilassa. Kauhistuin peilikuvaani. Tältäkö näyttää 30-vuotias nainen, joka on nukkunut yöllä kolme tuntia ja nähnyt levottomia unia liikenneministeristä ja avaruuslennosta?

Maskeeraaja ei tuntunut säikähtävän mitään. Hän teki työnsä huolelliseti, nosti vain välillä luomiani jotka itsepintaisesti painuivat kohti maata.

Babaa meikattiin samaan aikaan. En voinut vastustaa kiusausta – minun oli pakko kysyä häneltä jotakin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta! Juuri edellisenä viikonloppuna olin löhönnyt Lapualla television ääressä ja katsonut, miten mahtavasti Baba sheikkasi cha cha’ta hopeanhohtoisessa mekossaan. Hän kertoi, että hänellä oli tanssiharjoitukset joka päivä. Halusin hänen elämänsä.

Maskissa Baba kehui mekkoani, jonka olin ostanut keväällä vintage-kaupasta Barcelonasta. Sillä hetkellä tiesin, ettei minun kannattaisi vaihtaa hytissä farkkuja.

Kun näin studion, lavasteet ja yleisön, mieleeni tuli edellinen kerta Uutisvuodossa vuonna 2009. Silloin pelkäsin, jos mahdollista, vieläkin enemmän. En ollut aivan varma, mikä pelin henki olisi. Entä jos sanavarastostani katoaisivat kaikki substantiivit? Tuttu alkumusiikki oli syöstä minut tuolilta alas. Kaikki sujui kuitenkin sen verran ok, että voitimme Jarin kanssa kisan ja saimme palkinnoksi kaksi maitopurkkia.

Miten nyt käy – sen saat selville katsomalla Uutisvuodon huomenna lauantaina 24.11. klo 21.30. Minäkin lupaan olla ruudun ääressä, joskin piiloutuneena sängyn alle.